Marja-Leena Tiainen: Hotelli Desperado (Icasos, 2021)

Syyrialainen Daniel (16 v.) ja vuotta vanhempi Tahir pakenevat kotimaansa sotaa laittomina pakolaisina Kreikkaan. Danielin on tarkoitus jatkaa matkaa isovanhemmilta saamillaan rahoilla. Rahat kuitenkin varastetaan. Daniel huomaa olevansa jumissa Ateenan kaduilla.

Islan isä tekee taustatyötä tulevaa kirjaansa varten ja ottaa perheensä mukaan lomamatkalle Ateenaan. Etsiessään haastateltavia paikallisten katunuorten keskuudesta isä tutustuu Danieliin. Kaksi erilaista maailmaa kohtaavat toisensa.

Kirja seuraa katunuorten elämää Ateenassa. Nimeen poimittu hotelli Desperado on katulasten asuntola, jossa pyöritetään huumekaupan lisäksi muutakin hämäräperäistä toimintaa. Daniel ei vietä paikassa montaa yötä. Enemmän kirja käy läpi poikien välisiä suhteita ja kertoo käytännön elämiseen liittyvistä ongelmista.

Vaikka mitään todella repäisevää ei tapahtunut, pariin aiempaan Tiaiselta lukemaani kirjaan verrattuna tämä oli positiivinen yllätys. Danielin ja Tahirin matka ihmissalakuljetuksen kohteina on aidon tuntuinen, samoin kokemukset Ateenan kaduilla.

Islan isän kaltaisia ulkomaisia sponsoreita ei osu reaalimaailmassa kaikkien kohdalle. Tiainen kirjoittaa siinä mielessä perinteisiä nuortenkirjoja, että niissä on yleensä onnellinen loppu.

Marja

Kuva: Marja P.
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 5 kommenttia

Jules Verne: Kuumailmapallolla Afrikan halki (Minerva, 2009)

Kai se on hyväksyttävä, että ajan riento koskettaa jo omaakin henkilöhistoriaa. Tällaisiin mietteisiin vaivuin lukiessani Jules Vernen esikoisteosta. Luin kirjasta sen uusimman käännöksen, jonka on tehnyt Kristiina Haataja, aikaisemmin kirja on ilmestynyt nimellä Viisi viikkoa ilmapallossa, joka on suora käännös sen alkuperäisnimestä.

Luin lapsena aikamoisen määrän Jules Vernen kirjoja, ja muistan niiden olleen jännittäviä. Varsinkin kapteeni Nemoa käsittelevät kirjat olivat aivan kihelmöiviä. Nyt halusin uteliaisuudesta kokeilla, miten aikuisminäni suhtautuu tällaiseen klassiseen seikkailuun. Juuri tätä kirjaa en muista lapsena lukeneeni

Tosiaan aikaa on mennyt niin paljon, että sekä maailma että minä olemme muuttuneet melkoisesti. Kuumailmapallolla Afrikan halki oli minusta jokseenkin tylsä ja monilta osin kiusallisen vanhentunut. Vaikka historiallisia klassikoita pitää tietenkin lukea niiden omassa kontekstissa, niin silti kirjan edustama aatemaailma pyrkii tökkimään ainakin tätä nykylukijaa.

Kuumailmapallolla Afrikan halki kuvaa tutkimusmatkailija Samuel Fergusonin, hänen Joe-palvelijansa ja Fergusonin ystävän Dick Kennedyn matkaa ilmapallolla Zanzibarista Länsi-Afrikkaan nykyisen Senegalin alueelle. Suurin osa ajasta ollaan pallon korissa ja tarkkaillaan Afrikkaa ilmasta käsin, mutta muutama seikkailu koetaan, kun laskeudutaan maahan.

Kirja sisältää joitain selkeitä virheitä, esimerkiksi aavikko on kirjassa väärässä paikassa reittikuvaukseen nähden. Tämä ei tietenkään ole oleellista, ja Jules Vernen puolustukseksi on sanottava, että kirjoitusajankohtana (alkuteos ilmestyi 1863) Afrikan sisäosat todella olivat eurooppalaisille melko tuntemattomia.

Kolonialistinen ja alentuva asenne sekä nykynäkökulmasta aivan selkeä rasismi olivat minua eniten häirinneet asiat. Afrikkalaiset kuvataan villi-ihmisiksi, ja he ovat vain yksi matkan vaaroista petojen ja sääilmiöiden lisäksi. Rohkeat, jalot ja sivistyneet tutkimusmatkailijat ovat selkeästi aivan muuta. He kommentoivat asioita suorasukaisesti: ”Jos villi-ihmiset käyttäytyisivät kuin salonkileijonat, niin eihän mistään tulisi mitään?” (s. 203) ja ”Vaikka selittäisimme kuinka tarkkaan kuumailmapallomme rakenteen näiden maiden tiedemiehille, he eivät ymmärtäisi, vaan olisivat yhä sitä mieltä, että tässä on jotain yliluonnollista.” (s. 213). Ja Joen tapaamat paikalliset järjestävät juhlan, johon kuuluvat ”ulvovat kuorot” ja tansseja, joita tanssitaan ”hyppyjen ja irvistysten voimalla” (s. 246).

Se on toki todettava, että tämä maailmankuva oli voimissaan vielä sata vuotta Vernen kirjan ilmestymisen jälkeenkin, ainakin Tarzan-elokuvat tulivat minulle mieleen, ja kyllähän kirjoissa ja filmeissä Afrikan viidakoissa ovat rohkeat eurooppalaiset seikkailleet siirtomaatyyliin melkein nykyaikaan asti.

En ole sitä mieltä, että klassikot pitäisi kirjoittaa uudelleen, eikä niitä ainakaan saa kieltää. Ne kuvaavat kirjoitusajankohtaansa, mutta tokihan ne voivat menettää merkityksensä ajan kuluessa. Jules Vernen kuvittelukyky on arvostettava asia. Ranskankielinen Wikipedia sanoo hieman kuivakkaasti tohtori Fergusonin vetykaasun lämmittämisestä, että teoria on toiminut ilman pallon räjähtämistä ainakin kerran, nimittäin Vernen romaanissa. Mutta monissa teoksissaan Verne kuvitteli fiksusti tulevaisuutta, kuten sukellusveneitä tai kuulentoja. Ja jotain kai kertoo sekin, että UNESCOn tilastojen mukaan hänen teoksistaan on tehty 4751 käännöstä! Muutama vuosi sitten kävin ”pyhiinvaelluksella” hänen kotitalossaan Amiensissa, sen verran tunsin olevani velkaa lapsuuden sankarille. Talosta on tehty mielenkiintoinen museo.

Silti en voi olla pohtimatta, onko tällainen seikkailukirjallisuus enää kiinnostavaa. Tämä teos on Vernen esikoinen, ja ehkä siksi kankeampi kuin myöhemmät, mutta esimerkiksi ilmapallon teknisiä ratkaisuja selostavat kohdat samoin kuin Fergusonin esitelmät muiden tutkimusmatkailijoiden Afrikan-retkistä olivat minusta tavattoman puuduttavia. Oikeastaan seikkailua oli aika vähän. Huomaan kyllä puhuvani itseäni pussiin, koska olen usein arvostellut nykynuortenkirjoja niiden hirveästä vauhdista. Mutta Vernen teksti oli pitkäpiimäistä. Täytyy varmaan kokeilla vielä jotain toista teosta…

Olli

Kuva: Olli R.
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot | Avainsanat: | 6 kommenttia

Nadja Sumanen: Sade on kaikille sama (Otava, 2021)

Minä sitten pidän Nadja Sumasen tavasta kirjoittaa. Mehän olemme lukeneet yhdessä aiemmin jo Rambon ja Terveisin Seepran, jotka molemmat ovat olleen mielestäni hyviä, joskin todella erilaisia tyyliltään. Rambo oli hauska ja liikuttava, Terveisin Seepra taas koskettava ja vähän ahdistavakin. Sade on kaikille sama -novellikokoelma jatkaa hyvin Sumasen putkea hyvänä nuorten kuvaajana.

Pidin novelleissa siitä, että niiden henkilöhahmot ovat todentuntuisia. Kaikki nämä tyypit löytyvät täältä koulun seinien sisältä. Tarinat ovat siis sen myötä hyvin realistisia, mutta eivät mitenkään inhorealistia. Tällaista nuorten elämä nyt on. Välillä setämiehet ahdistelevat, välillä rakkaus sattuu, välillä on vain pakko tempaista itsensä pois vanhasta. Nuorena koetaan vahvasti, ja sen tunteen Sumanen tavoittaa.

Aiemmissa Nadja Sumasen romaanilukukokemuksissa muistan kiitelleeni sitä, että hän ei unohda näissä tarinoissaan myöskään aikuisia. Monissa nuortenkirjoissa aikuisethan saattavat olla aivan poissiivottuja. Sumasen tapaan näissä novelleissakin aikuisilla on kuitenkin aika merkittäviä rooleja. Esimerkiksi kirjan niminovellissa, jossa Aysha tanssii pimeällä parkkipaikalla, voi vain kuvitella yksin autossaan istuvan naisen kohtaloa ja elämää, patja rullalla takapenkillä. Tai mikä on Liisu-opettajan rooli, asema ja elämäntilanne, kun Jesse törmää häneen kesken afro-harjoitusten. Jos nuorilla on vaikeaa, ei se kaikilla helpotu aikuisuudessakaan. Sellaista on elämä. Monet novelleista jäävät kutkuttavasti vähän ”kesken”; niitä ei selitetä loppuun asti. Tykkäsin.

Ja tähän loppuun sopii vielä ajankohtainen siteeraus novellista Juhannusyö (s. 42): ”Sisuksissa paisuu jokin mansikkainen tunne: Kesä! Tulevaisuus! Vapaus! Mutta ei mene kuin hetki, kun riemuun alkaa jo sekoittua kumma haikeus, sillä äkkiä Irina tajuaa, että lapsuus on lopullisesti ohi. – – Kaikki se huolettomuus, kaikki se keveys, Ohi!” Ovi aikuisuuteen on auki.

Kaisa

Kuva: Kaisa N.
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus, novellit | Avainsanat: | 4 kommenttia