Dess Terentjeva: Ihana (WSOY, 2021)

Dess Terentjevan säeromaani Ihana kertoo yhdeksäsluokkalaisesta Liljasta, joka on kova ihastumaan. Uusimman someihastuksensa hän ristii Ihanaksi, eikä oleta tapaavansa tätä koskaan, vaikka he asuvat samassa kaupungissa. Kohtalo päättää kuitenkin toisin, ja käy ilmi, että Ihana onkin Liljan isän uuden tyttöystävän, Darjan, lapsi. Draama ottaa lisää kierroksia, kun muunsukupuolisen Ihanan äiti ei tiedä lapsensa sukupuoli-identiteetistä tai ole muutenkaan kiinnostunut hänen mielipiteistään tai haluistaan.

Lilja vatvoo kipeitä ja vaikeita ihastumisen tunteitaan juuri niin suurella paatoksella kuin teiniltä voisi odottaakin – tämä on nyt se elämän suurin rakkaustarinan mahdollisuus, vaikka hän itsekin myöntää ihastuvansa jatkuvasti (”koska Ihanaa kohtaan hänellä on KAIKKI tunteet maailmassa”, s. 79). Toisaalta Lilja on myös hyvin tietoinen kaikenlaisesta vääryydestä ja on usein hyvin ankara itseään kohtaan. Hän suomii itseään esimerkiksi siitä, että kutsuu aikuista Darjaa isänsä ”TYTTÖystäväksi”, vaikka pitäisi tietysti sanoa ”NAISystäväksi” (s. 20).

Tarinassa on paljon tuttuja ja kliseisiäkin piirteitä. Lilja on toisaalta hellyttävä ja toisaalta rasittava yliajatellessaan kaikenlaisia pikkuasioita. Paras ystävä Sarita ja isä antavat järkeviä neuvoja tunteista puhumisesta, vaikka niiden noudattaminen hankalaa onkin eikä lopputuloksesta ole mitään takuita, kuten ei elämässä yleensäkään. Myös halu juosta järveen nolouden hetkellä voi olla monelle tuttu ja samastuttava.

En ole kovin tottunut lukemaan säeromaaneja ja minulle oli välillä vähän vaikeaa pitää lukua siitä, kuka kulloinkin oli äänessä. Jotenkin luulin jatkuvasti, että Lilja oli ensimmäisen persoonan kertoja, vaikkei ollutkaan! Niin sitä voi pieni ja nopealukuinenkin kirja vaatia keskittymistä.

Kehlo

Kuva: Kehlo
Advertisement
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus, säeromaanit | Avainsanat: | Kommentoi

Ansu Kivekäs: Raakaversio (Tammi, 2022)

Ansu Kivekäs on minulle kirjailijana uusi tuttavuus. Raakaversion nappasin tuoreeltaan kirjaston uutuushyllystä, koska päähenkilö Elli vaikutti räväkältä tyypiltä. Ja sitä hän kyllä onkin. Ellin menneisyys mielenterveysongelmaisen äidin ja huumeliigaa vankilasta käsin johtavan isän huostaan otettuna tyttärenä on jännitysnäytelmä, johon ei törmää ihan jokaisessa nuortenkirjassa.

Ellin (15 v.) lisäksi Piken ja Penan hallinnoimassa perhekoti Päivärinteessä asustaa pari vuotta nuorempi Nico, joka on tukevasti pelikoukussa. Murrosiässä kun ollaan, ei yhteenotoilta voi aina välttyä. Sitten taloon muuttaa vuotta vanhempi Jussuf, jolla on Ellin mukaan ”ADHD ja paljon rahaa”. Tämä yhdistelmä tuo elämään nopeasti Ellin kaipaamaa lisäsäpinää.

Pidin erityisesti kirjan mustasta huumorista. Influensserin urasta haaveilevalla Ellillä on sana hallussa, ja hänen kommenttinsa ihmisistä ja elämästä ovat hulvattomia. Vakavampia aiheita, kuten äitisuhdetta ja koko elämän mullistanutta liikenneonnettomuutta, Elli purkaa kirjoittamissaan runoissa.

Vaikka Ellin ja Jussufin touhut ovat usein harkitsematonta kohellusta, he heittävät oman persoonansa kautta rohkeasti läppää sekä maahanmuuttajista että liikuntavammaisista. Naamiaispukuliikkeessä nuoret saavat pummatuksi ilmaiset asut syyttämällä myyjää syrjinnästä. Jussuf painelee bussin niiausnappulaa ja leikkii kuskin suuttuessa kielitaidotonta. Saman bussimatkan aikana tulevat tuuletetuiksi myös romaneihin ja rollaattorimummoihin liittyvät ennakkoasenteet.

Kirja huipentuu jännäriksi Jussufin alkaessa sekoilla bisneksissään ja isän päättäessä käyttää Elliä kuriirinaan. Osa tapahtumista menee reippaasti yli keskivertonuoren keskivertoelämän, mutta joillekin huumeiden kanssa tekemisissä oleville tämä saattaisi olla todellisuutta. Ajatuksia herättävää oli todeta, että rikollisetkin ovat pohjimmiltaan vain ihmisiä. Heillä voi olla koti ja perhe ja puoliso, jonka kanssa kinastellaan lastenhoidosta ja tiskivuoroista.

Marja

Kuva: Marja P.

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 4 kommenttia

Ellen Strömberg: Mehän vaan mennään siitä ohi (S&S, 2022)

Kerrankin kirjan takakansiteksti pitää prikulleen paikkansa: ” [ – – ] riemukas kirja ystävyydestä sekä identiteetin ja merkityksen etsimisestä. Se kuvaa häkellyttävän tarkasti sitä hetkeä, kun on vielä kovin nuori, mutta pitää itseään jo tosi aikuisena.

Mehän vaan mennään siitä ohi kertoo kahdesta yhdeksäsluokkalaisesta tytöstä, Mandasta ja Malinista. Tapahtumat sijoittuvat ysiluokan kevääseen, kirja alkaa pääsiäisestä ja loppuu kesäloman alkuun. Tytöt asuvat pienellä paikkakunnalla ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja haaveilevat siitä, että elämään saisi vähän säpinää. He pyöräilevät ympäri kotikylää ja tekevät melko epärealistisia suunnitelmia siitä, miten tämän säpinän saisi aikaiseksi. Vaikka kirjassa on vakaviakin teemoja seksuaalisuudesta, mielenterveydestä ja identiteetistä, sen yleissävy on keveä, tai ehkä pitäisi sanoa ”ilmava”. Kirja ei synkistele, vaan kertoo tarinansa huumorilla ja hellyydellä.

Itse minua huvitti tuo teini-ikäisen rajaton itseluottamus. Tytöt tekevät valtavasti suunnitelmia, joihin liittyy arvoituksellisuus. ”Olisi kyllä ihan parasta, että joku ajattelisi meidän olevan arvoituksellisia ja sitten kiinnostuisi meistä.” (s. 7) Valitettavasti kukaan ei oikein huomaa, mutta sehän ei Mandaa ja Malinia estä lisäämästä kierroksia säpinänetsintäprojektiinsa. Tämä fantasioiva suunnittelu ”sit me voitais” -tyyliin on jotenkin niin tunnistettavaa ja aikuislukijasta hellyttävääkin. Strömberg on myös erittäin taitava siinä, että tässä kirjassa ei saarnata, vaan jos tytöt (ja lukijat) jotain matkan varrella oppivat, se tulee kokemuksista tarinan myötä, ei ulkokohtaisesta opettavaisuudesta.

Kirjan kertojana on Manda, joka kokee olevansa tylsä ja räiskyvämmän ystävänsä Malinin varjossa. Malin taas katsoo asian olevan juuri päinvastoin: ”Sulla on kaikki ja mulla ei mitään.” (s. 173) Tarinassa tyttöjen välillä on pientä skismaa ja mustasukkaisuuden hetkiä, mutta ystävyys kestää, ja tämän vahvan ystävyyden synty on kauniisti kuvattu, kun Manda muistelee, kuinka tutustui Maliniin: ”Malin tajusi heti.” (s. 15)

Itse nautin eniten Mandan suorasukaisesta tyylistä kuvata asioita. Kirjastonhoitaja Yngve ”muistuttaa vähän oravaa. Oravaa, jolla on pikeepaita ja vähän liian korkealle vedetyt farkut.” (s. 28). Punkkarista Manda on ”[ – – ] melko yllättynyt, että Jonnen kanssa ilmeisesti pystyykin keskustelemaan jokseenkin normaalisti. Odotin hänen istuvan täällä ruisku törröttäen käsivarresta tai olevan nyrkkitappelussa jonkun kanssa [ – – ].” (s. 73-74) Tässä tyylissä on myös kyse uskottavuudesta tuon ikäisen nuoren ajatusten kuvaamisessa, aika ehdottomia ja suorasukaisia me kaikki olemme arvioissamme 15-vuotiaina. Silti en usko, että kirja miellyttäisi vain aikuislukijaa, joka hymähtelee ilahtuneen nostalgisesti. Vaikka hellyttävyys ei ole ollenkaan coolia, uskoisin teini-ikäisen lukijan toisaalta arvostavan suorasukaisia tokaisuja ja niihin sisältyvää huumoria.

Kirjan vakavampaan puoleen liittyy Mandan haavekuvien romahtaminen, kun Matias, ”ehkä kuumin jätkä, jonka olen ikinä elämässäni nähnyt” (s. 19), osoittautuukin törkimykseksi. Tämä sinänsä vaikea aihe kuitenkin käsitellään fiksusti. Manda on lopultakin järkevä ihminen, joka huomaa itsekin, mihin on valmis ja mihin ei. Pidin siitä, että asiat kerrottiin niin kuin ne ovat, mutta ei silti lähdetty vyörymään hyväksikäytön pohjamutiin.

Kirjan etuna oli muutenkin se, että teemana pysyi oman itsen ja itselle sopivan ”säpinän” etsiminen. Tarinassa esimerkiksi homoseksuaalisuus ja vammaisuus eivät olleet mitään ongelmia, eikä niistä sellaisia tehty, vaan ote oli miellyttävän raikas. Onkohan Mandan isosisko Laura kirjallisuuden coolein CP-vammainen? Kirjan lopussa Laura ottaa ohjat käsiinsä, ja sisarukset lähentyvät tavalla, jota ei kirjan alkupuolella olisi uskonut.

Sen verran voin itseäni onnitella, että valitsin kirjan blogiimme jo ennen kuin se nimettiin Finlandia-ehdokkaaksi ja sai August-palkinnon. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaa kirja ei saanut, tutustuttuani ehdokkaisiin olisin valitsijadiktaattorina ehkä antanut palkinnon juuri tälle kirjalle. Mutta kirja oli ensimmäinen suomenruotsalainen nuortenkirjallisuuden August-palkinnon voittaja, melkoinen saavutus sinänsä. Kirjallisuuspalkinnot ovat tietysti aina mielipidekysymyksiä, eivätkä yksin todista kirjojen hyvyydestä, mutta tässä kohtaa väittäisin August-palkinnon kyllä osuneen maaliin.

Toivoisin Strömbergin kirjalle paljon lukijoita. Vaikka itse rakastan fantasiaa, se on nykyään nuortenkirjallisuudessa niin hallitsevaa, että Mehän vaan mennään siitä ohi on virkistävää luettavaa kaikessa arkisuudessaan. Hyvän tarinan voi kirjoittaa pikkupaikkakunnalla pyöräilevistä tytöistä ja heidän ajatusmaailmastaan. Kun osaa, ja Ellen Strömberg totisesti osaa.

Olli

Kuva: Olli R.
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 6 kommenttia