Anna Sewell: Uljas Musta (WSOY, 1973)

Maria Laakson Taltuta klassikko -kirjan innoittamana vuoden alkuun kierros nuortenkirjaklassikoita.

En löytänyt mistään helposti tavoitettavaa lyhentämätöntä suomennosta, joten luin kirjan englanniksi. Käytän tämän alustuksen suomenkielisenä referenssinä Nuorten toivekirjaston laitosta, jonka on lyhentäen suomentanut Liisa Tuliniemi (WSOY, 1973). 

Anna Sewell kirjoitti vuonna 1877 ilmestyneen Uljaan Mustan rakkaudesta hevosiin, ja kirja pohjautuukin paljolti hänen omaan laajaan tietämykseensä aiheesta. Tarinan tarkoituksena on havahduttaa hevosten huonoon kohteluun. 

Ja huonosti hevosia kohdellaankin. Ei riitä, että kaikenlaiset hevosista mitään tietämättömät voivat joko ostaa tai vuokrata hevosia ja sitten tietämättömyyttään kohdella niitä huonosti. On myös kaikenlaisia muodikkaita käsityksiä, jotka vaativat kuristamaan hevosia hienoihin asentoihin ryhtiremmien kaltaisilla kidutusvälineillä. Häntiä ei sentään enää typistetä. 

Kirjan minä-kertoja Uljas Musta saa hyvän alun elämälleen emonsa opeista. Aina tulee käyttäytyä hyvin ihmisiä kohtaan eikä saa kiukustua vääryyttäkään kärsiessään. Ensimmäisen persoonan kerronta tuo kaikki vääryydet iholle ja ihan suuhun asti kuolaimien epämukavuutta kuvailtaessa. Uljas Musta vaihtaa omistajaa monet kerrat kulkien onnen autuudesta epätoivon alhoihin. Muihin hevosiin tutustuessaan se ymmärtää oivallisen käytöksensä johtuvan paljolti siitä, miten hyvin ihmiset ovat sitä aina kohdelleet. Vähemmän onnekkaat lajitoverit ovat kamalan kohtelun jäljiltä säikkyjä ja pelkäävät pahaa lempeydenkin äärellä. 

Kirjan tyyli tuntui minusta välillä saarnaavalta, vaikkakin se aiheen tärkeyden vuoksi on oikeutettua. Täysin yksisilmäistä touhu ei kuitenkaan ole; myös vääryydet, jotka ajavat ihmisiä kohtelemaan hevosiaan huonosti, otetaan muutamaan kertaan puheeksi. Mitä voi teurastaja tehdä, jos kaikki tilaavat lihansa vain paria tuntia ennen illalliskutsuja ja vaativat toimituksen heti eikä kohta? Entä vuokrakuski, jonka pitää raataa koko päivä päästäkseen omilleen vuokrattuaan itse hevosensa isommalta herralta?

Nykyaikaisen eläinoikeuskeskustelun kannalta katsottuna kirja herättää myös kysymyksiä siitä, missä määrin eläimen alistaminen ihmisen tahtoon on moraalisesti oikein. Uljas Musta tottuu nopeasti rautakenkiinsä ja palvelee ilokseen hyvää isäntää, mutta mikä oikeus ajattelemattomilla metsämiehillä on ratsastaa ratsunsa kuoliaiksi? 

Selvästikin tämä kirja teki minuun vaikutuksen, sillä olen nyt muita samoihin aikoihin kirjoitettuja kirjoja lukiessani huomannut ärsyyntyväni aina, kun joku antaa hevoselle raipasta. 

Kehlo

Kuva: Kehlo
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot | Avainsanat: | 8 kommenttia

Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa (WSOY, 2010)

Maria Laakson Taltuta klassikko -kirjan innoittamana vuoden alkuun kierros nuortenkirjaklassikoita.

Pikku prinsessa (1905) sai alkunsa Frances Hodgson Burnettin 1887 julkaistusta kertomuksesta Sara Crewe. Toini Swanin suomennoksessa (1912) nimi on muutettu suomalaisittain Saaraksi, mikä tänä päivänä kuulostaa vanhahtavalta ja osoittaa, että uusi suomennos saattaisi olla paikallaan. Richard Crewen etunimeksi puolestaan on vaihdettu Ralph. Joka tapauksessa Pikku prinsessa on eräs maailman tunnetuimmista lapsille ja nuorille suunnatuista kirjoista. Sen pohjalta on tehty elokuvia, tv-sarjoja ja musikaaleja.

Tapahtumapaikkana on eräs historiaan höpsähtäneen kirjastotädin mielipaikoista: viktoriaaninen Englanti. Brittiarmeija seikkailee Intiassa kartoittaen vallattuja alueita ja etsien tuottavia luonnonvaroja. Eletään luokkayhteiskunnassa, jossa rikkaat valkoiset ovat herroja ja muut heidän palvelijoitaan. Ihmisoikeuksiin ja riistoon havahtumisen aika on vielä kaukana edessäpäin. Intialaisen miespalvelijan ketteryyttä ihaillaan vertaamalla häntä kotiseutunsa apinoihin.

Brittiläistä yläluokkaa edustaa myös päähenkilömme Saara, joka leski-isän matkustaessa sijoitetaan uusi nukke seuranaan yksityiseen sisäoppilaitokseen. Hienostoperheiden tytöille tarkoitetun koulun omistaa vanhapiikakaksikko Maria ja Amelia Minchin. Opetus on seurapiireihin tähtäävää tapakasvatusta: hillittyä käytöstä, tanssitunteja ja sivistyneistön kielenä pidettyä ranskaa. Johtajattarena toimivan Marian tehtävä on turvata naimattomien sisarusten elanto. Amelia osoittaa suojateilleen toisinaan pientä kiintymisen tynkääkin. 

Koulussa opiskelee tyttöjä leikki-ikäisistä murrosiässä oleviin nuoriin neitosiin. Nelivuotias Lottie itkee kuollutta äitiään. Oppimisvaikeuksista kärsivää Ermengardea – tämän nimen Swan olisi saanut suomentaa – kiusataan avoimesti. Vastakohtana tyttöjen ylelliselle elämälle toimii palvelustyttö Becky, jonka kohtalona on tehdä fyysiset työt, ottaa vastaan rangaistuksia ja asua kylmällä ullakolla.

Jonkin luulisi muuttuvan siinä vaiheessa, kun Saara menettää omaisuutensa ja joutuu luopumaan koulusta. Burnettin prinsessa on kuitenkin lady olosuhteista riippumatta: jalo, avulias ja aina oikeamielinen. Saaran muita vahvuuksia ovat taito keksiä tarinoita ja ajatella positiivisesti. Niiden avulla palvelusväen ankea arki kiepsahtaa kiehtovaksi raunioromantiikaksi. Vaikka monissa kohdissa korostetaan aseman periytymistä, tuntuu asenne sittenkin ratkaisevan. Saara Crewe taitaakin olla oman aikansa supermimmi – sankari, jolle kaikki on mahdollista. 

Loppua kohti juoni muuttuu aina vain mielikuvituksellisemmaksi. Miksi ihmeessä naapuri laittaa palvelijansa roudaamaan tytöille kalusteita kattoikkunasta? Ovi olisi ollut helpompi, mutta eittämättä myös paljon tylsempi vaihtoehto. Kirjailijan taka-ajatus taitaa olla, että tytöille saa ja pitääkin rakentaa epätodennäköisiltä tuntuvia unelmia. Jos unelmoimaan oppii jo lapsena, aikuisena on helpompi rohkaistua toteuttamaan unelmiaan.  

Marja

Kuva: Marja P.

Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot | Avainsanat: | 6 kommenttia

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi (Finn Lectura, 2015)

Maria Laakson Taltuta klassikko -kirjan innoittamana vuoden alkuun kierros nuortenkirjaklassikoita.

Pikku prinssi on yksi maailman kuuluisimpia kirjoja, se on käännetty yli 300 kielelle tai kielimuodolle (suom. Lena Talvio). Luvut vaihtelevat eri lähteissä, ilmeisesti siksi, että käännöksiä on paljon myös murteille.

Kirjaa on analysoitu ja tutkittu usealla taholla, ja hahmojen esikuvia on etsitty kaikista Saint-Exupéryn elämänvaiheista. Ruusu on kuin Saint-Exupéryn vaimo Consuelo, lentäjä on kirjailija itse ja pikku prinssille on löytynyt tosielämän vastineita. Pikku prinssin planeettaa uhkaavat apinanleipäpuutkin on tulkittu natsismin vertauskuviksi. Pikku prinssi itse olisi varmaan pitänyt tätä analyysitulvaa yhtä olennaisena kuin liikemiehen tähtien laskemista.

Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Pikku prinssi on myös hitusen vaikeaselkoinen teos. Se asettuu helposti filosofisten satujen jatkumoon Voltairen perilliseksi, mutta aivan kuin päähenkilönsä, kirjakaan ei tarjoa selityksiä. Siitä ei ole edes kovin helppo sanoa, kenelle se on tarkoitettu. Ulkoisesti kirja vaikuttaa lastenkirjalta, ja sen yksinkertainen tyyli ja ilmaisu ovat sellaisia, että varsinkin ääneen luettuna tarina uppoaa lapsiin ihan hyvin. Toisaalta sen filosofiset ajatuskaaret ovat vaativia, aikuinen lukija jää helposti pohtimaan, mitähän tällä oikeastaan tarkoitetaan.

Muistan, että Ranskan kirjallisuutta opiskellessani kirja oli lukuohjelmassa, ja luennoitsija selitti sitä niin, että aloin melkein inhota teosta. Suoraan sanoen en enää oikein muista miksi, jotenkin yliopisto-opettajan analyysi sai kirjan perusidean kuulostamaan elitistiseltä nuoren opiskelijan mielessä. Vain harvat ja valitut voivat kokea todellista ystävyyttä, tai jotain sellaista. Nyt vanhempana kirja on minusta joka kerta vahva lukukokemus.

Pikku prinssi on lähtöisin asteroidilta B612, josta hän lähtee, kun oikutteleva ruusu saa hänet hämmentymään. Matkatessaan maahan hän tapaa pienillä asteroideilla kuninkaan, turhamaisen, juopon, liikemiehen, lyhdynsytyttäjän ja maantieteilijän, jotka kaikki saavat hänet ihmettelemään aikuisten omalaatuisuutta. Nämä karikatyyrimäiset hahmot kuvaavat kapeakatseista typeryyttä eri näkökulmista. Lapsia ne varmasti naurattavat absurdissa mahdottomuudessaan, mutta aikuislukijaa vähän puristaa sydänalasta. Maapallolla prinssi tapaa käärmeen ja ketun, muutamia ihmisiä sekä kirjan kertojan, autiomaahan pakkolaskun tehneen lentäjän. Kettu on kirjan avainhenkilö, sen suusta kuulemme kirjan opetukset: ”vain sydämellään näkee hyvin”, ”aika, jonka menetit ruususi tähden, tekee ruusustasi niin tärkeän” ja ”olet ikuisesti vastuussa siitä, minkä olet kesyttänyt” (luku XXI).

Kirjan lopussa pikku prinssin tarinat loppuvat ja viimeiset luvut prinssi ja kertoja keskustelevat autiomaassa. Näiden keskustelujen aikana kertojakin alkaa ymmärtää pikku prinssin ajatuksia. Lopussa on myös surua, eikä kirja täysin selvästi vastaa, kuoleeko prinssi käärmeen pistoon vai onko se hänelle todellakin keino matkustaa takaisin omalle asteroidilleen.

Pikku prinssi ei vastaa kysymyksiin, mutta haluaa itse aina vastauksen. Myös koko kirja toimii hieman samoin, olisi yksinkertaistavaa latistaa sen ajatuksia selväksi ”opetukseksi” tai edes ”filosofiaksi”. Loppujen lopuksi lukijalle jää aika paljon tulkinnanvaraa, ja kirjasta onkin vuosien varrella esitetty hyvin monenlaisia tulkintoja. Tämä on varmasti yksi syy kirjan valtavalle suosiolle ja sille, että siitä on tullut monille suorastaan kulttikirja. Samoin tyyli on rokottanut kirjan ajan hammasta vastaan, se ei tunnu vanhentuneen sillä tavalla, joka usein koituu selkeästi opettavaisten tarinoiden kohtaloksi maailman arvostusten muuttuessa.

Minusta ketun lause ”vain sydämellään näkee hyvin” on aina ollut hieman ärsyttävä. Jotenkin sen selkeä merkitys tuntuu karkaavan minulta, ja toisaalta se kuulostaa vähän vaaralliseltakin. Eikö liian emootion läpi tarkkailu voi antaa outoja havaintoja? Mutta ehkä sen voikin kääntää toisin päin ja ajatella, että havainnointi pitää viedä syvemmälle, eikä katsoa vain pintaa ja sitä mikä ennakkokäsitysten valossa tulee ensimmäiseksi näkyviin. Luvussa XXIV lentäjäkin oivaltaa sen: ”Totta, talojen, tähtien ja autiomaan kauneuden syy on näkymätön”. Ja sydämellään näkemistä on kai sekin, että asiat muuttuvat tärkeiksi, kun niihin on joku henkilökohtainen kontakti, kun ne on kesytetty. ”Te, jotka myös rakastatte pikku prinssiä, tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei maailmankaikkeudessa mikään ole enää samanlaista, jos jossain, ties missä kaukana meille tuntematon lammas on syönyt suihinsa ruusun…” (luku XXVII).

Olli

Kuva: Olli R.
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot, sadut | Avainsanat: | 6 kommenttia