Holly Bourne: Vuosikirja (Gummerus, 2021)

Holly Bourne on ollut viimevuosien mielenkiintoinen kirjailijatuttavuus, joka nousi meillä pinnalle ns. Normaali-nuortenkirjasarjan myötä. Sen jälkeen häneltä on suomennettu myös aikuiskirjallisuutta: olen lukenut häneltä teoksen Niin käy vain elokuvissa (Gummerus, 2019) ja yllätyin, miten vakaviin aiheisiin kirjassa päädyttiin, sillä olin lähtenyt lukemaan romaania kevyenä chic lit -lajityypin edustajana. Vuosikirja asettuu selkeästi YA-kirjallisuusgenreen.

Joten: Vuosikirjan mahdollinen vakava pohjavire ei yllättänyt, mutta sen sijaan yllätti se, että Holly Bourne onkin britti! Olen aina ajatellut, että kirjoissa ollaan yhdysvaltalaisnuorten parissa, mutta tässä kirjassa mainittiinkin Lontoo, ja olin että what?

Ollaan siis brittinuorten maailmassa. Paige on, kotona ja koulussa, hiljainen tarkkailija, joka viihtyy kirjoittamisen ja lukemisen maailmassa, ja sen myötä koulun lehden toimituksessa. Ongelma syntyy, kun koulun pissistytöt haluavatkin tehdä vuosikirjan, jonka haluavat olevan enemmän kuin perinteiset kasvovalokuvat hauskoine alakommentteineen. Se, mitä tytöt haluavat kansien väliin ikuistaa ihanan hauskoina muistoina, onkin käytännössä itsen nostamista toisten kustannuksella. Koulukiusaamista. Mutta Paigella on sängyn alla omat muistikirjansa, joihin hän on kirjannut kouluvuosien todelliset tapahtumat siitä näkökulmasta, joka ei naurata.

Koskettava ja sydämeen käyvä oli kohta sivulla 81: ”Miten ihmeessä opettajan muka voisi saada ymmärtämään? Mietin aina, miten he olivat onnistuneet unohtamaan, millaista koulussa oli. He olivat kuitenkin olleet joskus itsekin teinejä ja viettivät edelleen viisi päivää viikossa yläkoulussa. Silti he tuntuivat oikeasti asuvan täysin eri universumissa kuin oppilaat, joita opettivat. He olivat autuaan tietämättömiä kivusta ja kidutuksesta, kiusaajista ja juoruista.”

Romaani kertoo siis koulukiusaamisesta, mutta ei tässä vielä kaikki. Paigen kotielämä on myös retuperällä. Tuulella käyvä isä yhdistettyä miellyttämishaluiseen äitiin saa tytön pysymään varpaillaan. Isä on despootti, joka tunnetiloillaan hallitsee koko perhettä. Henkinen väkivalta on perheen arkea.

Kaiken lohduttomuuden rinnalla Bourne kuljettaa kuitenkin toivoa. Koulukirjasto (!) ja lukeminen on Paigelle ja Elijahille pelastus ja väylä löytää itsensä sekä toisensa.

Pidin romaanista ja sen päähenkilöhahmoista. Paige oli minusta hyvin uskottava ja tunnistettava, hänhän on toki kirjan syvin ja moniulotteisin hahmo. Pissiskiusaajen vaikuttimia tai sielunelämää ei kirjassa lähdetty puimaan lainkaan. Elijahille jäi ystävän ja ensirakkauden rooli, joka oli, noh, ehkä vähän ennalta-arvattava, mutta se suotakoon, sillä hänen roolinsa oli tärkeä. Kyllä minua kosketti se, miten Paige löytäessään edes sen yhden ihmisen, joka näkee ja kuulee hänet, saa takaisin oman itsensä.

Bourne on kirjannut ylös paljon hyvin realistiselta tuntuvia asioita teinitytön elämästä. Etenkin erilleen kasvaminen vanhasta bestiksestä Rubysta tuntui hirveän tutulta: uskoisin, että aika monelle ystävyyssuhteelle käy jossain vaiheessa nimenomaan yläkoulua näin. Tiet erkanevat kiinnostusten vaihtuessa.

Tarinan avainsanoja ovat lopulta uskaltaminen ja puhuminen. Kuten Paige, katsellessaan koulutaloa ulkoa kaiken tapahtuneen jälkeen toteaa, mitä hän olisi menettänyt, jos olisikin ollut ”näkyvä”. Olisiko se ollut sen pahempaa?

Ja kokeneena kansikuvakommentaattorina sanoisin vielä sen, että kirjan pirskahtelevan teinimäinen kansi ei ihan kuvaa sen vakavaa sisältöä. Se on sääli, sillä kirjan teksti olisi ihan lukiolaiskamaa, mutta osaavatko he tarttua turhan teinimäiseltä näyttävään kirjaan?

Kaisa

Kuva: Kaisa N.
Kategoria(t): käännöskirjallisuus | Avainsanat: | 2 kommenttia

Ursula K. Le Guin: Näkemisen lahja (WSOY, 2005)

Ursula K. Le Guinin Näkemisen lahja aloittaa nuorille suunnatun Läntisten rannan aikakirjat -trilogian. Englanninkielinen alkuteos Gifts ilmestyi vuonna 2004. 

Näkemisen lahja sijoittuu sen tarkemmin kuvaamattomille ylämaille. Alueella on valtapiirejä, joiden hallitsijoilla, valtareilla, on isä- ja äitilinjoja pitkin periytyviä yliluonnollisia kykyjä eläinten kanssa kommunikoinnista ihmiskehojen pysyvään vääntelyyn. 

Kirjassa Caspromantin valtarin Cannocin poika Orrec Caspro kertoo oman tarinansa syntymästään aikuisuuden kynnykselle. Oman tarinansa lisäksi Orrec kertoo tarinan äitinsä ryöstöstä ja myös sukunsa historiaa. Orrec ja hänen ystävänsä Gry ovat sukulinjojensa lahjojen perijöinä vanhempiensa toiveiden armoilla. He eivät ole koskaan käyneet kotiseutunsa ulkopuolella ja tietävät, ettei ylämaiden ulkopuolella välttämättä oteta juttuja ylämaiden ”noitakansasta” todesta. 

Tarinan keskiössä ovat Orrecin vaikeudet saada perintölahjaansa esiin ja halu miellyttää isäänsä. Myös Gryllä on vaikeuksia äitinsä kanssa, koska hän ei halua käyttää voimaansa tämän toiveiden mukaan. Gryllä on paljon ajatuksia siitä, mihin lahjoja todella tulisi käyttää ja miksi ne ovat olemassa, mutta tällaiset asiat eivät ilmeisesti juuri mietitytä muita. 

Koska kertomus ei etene aikajärjestyksessä, minun oli alkuun hieman hankalaa pysyä kärryillä siitä, missä mentiin ja keistä oli puhe. Etenkin alkuun tuntui myös siltä, että kartta olisi selventänyt asioita, mutta pitemmän päälle tuntui ihan asialliselta, ettei sellaista ollut – ei siksi, etteikö se olisi voinut auttaa ymmärtämään tarinaa, vaan siksi, ettei ylämaissa tunneta kirjoitusta tai kirjoja, joten miksi heillä olisi karttoja? On täysin mahdollista, että eri paikoista kertoessaan Orrec kuvailee vain itse näkemäänsä tai muilta kuulemaansa. Karttojen puuttuminen myös selittäisi jatkuvaa kinastelua valtapiirien välillä. 

Pohjimmiltaan Näkemisen lahja on kertomus aikuistumisesta, itsenäistymisestä ja sopeutumisesta. Lopulta opetus on, että ihmisillä voi olla myös odotusten vastaisia ”lahjoja”, ja kohtalo on kunkin omissa käsissä. Niin kauniilta kuin tämä kiinnostaakin, paljon kysymyksiä jää myös avoimiksi. Miten valtarit järjestävät asiansa kahden perillisen kieltäytyessä toimimasta odotusten mukaisesti? Ratkeavatko alueen ongelmat todella sillä, että yksi ikävä valtari on poissa pelistä? 

Kehlo 

Kuva: Kehlo

Kategoria(t): käännöskirjallisuus | Avainsanat: | 4 kommenttia

Salla Simukka: Lukitut (Tammi, 2020)

”Teidät on vangittu, koska on olemassa perusteet olettaa, että jokainen teistä tekee jossain vaiheessa rikoksen. Jos pystytte tunnustamaan tulevan rikoksenne ja osoittamaan katumusta, pääsette vankilasta.”

50 potentiaalisiksi rikollisiksi profiloitua nuorta suljetaan vankilaan ajatuksella, että he tutkiskelisivat siellä itseään, kokisivat oivalluksia ja pystyisivät muuttamaan elämänsä suuntaa. Kokeellisen tutkimuksen tarkoituksena on ennaltaehkäistä rikollisuutta. Vastaava idea on esitetty aiemmin Philip K. Dickin tieteiskertomuksessa Minority Report (1956). Myös edellisen pohjalta tehtyyn elokuvaan (2002) tai tv-sarjaan (2015) viitataan useissa arvosteluissa.

Vankilayhteisö muodostaa suljetun maailman, jossa on helppo keskittyä analysoimaan viiden vangituksi joutuneen päähenkilön elämää ja vankien keskinäisiä ihmissuhteita. Osa vankilan säännöistä tuntuu mielivaltaisilta. Stressi vapauden saavuttamattomuudesta purkautuu monin eri tavoin. Pääosin arki kameroiden valvovan silmän alla noudattaa turvalliseksi muodostuvaa päivärutiinia.

Kirjan väliotsikoissa luodaan jännitettä laskemalla aikaa edessä olevaan kuolemaan. Kuolema tai sen odottaminen ei kuitenkaan ole juonen kannalta merkittävin juttu. Pikemminkin on kyse virhearviointia seuraavasta tapaturmasta.

Huomiota herättävää kirjassa oli, että kaikki päähenkilöt ovat jollakin tavalla erityisnuoria. Tätä kautta avautuu mahdollisuus käsitellä erilaisuutta ja siihen liittyviä ongelmia. Mutta kun tämä kuvio alkaa olla nuorten aikuisten genressä jo niin kovin nähty! Olisi kiva, että päähenkilöiksi valikoituisi myös ihan tavallisia nuoria. Johonkinhan heidänkin täytyy pystyä samaistumaan.

Simukan seurassa ei pitkästy, koska hänellä on taito herättää ajatuksia. Mitä on vapaus? Kuinka valta vaikuttaa ihmiseen? Voiko poika rakastaa poikaa? Entä jos rakastaa sekä tyttöjä että poikia? Mitä jos rakkauden kohde haluaakin olla sukupuoleton? Kuinka ihonväri vaikuttaa itsetuntoon? Tai se, että tietää olevansa adoptoitu? Voiko kiusaamisen, syömishäiriön tai perheväkivallan jättämistä traumoista toipua? Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Millainen valta on sosiaalisella medialla? Kuinka pitkälle tieteen tai yhteisen edun nimissä voi mennä? Onko rikoksia ylipäätään mahdollista ennustaa?

Vaikka yritin olla provosoitumatta, minua kiusasivat aukot kirjan todellisuuspohjassa. Poliisi pakottaa ihmiset osallistumaan kaupallistettuun ihmiskokeeseen. Vanhemmat antavat viedä lapsensa vankilaan kyselemättä oikeudellisia perusteita. Ihmisiä profiloidaan ilman lupaa. Tutkijat, poliitikot, viranomaiset, tuotantoyhtiöt – mikään taho ei missään vaiheessa kyseenalaista suunnitelman eettisyyttä. Missä ihmeen satumaassa tämä kaikki oikein tapahtuu? Tarina tuntuisi realistisemmalta, jos sen voisi ajatella olevan mahdollista tässä ja nyt.

Marja

Kuva: Marja P.
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 8 kommenttia