Oskar Luts: Pieni sarvipää (Atrain, 1920/2017)

Viro 100 -juhlavuoden kunniaksi lukupiiriblogissamme on menossa virolaisen kirjallisuuden kierros. Nämä kirjat löydät ”Viro 100” tunnisteen alta.

Olisin halunnut ottaa lukupiiriimme luettavaksi Oskar Lutsin nuortenkirjaklassikon Arno ja kumppanit, mutta sen ainoa suomennos on vuodelta 1973, ja Helmet-kirjastot tarjoavat sitä lainaan ainoastaan kahden kappaleen verran, jotka nekin ovat koko ajan lainassa. Missään sitä ei ole myöskään myynnissä, joten vaikka lukuhaluja olisi, kirjaa ei saa mistään. Mitenkä olisi Karisto, olisiko Viro 100 -juhlavuoden kunniaksi mahdollista saada tästä kouluromaaniklassikosta uusi painos?

Toukokuussa koulullamme vieraillut Viron suurlähettiläs Margus Laidre suositteli viimeksi kirjaa luettavaksi meille suomalaisille kysyessämme, mikä olisi sellainen romaani joka kertoisi virolaisten luonteesta parhaiten meille muunmaalaisille. Ja jos jollain nyt kirja on turhanpanttina ja haluaa siitä luopua, ostan sen – olisi kiva verestää opiskeluajan lukumuistoja.

Mutta toinen klassikko, Pieni sarvipää (Nukitsamees) on tullut nyt suomennettuna! Kirja on varustettu hyvällä kääntäjä Anna Kyrön jälkikirjoituksella. Kirjallisuus(historia)ihmisen mielenkiinto heräsi heti sen tiimoilta: tämä suomennos on tehty vuoden 2007 painoksen mukaan, johon on lisätty mukaan neuvostoaikana sadusta sensuroidut kohdat. Olisipa hienoa, jos saisimme vielä sellaisen suomennoksen luettavaksi, jossa olisi nämä molemmat versiot! Onneksi Virossa on vielä hyviä antikvariaatteja. Kesän tähtäin voisi olla löytää tuollainen kommunismin käsittelemä Nukitsamees! Pieni Sarvipäähän on Virossa hyvin tunnettu hahmo. Se löytyy muun muassa Eesti Lastekirjanduse Keskuksen logosta.

Pieni sarvipää on taidesatu, jossa on paljon kansansadun piirteitä. Kyllä kyllä, väkivalta tarinassa lapsia kohtaan on julmaa, mutta kuten me kaikki Bruno Bettelheimin Satujen lumouksen lukeneet tiedämme, näin pitää olla. Kunnon saduissa ei käydä kasvatuskeskusteluja, niissä heiluu ryhmysauva.

Juoneltaanhan tämä satu on kovin perinteinen: lapset – metsä – eksyminen – noita – pako avustavan eläimen avulla – paluu kotiin. Mikä tekee tarinasta mielenkiintoisen on se, että yllättäen tai oletusarvoisesti sadun päähenkilöt eivät olekaan ”hyvikset” Iti ja Kusti, vaan pirullinen Sarvipää (no joo, olisihan se toki kirjan nimestä pitänyt arvata). Silti Sarvipään kohtalo lasten matkassa yllätti minut. Siinähän kävi pikku jukurinassikalle kuin seitsemälle veljekselle konsanaan eteläisessä Hämeessä. Jos meillä lukkari ja koulu ovat Kiven tarinan unhotumaton teema, tässäkin lopussa pappi ja koulu nousivat ratkaisevaan osaan. Näin ne villiläiset saadaan kesytettyä.

Satu on kirjoitettu 1920, mutta onhan sitä herkullista tulkita täältä vuodesta 2018 myös Neuvosto-Viron allegoriana:

”Kusti ymmärtää nyt, että asiat eivät ole oikealla tolalla, mutta mitään ei ole tehtävissä. Ilkeä eukko seisoo keppinsä kanssa heidän kannoillaan. On pakko mennä sisälle, käy kuinka käy.” (S. 14)

Paha metsä nielaisee virolaisen mökin lapset kitusiinsa, ja pakottaa pakkotyöhön, josta lasten onnistuessa paeta, myös yksi neuvosto-, ei kun mörkökansalainen, haluaa tulle mukaan. Synkkä ja väkivaltainen, alistava metsä vaihtuu aurinkoiseen virolaiseen sivistykseen.

Pidin kirjassa sen metsäkuvauksista (kuusten huminasta, sammalisista kivistä, lintujen kahinasta), ja Anna Kyrön käyttämästä värikkäästä kielestä. Kuvituksessa oli mielestäni aikamoiset 1970-lukuvärinät; jotenkin Piret Pirrus Mildebergin käyttämä väritys ja tietynlainen kollaasitekniikka palauttivat mieleeni oman lapsuuden värimaailmaa. Ei olisi ehkä ollut niin tarpeen…

Kaisa

luts1

Mainokset
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot, sadut | Avainsanat: , | 3 kommenttia

Ilmar Taska: Pobeda 1946 (WSOY, 2017)

Viro 100 -juhlavuoden kunniaksi lukupiiriblogissamme on menossa virolaisen kirjallisuuden kierros. Nämä kirjat löydät ”Viro 100” tunnisteen alta.

Kirjan kansitekstin mukaan Ilmar Taskan (s. 1953) esikoisteos on herättänyt ilmestyessään Virossa vuonna 2016 suurta mielenkiintoa, ja kirjan käännösoikeudet on myyty useihin maihin. Pobeda 1946 kuvaa, millaista elämä oli Virossa toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton alaisuudessa. Tapahtumapaikkana on enimmäkseen Tallinna, sen kadut, kodit ja puistot.  Osa tapahtumista sijoittuu Tarttoon, Moskovaan ja kauemmas Venäjälle.

Pobeda on kirjoitettu aika laveasti ja juoni rönsyilee. Kieli on helposti luettavaa. Romaanin rakastavaiset kuvataan viihdekirjallisuuden keinoin. Muuten kirjoitustapa on kyllä ihan tarkkaa ja realistista: vakoilukoneiston palveluksessa oleva Popeda-mies ”otti mustan kiiltävän sotasaalistäytekynän, kiersi sen auki ja havaitsi tyytyväisenä, ettei muste ollut vielä kuivunut. Das Dritte Reich oli tuhottu, mutta sen täytekynät toimivat edelleen (s. 6)”.

Kirjassa on paljon henkilöitä, joiden elämää kuvataan: noin 8-vuotias virolainen poika, hänen vanhempansa, oopperalaulajatätinsä, tädin rakastettu Lontoossa, korkea-arvoinen Neuvosto-Viron sotilashenkilö (kenraalimajuri) ja Neuvosto-vakoilun palveluksessa oleva Popeda-mies. Kirjassa kuvataan, miten Neuvostoliitto käyttää valtaa ja kontrolloi miehitettyä Viroa. ”Kansanvihollisia” jahdataan. Lukija saa eri näkökulmista pilkahduksia miehitetyssä Virossa elämisestä. Aika karuja ihmiskohtaloita.

Tapahtumien keskiössä on tallinnalainen pieni poika, jonka isä pakoilee Neuvostovaltaa kotinsa peräkammarissa. Pobeda-setä saa pojan luottamuksen kavalasti hienolla autollaan. Sen seurauksena isä tulee ilmi ja vangitaan. Pobeda-mies viettelee pojan äidin, ja äiti pyrkii tapahtuneella saamaan selville, mitä hänen vangitulle miehelleen on tapahtunut. Pobeda-mies käyttää epärehellisin keinoin koko romaanin ajan valtaa pieneen poikaan, joka päätyy systeemin arvioimana älykkäänä poikana Neuvostoliittoon aatteelliseen kasvatukseen. Juonen käänteet ovat aikamoisia. Pojan täti ja tämän lontoolainen mies kytketään kirjassa myös valtiollisen vakoilun kuvioihin.

Pobeda 1946 on historiallinen romaani, mutta myös rakkausromaani ja jännitysromaani. Pienen pojan elämän kuvaus taas tuntuu seikkailuromaanilta. Ihmettelen, jos oikeasti tuon ikäinen poika voi olla niin reipas ja tunteeton kuin kirjassa kerrotaan. Junamatkojen kuvaus ilman rahaa, ruokaa ja aikuisen ihmisen seuraa tuntuu uskomattoman kovalta. Lopussa pojan usko uuteen systeemiin ja Popeda-setään kuitenkin horjuu ja hän lähtee etsimään isää – jostain päin Neuvostoliittoa. Sankaritarinan ainesta…

Kirja antaa tietoa ja herättää mielenkiinnon Viron miehitysaikaa kohtaan. Seuraavalla kerralla kun käyn Tallinnassa, toivon pääseväni käymään Kadriorgin puistossa, josta kirjassakin kerrottiin. Lukukokemus oli kuitenkin laimea. Viron historian kiinnostuksen herättäjänä kirja sopii minusta yläaste- ja lukioikäisille. Kirjaa lukiessa tulee mieleen Sofi Oksasen Puhdistus, joka oli paljon väkevämpi lukukokemus. Molemmissa kirjoissa Neuvosto-Virossa vahditaan ja valvotaan virolaisia, että maa saataisiin puhtaaksi kansanvihollisista. Aiheesta kiinnostuneelle suosittelisin myös Klaus Härön ohjaama upeaa elokuvaa Miekkailija (käsikirjoitus Anna Heinämaan) vuodelta 2015, jossa kuvataan hienosti samaa aikakautta Virossa. Pobeda 1946 jää kyllä näiden varjoon.

Riikka

pobeda

Kategoria(t): käännöskirjallisuus | Avainsanat: , | 5 kommenttia

Tuuli Vuorma: Caapparin kääty (Kvaliti, 2017)

Törmäsin Roistoakatemia-sarjan kakkososaan (Hotelli Tiilenpää) ja kirjailijanimeen Tuuli Vuorma netissä ihan sattumalta. Siellä kehuttiin, että Harry Potter on saamassa Roi Hopposesta varteenotettavan kilpailijan, joten pakkohan asiasta oli ottaa selvää. Vasta taustoja selvittäessä bongasin, että Caapparin kääty (Roistoakatemia 1) oli – voittaneen Muistojenlukijan ohella – ehdolla tämän vuoden Topelius-palkinnon saajaksi.

Päähenkilö Roi on 16-vuotias – kuten edellisten kirjojen Kiuru ja Millakin. Caapparin kääty on kuitenkin selkeästi nuortenkirja. Roistoakatemian oppilaat käyvät koulua, hulluttelevat keskenään ja – roistonalkuja kun ovat – tietysti pelkäävät poliisia.

Kirjan henkilöillä ei ole taikavoimia, vaan fantasia on satumaista ajan ja paikan fantasiaa. Jos ei halua ajatella lukevansa fantasiakirjaa, voi Angedelin paikalle vallan mainiosti kuvitella historiallisen Euroopan jousimiehineen ja kadulla kolistelevine hevoskärryineen.

Tarina lähtee liikkeelle Roin lapsuudenhaaveesta: hän päättää noudattaa setänsä esimerkkiä ja hakea poliisikouluun. Sattuma vaan ei ole Roi-paran puolella. Matkalla pääsykokeisiin hän eksyy ja tulee suorittaneeksi kokeen poliisikoulun lähellä sijaitsevassa oppilaitoksessa, joka sattuu olemaan Roistoakatemia. Alat ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan, että Roi päättää ottaa paikan vastaan. Eniten harmia aiheuttaa opintojen eettinen puoli. Kuinka esittää kotona uskottavasti poliisikokelasta, kun samanaikaisesti harjoittelee ryöstön tekemistä oman isän omistamaan sekatavarakauppaan?

Minua ilahdutti erityisesti kirjan rikas sanasto. Rehtori Kavaluksen alaisuudessa toimivat lehtorit Näpikäs ja Liwahdus, rosvosukujen jälkeläiset Lainpako, Metkula, Kähveli ja Vakiselli sekä oppiaineiden nimet, kuten murtologia, sidonta ja näpistely, herättivät jo sinällään pieniä hihityksiä. ”Millaiseen asentoon kannattaa pyrkiä joutuessaan kokovartalosidontaan, että on mahdollisimman hyvä ennuste päästä vapautumaan siitä myöhemmin?” (s. 223) Hyvä kysymys. Pienellä pähkäilyllä rosvoilustakin voi tehdä tiedettä.

Jossain vaiheessa pelkäsin, että kirja alkaa junnata paikallaan, mutta aina kun olin kyllästymässä, alkoi sopivasti tapahtua jotain uutta. Pojat esimerkiksi keksivät salakuljettaa kouluun löytämänsä koiran tai järjestettiin kilpailu sen selvittämiseksi, ovatko tytöt vai pojat parempia rosvotaidoissa. Oman lisävärinsä tarinaan toi käsiraudoista irtautumisen opettajan tapa jättää osaamattomat oppilaat loppupäiväksi ranteista kiinni toisiinsa.

Luvattu seikkailu antoi odottaa itseään kirjan puoliväliin asti. Roi saa vahingossa selville Rosvoakatemian saalisgalleriasta kadoksissa olevan, koulun perustajalle Wilhelm Caapparille kuuluneen käädyn kätköpaikan. Hän ei osaa päättää, pitäisikö hänen auttaa opettajia käädyn palauttamisessa vai paljastaa näiden ryöstösuunnitelmat poliisille. Päätöksenteko etenee lukijan kannalta tuskastuttavan hitaasti. Lopulta opettajat tulevat ratkaisseeksi ongelman asettamalla käädyn palauttamisen yhdeksi ensimmäisen vuosikurssin päättökoetehtävistä, ja niin Roi ystävineen pääsee loistamaan.

Oliko tästä kilpailijaksi Harrylle? Vannoutuneelle Potter-fanille tämä tuskin kelpaa. Koulussahan tässäkin ollaan, mutta rosvokoulu eroaa sisällöltään aika tavalla velhokoulusta. Seikkailullisesti Caapparin kääty on Pottereiden helpotettu versio. Pienellä tiivistämisellä tästä olisi voinut saada napakamman. Vuorman luomasta maailmasta pidin. Roi ja hänen kaverinsa ovat päähenkilöinä sympaattisia, eivätkä heidän seikkailunsa ole liian pelottavia ala-asteikäisellekään.

Yksi asia kirjassa jäi kaivertamaan mielikuvitusta: kuka on koululla papukaijansa kanssa harhaileva merirosvovanhus Kuolemanvalo?

Marja

caappari

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 8 kommenttia