Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Tammi, 2017)

Kirjan päähenkilö on Kiuru, hiukan ulkopuoliseksi itsensä tunteva tyttö, jonka äiti on heimonsa hylännyt romani ja isä lintuja tutkiva biologi. Kiurulla on poikaystävä, Samuel, joka aluksi tuntuu olevan kaikin puolin täydellinen. Kiurulla ja Samuelilla on yhteinen salaisuus, heillä molemmilla on yliluonnollinen kyky: Kiuru osaa poimia muistoja ihmisten mielestä ja Samuel lukea ajatuksia.

Kiurun elämän täysin muuttavan kesän aikana hän tutustuu vallatussa talossa asuviin romaniveljeksiin Daihin ja Neluun ja heidän ystäväänsä gender queeriin Bollywoodiin, joilla kaikilla on myös oma yliluonnollinen kykynsä. Tapaaminen on kaikille mieluisa, he ovat vihdoinkin löytäneet ihmisiä, jotka ovat samanlaisia kuin he, ja aluksi kesä on kuin yhteistä unta tai leikkiä, vaikka Kiurulle samalla paljastuu kodittomien kiertolaisten elämän karutkin puolet.

Kirjan sävy kuitenkin muuttuu, kun tarinaan tulee mukaan salaseura nimeltä Väki, ja paljastuu että on olemassa ”väkeviä”, jotka etsivät yliluonnollisia kykyjä varastaakseen ne itselleen. Samalla paljastuu totuus myös Samuelista, ja loppupuolella kirja saa kunnon salaliittothrillerin piirteitä.

Olen aikaisemmin pitänyt kovasti Elina Rouhiaisen Susiraja-kirjasarjasta, mutta tässä kirjassa kirjailija on mielestäni pannut vielä paremmaksi. Tyylilaji on sama, realismiarkeen sekoittuva fantasia, mutta jos Susirajassa oli enemmän teinilempeä ja jännitystä, Muistojenlukija sisältää niiden lisäksi painavia teemoja ja sen henkilöhahmot ovat syvempiä.

Erityisesti kirja keskittyy romaneihin ja heidän asemaansa. Dain ja Nelun lähtökohdat ovat karuja, ja niitä vasten Kiurun oma romani-isoäiti tarjoaa hänelle reitin päästä sisälle myös omaan identiteettiinsä ja ymmärtää elämän laitapuolella olevia ihmisiä. Toki Kallahden vallatun Shangri-Lan elämä on kesäisen idyllistä, mutta todellisuuden pikku hiljaa paljastuessa lukija saa pohdiskella omia arvojaan. Erityisesti minua miellytti tapa, jolla sekä Kiuru että lukija saatiin huomaamaan, että monet asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin miltä ensin näyttää.

Aika kovaa yhteiskunnallista paatosta kirjassa oli se, että Väki-järjestön jäsenet olivat yhteiskunnan valtaapitäviä, ja lisäksi järjestään vaaleita ja sinisilmäisiä. Järjestön toimintatavat ja tavoitteethan paljastuvat varsin hyytäviksi. Samuelin sanat (s. 298) ovat kuin suoraan jonkun itseään korvaamattomana pitävän vallanpitäjän käsikirjasta: ”Meidänlaisia tarvitaan. Me tarvitaan tasapainoa. Järjestystä. Vaan fiksut ihmiset voi hallita tätä maailmaa. Ei me voida antaa kenen tahansa pitää itellään sellasta valtaa.” Vallan täyteyttä ja muiden halveksuntaa, joita valitettavasti löytyy reaalimaailmasta fantasiaromaanin salaseurojen ulkopuoleltakin.

Kiinnostavan fantasiaelementin ja jännittävän auki kiertyvän juonen lisäksi kirja on myös nuoren tytön kasvutarina. Onhan Kiuru alussa aika sinisilmäinen ja komean Samuelin lumoissa. Myös tunne-elämän tasolla kyse on kesästä, joka muuttaa kaiken, ja tämä ensirakkauden, epävarmuuden, ihastuksen ja syvemmän tunteen ymmärtämisen karuselli on punottu juoneen mukaan sen verran taitavasti, että sitä oli miellyttävä seurata arvoitusjuonen rinnalla.

Kirjan henkilöt olivat mielenkiintoisia. Heillä kaikilla oli oma tarinansa, myös Kiurun vanhemmilla. Kaikkea ei myöskään kuvattu heti alussa, vaan kirjan etenemisen myötä meille paljastuu uusia asioita henkilöiden taustoista. Näin heidän persoonallisuutensa kasvavat ja kehittyvät ja pysyvät mielenkiintoisina, ehkä lukuun ottamatta Samuelin vanhempia, joilla on selkeä pahisrooli.

Nelu, joka on tarinan viisas mies, sanoo kirjan lopulla hyvästijättöjen hetkellä jotain syvästi yleisinhimillistä, joka tiivistää kirjan sanomaa: ”Sinä et ole niin kuin me, sillä sinä olet valtaväestöä.” [ –] ”Mutta samaan aikaan sinä olet tismalleen kuin me”, Nelu jatkoi, ”Ihminen. Ei meidän välissämme ole loppujen lopuksi kuin ohuen ohut lakkaus jotakin, mitä yliopistossa hienosti nimitetään kulttuuriksi.”

Voiko sen paremmin sanoa? Jään odottamaan jatko-osia.

Olli

vaki1

Mainokset
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 4 kommenttia

Kaj Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot (Otava, 2017)

Olihan tämä hauska, ihan niin kuin etu- ja takakansi antoivat ymmärtää.

Kyseessä on siis kasiluokkalaisten joukkio, joiden lukuvuoden alkuun juttu ja tarina keskittyy. Atlas kirjoittaa alkusyksyn tapahtumista kaverilleen Elliottille Uusi-Kaledoniaan – paikkaan, joka on meistä mahdollisimman kaukana. Kirja täyttää näiltä osin hyvin perinteisen kirje- ja päiväkirjaromaanin muodon. Koko romaani muodostuu vain näistä Atlaksen kirjeistä; Elliott selkeästi vastaa meileihin, mutta hänen kirjoituksiaan ei meille näytetä.

Kirja on siis humoristinen. Pääantia sillä saralla noin kielellisesti ovat peppu-, kikkeli- ja kakkajutut. Nehän toki naurattavat vanhastaan niin vauvaa kuin vaaria. Minua tämä osasto alkoi tökkiä vasta ihan tarinan lopussa. Muuten kirjassa tapahtui niin paljon muutakin, että alapääjutut soljahtivat muiden sattumusten lomaan sujuvasti. Kirjaa kuvittaa Pentti Otsamon Atlaksen kynällä piirtämät kuvat, jotka nekin toivat mukavasti juttuun hauskuutta. Mitään persvakoa härskimpää kuvissa ei näy.

Kirjaa on helppo lukea. Onko joku muuten lukenut Neropatin Päiväkirjoja – meneekö tämä kirja samaan osastoon? Itse olen kyseisiä opuksia vain silmäillyt. Mutta siis kuvitus tuo mukavaa vaihtelua tekstiin, joka sekin on ladottu isoin kappalevälein. Voisiko tästä kirjasta olla Nörtin veroiseksi suosikiksi niille – nyt jo legendaarisiksi kohonneille – vähän lukeville yläastepojille? Kuvitus on myös hyvin ja loogisesti asemoitu sivuille, tekstiä ja kuvia on helppo lukea yhdessä. (Mikään ei ärsytä niin paljon tämäntyyppistä kirjaa lukiessa kuin se, että kuvat poukkoilevat miten sattuu.)

Se, mikä minua eniten kirjassa ilahdutti, oli Atlaksen selväpäisyys. Okei: tytöt, rinnat, hormoonit ynnä muut asiaankuuluvat saavat pojan toki hetkittäin sekoamaan, mutta pohjimmiltaanhan hän on tosi fiksu. Etenkin Justuksen masinoima vohvelointiyoutubehässäkkä nauratti minua(kin) kovin (bussissa…). Näinhän se on: kuka keksii älyttömimmän jutun, sitä fanitetaan. Atlashan on kovin valveutunut ja omilla aivoillaan ajateleva todetessaan, ettei wafflingissa ole järjen häivää. Ja on jopa hienoa, miten hän saa käännettyä moisen turhanpäiväisyyden voitokseen oppilaskunnan vaaleissa. Täti-ihminen toteaisi tässä kohtaa, että ei se nuoriso sentään vielä ihan menetetty tapaus ole.

Samoin Atlaksen suhtautuminen Dharampreetiin on harvinaisen kypsää. Toisten ollessa valmiita vaikka mihin temppuihin todentaakseen tämän vaihtarin sukupuolen, Atlasta hämmästyttää lähinnä muuten niin hyväntuulisen vaihto-oppilaan kyky yllättävään raivoon. Dharampreetin kohdalla on kyse, kuten toki vohveloinnin somefanituksessakin, hyvin ajankohtaisesta aiheesta: laittaakko rasti kohtaan mies, nainen vai muu.

Ja loppuyhteenvetona viitaten kirjan takakanteen: kyllä. Maapallo voi räjähtää, mutta eivät sitä ainakaan tämän yläasteen pojat hajalleen pamauta.

Jatkoa Zoo!:lle varmaan kuitenkin saadaan. Lukuvuotta on nimittäin oppilaskuntavaalituloksen ratkettua vielä paljon jäljellä. Sinkoavatko meilit seuraavaksi vielä Australian taa vai Brysseliin? Mitenkäs kieli: voisiko se jossain vaiheessa yhdistää ranskankielisissä maissa asuvia ja asuneita Elliottia ja Sarah-Litä?

Tämä kirja oli Finlandia Junior 2017 -ehdokkaana. Sen on ruotsista (Virala genier) kääntänyt Laura Beck.

Kaisa

zoo

 

Kategoria(t): käännöskirjallisuus, kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 6 kommenttia

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra (Otava, 2017)

Kirja alkaa lyhyellä ja ytimekkäällä päähenkilön perheen esittelyllä: päähenkilö Iris, 9.- luokalla ja pian 16 v., voimakastahtoinen ja kuntoiluintoinen bloggariäiti Irja, mukautuvainen Erik-isä ja veli Kim. Veljestä ei mainita aloitusluvussa kuin nimi. Kyse on vauraasta perheestä. Päähenkilö mainitsee käyvänsä terapeutin vastaanotolla. Ensimmäisen luvun viimeiset lauseet tiivistävät kirjan teeman: ”Tänään menisin kouluun. Tänään täyttäisin minulle asetetut vaatimukset.”

Romaanin kieli on hyvin ilmeikästä. Iriksen vanhemmat ovat olleet eri mieltä pihalla kasvavasta omenapuusta. Äiti Irja oli halunnut katkaista sen, mutta isä Erik oli ihme kyllä pitänyt tässä asiassa päänsä. Omenapuun kuvaus on tehty huolella: ”Keväällä se liiskasi portaille liukkaat terälehtensä. Kesällä se vyörytti kenkiemme alle kovat raakileensa. Syksyllä puu mossautteli ruskeiksi muumioituneita omenoita pihakivetykselle. Ja talvet, talvet puu narisi itsekseen, kun sen pitkiä lihassyitä muistuttava eloton oksa nirhasi eloon jääneen oksan äkälöitynyttä kaarnaa.” (S. 10.)

Iris käy psykologilla. Hän on suorittajatyyppiä, kympin tyttö koulussa ja tanssii balettia. Nyt hän voi huonosti, koulunkäynti ei innosta ja hän on yksinäinen. On anoreksiaa ja viiltelyä. Kirjassa kuvataan Iriksen elämän kulkua 9.-luokalla neljässä jaksossa: marras-joulukuu, tammi-helmikuu, maalis-huhtikuu ja touko-kesäkuu. Näiden kuukausien aikana Iris prosessoi omaa ja perheensä elämää ja myös omien vanhempiensa taustoja.

Iriksen perhe on monella tapaa lukossa. Selityksiä alkaa löytyä lukoille siinä vaiheessa, kun Iris saa tietoa isovanhemmistaan. Puhumattomat asiat kulkevat taakkana sukupolvesta toiseen.

Iriksen isä auttaa tytärtään vaikean vuoden aikana aloittamalla yhteisen valokuvausharrastuksen. Isän suhde tyttäreen lähenee ja isä kertoo tärkeitä asioita omasta perheestään ja suhteestaan Iriksen äitiin. Kameran linssin takaa Iris alkaa saada etäisyyttä omiin ahdistuksiinsa ja hänen huomionsa alkaa suuntautua ulkomaailmaan: ”Minua sisältä päin piinannut valvontakamera oli kuin vaihtunut isän vanhaksi järjestelmäkameraksi” (s. 168).

Virolainen nainen käy Iriksen kotona siivoamassa ja siirtyy myöhemmin isoäidin hoitajaksi. Teele auttaa lämpöisellä ja inhimillisellä asenteellaan ja teoillaan Iristä havaitsemaan elämän positiivisia puolia.

Iriksen kasvuprosessia edistää maaseudulla asuva tavistyttö, joka esiintyy nimellä Runotyttö. Iris on psykologin ehdotuksesta alkanut ”kirjeenvaihdon” netissä toisen nuoren kanssa saadakseen uutta ajateltavaa ongelmiensa keskellä. Iris kirjoittaa nimellä Seepra.

Lukiessani mietin, onko kirja kuorrutettu liian monilla aineksilla ja liian taiturimaisella kielellä. Kuitenkin romaanin ydinhän on ysiluokkalaisen tytön arki ja siihen liittyvä ahdistus. Mieleeni tuli Kira Poutasen samaa aihetta käsittelevä jo vanha Ihana meri, jossa myös mennään syvälle nuoren tytön ahdistukseen, mutta tätä romaania suoremmin.

Nadja Sumasen Seeprassa kirja päättyy valoisasti, kun taas Kira Poutasen Ihana meri jättää päähenkilön tulevaisuuden vain arvailujen varaan. On hienoa, että Nadja Sumasen luoma Iris voimaantuu monella tavalla vuoden aikana ja päättää peruskoulunsa rohkeasti tulevaisuuteen katsovana ja itseensä luottavana nuorena. Kuitenkin mietin nuorta lukijaa: onko romaanissa rönsyilty liian monelle taholle? Jaksaako lukijaa kiinnostaa kaikki kirjan rönsyt? No, ainakin se Iristä kiinnostava poika, joka myös oli pyrkimässä kuvataidelukioon, oli ihan ihku ja varmasti alkoi kiinnostaa kaikkia lukijoita. Hieno positiivinen lopetus romaanille. Iris, ihana kiinnostava poika ja kuvataidelukion aloitus syksyllä – voisiko ihanammin näin synkkiä teemoja käsittelevän kirjan enää lopettaa?

Riikka

seepra

 

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 7 kommenttia