Aki Ollikainen: Pastoraali (Siltala, 2018)

Kyseessä on yhden kesäpäivän tapahtumat itäisen Suomen syrjäkylillä. Eletään nykyaikaa. Romaanissa on monta päähenkilöä: kesäinen luonto, eri ikäiset ihmiset (vanhuksia, keski-ikäisiä ja nuoria) ja eläimet, joille kirjailija on antanut osaksi myös myyttisiä elementtejä eri kulttuureista.

Ollikaisen ilmaisutapa on ilmavaa. Virkkeet ovat lyhyitä ja selkeitä. Erityisesti luonnon kuvaus on minusta nautittavaa, esimerkiksi sivulla 7: ”Pajulintu lauloi rantakoivissa ja oksiston läpi siivilöityvä valo laikutti puun ympäristön. Veden pinnassa auringon säteet taittuivat.” Ilmaisuvoimaista tekstiä.

Ollikainen kietoo kesäpäivän tapahtumat ja ihmissuhteet näennäiseen rauhaan, mutta päivän aikana jylläävät monenlaiset luonnonvoimat. Luontokappaleet elävät vaistojensa varassa. Pastoraali saa surullisen lopun päivän päätteeksi. Tässä kohtaa eläinten toiminta saa sadunomaisia piirteitä. Tuntuu siltä, että kirjailija haluaa korostaa ihmisistä riippumattoman luonnon mahtia. Luonto ja luonnon kiertokulku jatkuu aina vaan, ihmisen toiminnasta huolimatta.

Romaanin vanhaa paria, Vilhoa ja hänen muistisairasta vaimoaan Sirkkaa kuvataan koskettavalla tavalla. Oma kokemukseni läheisen muistisairaan vanhuksen avuttomuudesta ja hukassa olosta muistuttaa hyvin Sirkan kuvausta.

Kahden keski-ikäisen pariskunnan, toimeliaan Eskon ja Leenan sekä haaveilevan luomutilallisen Aatun ja mieheensä tyytymättömän Elinan kesäpäivän ongelmana on paikkakunnalla nähty susi, joka uhkaa Aatun lampaita. Aatu joutuu antamaan yhden lampaistaan Eskolle, jonka tarkoituksena on käyttää tätä Aino-lammasta houkuttimena ammuttavalle sudelle. Keski-ikäisten pariskuntien elämää kuvaillaan aika paljon. Ruotsista palaavan Reinon kautta muistellaan nuoruusvuosia. Ei siis nuorten osastolle tätä kirjaa!

Luomutilallisen 15-vuotias poika Kaius ja kaupungista maalle tullut 16-vuotias sukulaistyttö Meri edustavat kirjassa nuoruutta. Heillä on yhden päivän romanssi, joka etenee nopeasti ja Kaiuksen kannalta tahattomasti – Meri johdattaa. Nuorten osuus kirjan kerronnassa on melko pieni. He edustavat nuorta luontoa ja sen voimaa.

Loppua kohden rauhaisa kerronta saa uutta dramatiikkaa, kun Vilho saa sydänkohtauksen ja Sirkan tahattoman toiminnan johdosta ajautuu järvelle. Sirkan kulkiessa ilman vahtia myös lammaslauma kokee kauhean lopun ja joutuu suden suuhun.

Romaanissa esiintyy paljon eläimiä: Kronos-hauki, susi, lammaslauma, sudenkorennot, mykkä lammas Pan, Aino-lammas, alkulintu kuikka, karhu, Odinin korpit Hugin ja Munin sekä käärme. Viittaukset mytologiaan tuntuvat aika korkeakirjallisilta. Itse tykkään lukea kirjan tarinaa ilman että tarvitsee googlailla yksityiskohtia siinä lukemisen aikana. Luonto on ikiaikainen samaten kuin myytitkin, sitäkö Ollikainen haluaa sanoa?

Olen lukenut Ollikaisen esikoisteoksen Nälkävuoden (2015), ja siitä jäi mieleen todella vetävä tarina 1860-luvulta Suomen saloilta. Pastoraali ei miellyttänyt samalla tavalla. Mutta taitava kielenkäyttäjä Ollikainen on. Seuraan jatkossakin hänen tuotantoaan.

Riikka

pastoraali

Mainokset
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 5 kommenttia

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (WSOY, 2018)

Kansalaissodan päättymisen satavuotispäivä tuotti useampiakin teemaan liittyviä kirjoja. Tällä kertaa ollaan Tampereella, missä kevättalvella 1918 käytiin sodan ratkaisevat taistelut. Kirja valottaa viiden – tai oikeastaan neljän – punakaartilaiseksi päätyvän tehtaantytön elämää sodan aikana ja sen jälkeen. Keitä naiskaartilaiset olivat? Olivatko punikkitytöt ”raakalaismaisia susinarttuja, jotka mieltä vailla tappoivat vastapuolen viattomia miehiä”, kuten Bea lukee paikallislehdestä?

Kirjan tytöt ovat luonteiltaan ja taustoiltaankin hyvin erilaisia. Kaartinpäällikön kasvattitytär Linda on omaksunut setänsä ajatukset ja kielenkäytön. Hän uhmaa luokkayhteiskuntaa, puhuu ”lahtarisioista” ja uhoaa liittyvänsä naiskaartiin jo siinä vaiheessa, kun sitä vasta perustetaan. Muiden tyttöjen mielestä Linda on kiihkossaan vähän pelottava. Elämän järkyttämä pikkusisko Katri seuraa häntä silti uskollisesti.

Keskikoulun käynyt Bea ihailee työväenliikettä aatteena. Hän haaveilee itsellisen naisen elämästä ja lähtee punaisten toimintaan kannatuksesta ideologiaa kohtaan. En olisi uskonut Bean kirjautuvan naiskaartiin. Eikö hän muka aavistanut, mihin oli ryhtymässä? Paradoksaalista oli, että kun taistelut lopulta alkoivat, väkivaltaa vastustava Bea oli tytöistä ainoa, joka onnistui pysymään rauhallisena ja tekemään selviytymisen kannalta olennaisia päätöksiä.

Vanhempansa menettänyt Aada on tahdoton haaveilija, joka ajelehtii virran mukana. Kuten Bea kerran tuskastuneena toteaa, Aadalle riittäisi elämässä hyvin soma keväthattu. Aada liittyy punaisiin, koska muutkin liittyvät – saadakseen olla yhdessä ystäviensä kanssa. Hän sitoo haavoittuneita ja leikkii miliisiä, vaikka tietää, ettei osaa, eikä oikeastaan haluaisikaan. Sodan alettua Aada tiedostaa olevansa itse kaivamassaan kuopassa, muttei osaa kiivetä pois. Onneksi Bea ja Ville tekevät sen hänen puolestaan.

Jenny on porukan nuorin: turvallisissa oloissa varttunut kikattelija, joka käy töissä rahoittaakseen opintonsa ja nauttii tihentyvien tapahtumien tuomasta jännityksestä. Aluksi sairaalaleikki on Jennystä ihan ok, mutta kun sairaala lopetetaan ja Linda alkaa suunnitella lähtöä rintamalle, hän ilmoittaa haluavansa palata kotiin.

Naiskaartiin tytöistä kirjautuu lopulta neljä. Aada kommentoi asepuvun pikemminkin kuljettavan häntä kuin päinvastoin. Kirjassa kuvataan myös kaartin harjoituksia. Kokonaisuus tuntuu kiireessä kokoon kyhätyltä. Varusteissa on puutteita, eivätkä kouluttajatkaan ole oikein tilanteen tasalla. Ajatus asetta muistuttavilla puukepeillä harjoittelevan rääsyläislauman asettumisesta ”oikeaa” armeijaa vastaan tuntuu absurdilta. Siltaa vartioidessaan tytöt itsekin ihmettelevät, onko kaupunkilaisten tarkastamisessa mitään järkeä. Ja kun aseisiin on oikeasti tarkoitus tarttua, ampumiskäskyä tottelee neljästä tytöstä vain yksi.

Taistelut päättyvät tyttöjen osalta epäsankarilliseen joukkopakoon. Valkoisten voitettua punaisista tulee yhteiskunnan hylkiöitä, jotka joutuvat piilottelemaan välttyäkseen maanpetossyytteiltä. Punavangeista ja heidän epäinhimillisestä kohtelustaan vankileireillä on Suomessa kyllä kirjoitettu, mutta tästä maan alle kadonneesta ihmisryhmästä ei niinkään.

Oli mielenkiintoista seurata, kuinka tytöt tavatessaan joitakin vuosia myöhemmin suhtautuvat toisiinsa ja sodassa koettuihin tapahtumiin. Toiset ovat sopeutuneet paremmin kuin toiset. Entinen agitaattori Linda julistaa nyt muille, kuinka ”ei voi olla vain omien kanssa ja omalla puolella, vaan pitää ymmärtää kaikkia”. Jenny korostaa olleensa sodan aikaan tietämätön lapsi ja kieltäytyy muistelemasta koko asiaa. Yhteistä naisille on, että kaikki ovat kehittäneet itselleen uutta valkoista identiteettiä korostavan peitetarinan. Punaisten puolella oleminen oli niin suuri tabu, ettei sitä kiinnijäämisen pelossa uskaltanut myöntää edes itselleen.

Kun Bea kirjan lopussa kävelee yksin pois Finlaysonin portilta, tuntui kuin ympyrä olisi sulkeutunut. Sota on päättynyt ja viiden sen keskellä eläneen tytön tarinat kerrottu. Odotettu – ja vähän pelättykin – vallankumous ei toteutunut. Elämä jatkuu. Kuluneisiin vuosiin mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita. Silti kaikki päähenkilöt ovat jollakin tapaa saaneet äänensä kuuluviin.

Marja

lahteenmaki

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 6 kommenttia

Andri Snær Magnason: Aika-arkku (Aula & Co, 2017)

Tässä kirjassa on kaksi eri tarinaa, jotka lopussa kietoutuvat yhteen. Kehyskertomuksessa päähenkilönä on Sigrún-niminen tyttö, joka vanhempiensa kanssa kömpii sisään ajan pysäyttävään laatikkoon, koska vanhemmat haluavat ohittaa taloudellisesti huonot ajat. Sigrún kuitenkin herää tästä ruususen unesta ja huomaa maailman olevan lähes tyhjä ja täysin villiintynyt.

Sigrún löytää vanhan naisen Svalan, joka on kerännyt ympärilleen muita lapsia ja alkaa kertoa satua Korpikista, Pangean prinsessasta. Tämä satu viekin sitten suurimman osan kirjasta, ja se on versio Lumikki-sadusta. Sadussa on kunnianhimoinen kuningas, kääpiöitä ja ajan kulumisen pysäyttävä arkku, ja siinä on vahva ekologinen viritys, sillä kaikki paha saa alkunsa siitä, että vastoin muinaista sopimusta kuningas Dimon panee eläimet taistelemaan toisia ihmisiä vastaan. Sadussa on myös vahvaa allegorisuutta ajasta ja sen kulumisesta, valloitusten ja sotien hyödyttömyydestä ja talouden ylivallasta yhteiskunnassa.

Kirjaa valitessani minulla oli mielessäni Alan Weismanin kirja Maailma ilman meitä. Se on tietokirja, jossa ajatusleikin avulla selostetaan, mitä maapallolla tapahtuisi, jos ihmiset katoaisivat. Weisman on rakentanut teoriansa hylättyjä kaupunkeja ja seutuja koskevasta datasta, ja kirja on mielenkiintoinen, joskin samalla melko hyytävä.

Odotin, että Aika-arkussa käsiteltäisiin samaa teemaa fiktion keinoin, sillä kirjassahan maailma jää ilman ihmisiä oman onnensa nojaan kaikkien maatessa arkuissaan. Siksi olin pettynyt, ettei tätä dystopiaa oikeastaan käsitelty kuin muutaman sivun verran kirjan alussa ja lopussa, ja suurimman osan sivuista vei Svalan kertoma satu.

Sinänsä kirjassa oli hyvää sen ironia. Sigrúnin isä sanoo (s. 9): ” ̶  Niin se on, elämästä tulee sietämätöntä, jos se 0,5 pisteen lasku keskiarvoindeksissä toteutuu.” Islannin talouskuplan puhkeaminen ja keinottelutalouden aiheuttama romahdus vuonna 2008 ovat varmasti olleet Andri Snærin mielessä tätä kirjaa kirjoitettaessa. Ja vähän samoja viestejä tulee sadussakin kirjanpitäjä Exelin (sic!) touhuja seuratessa. Kirjassa arvostellaan nykymaailmaa, jossa talous ja taloustiede jatkuvasti asetetaan kaiken muun edelle.

Toinen teema on selvästi vastuu. Kun Sigrún ja muut lapset yrittävät herätellä aikuisia laatikoistaan, nämä eivät suostu (s. 192):

” ̶  Kaikki on raunioina, Markus sanoi, ̶  Tilanne on hyvin vakava.

̶  Totta kai! nainen sanoi voitonriemuisesti.  ̶  Aivan kuten ennustinkin, Älkää minua osoittako. Minä en aio osallistua mihinkään, olin koko ajan täällä enkä todellakaan aio siivota sotkuja viime hallituksen jäljiltä!”

Myöhemmin Svala toteaa: ” ̶  On hyvin helppo lykätä asioita, [ ̶   ̶ ]”(s. 195). Ilmastonmuutos tuli mieleen, ei kai MINUN vain tarvitse tehdä mitään?

Kirjan ongelma on, että Svalan kertoma satu on niin pitkä, että se hajottaa kehyskertomuksen teeman pieniksi paloiksi. Satu on tavallaan mielenkiintoinen, mutta kaikki sen tapahtumat eivät oikein motivoidu kokonaisuuden kannalta. Olisin paljon mieluummin lukenut Sigrúnin ja lasten seikkailuista metsittyneessä autiossa kaupungissa, siellä olisi riittänyt kerrottavaa. Sen sijaan satu oli jotenkin liian perinpohjainen kuvaillessaan kaikkia vaiheita. Lisäksi oli motivoimatonta, miksi Svalan piti kertoa koko tarina niin yksityiskohtaisesti saadakseen lapset toimimaan ja hakemaan Cromwellilta aika-arkkutehtaan avaimen ja vapauttamaan hämähäkit.

Kirjassa on paljon elementtejä, joilla luodaan tarinaan yleistettävyyttä. Satuosuuden tapahtumapaikka on nimetty muinaisen Pangean mantereen mukaan, ja jopa mannerlaattojen liikkeet alkavat tarinassa. Myös nykyajassa tapahtuva kehyskertomus on vieraannutettu oikeista paikoista. Ihmisillä on kyllä islantilaiset nimet ja islantilaisittain ei sukunimeä, mutta Sigrúnin kotikaupunki ei tuo Reykjavikiä mieleen, kovin paljon reheviä metsiä ja puita siellä tuntuu olevan.

Kirjan kummallinen rakenne tekee siitä aika vaikeasti aukeavan myös nuorelle lukijalle. Luulenpa, että moni lukija väsähtää Svalan loputtoman tuntuisen sadun jaaritteluun, varsinkin kun kehyskertomuksen dystopia-tunnelmat ja sadun kansansatumaiset piirteet ja tyyli poikkeavat toisistaan melkoisesti, ihan kuin ne olisivat tarkoitettuja eri-ikäisille. Andri Snær olisi voinut kirjoittaa tästä novellin tai miniromaanin lyhentämällä reilusti Svalan kertomaa satua. Sinänsä tarinassa on hienoja ideoita ja painavaa asiaa, mutta ne hukkuvat Korpikin ja Dimonin vaiheiden välillä melko pitkästyttävään kuvaukseen. Sääli.

Olli

aikaarkku

Kategoria(t): käännöskirjallisuus | Avainsanat: | 9 kommenttia