Nadja Sumanen: Sade on kaikille sama (Otava, 2021)

Minä sitten pidän Nadja Sumasen tavasta kirjoittaa. Mehän olemme lukeneet yhdessä aiemmin jo Rambon ja Terveisin Seepran, jotka molemmat ovat olleen mielestäni hyviä, joskin todella erilaisia tyyliltään. Rambo oli hauska ja liikuttava, Terveisin Seepra taas koskettava ja vähän ahdistavakin. Sade on kaikille sama -novellikokoelma jatkaa hyvin Sumasen putkea hyvänä nuorten kuvaajana.

Pidin novelleissa siitä, että niiden henkilöhahmot ovat todentuntuisia. Kaikki nämä tyypit löytyvät täältä koulun seinien sisältä. Tarinat ovat siis sen myötä hyvin realistisia, mutta eivät mitenkään inhorealistia. Tällaista nuorten elämä nyt on. Välillä setämiehet ahdistelevat, välillä rakkaus sattuu, välillä on vain pakko tempaista itsensä pois vanhasta. Nuorena koetaan vahvasti, ja sen tunteen Sumanen tavoittaa.

Aiemmissa Nadja Sumasen romaanilukukokemuksissa muistan kiitelleeni sitä, että hän ei unohda näissä tarinoissaan myöskään aikuisia. Monissa nuortenkirjoissa aikuisethan saattavat olla aivan poissiivottuja. Sumasen tapaan näissä novelleissakin aikuisilla on kuitenkin aika merkittäviä rooleja. Esimerkiksi kirjan niminovellissa, jossa Aysha tanssii pimeällä parkkipaikalla, voi vain kuvitella yksin autossaan istuvan naisen kohtaloa ja elämää, patja rullalla takapenkillä. Tai mikä on Liisu-opettajan rooli, asema ja elämäntilanne, kun Jesse törmää häneen kesken afro-harjoitusten. Jos nuorilla on vaikeaa, ei se kaikilla helpotu aikuisuudessakaan. Sellaista on elämä. Monet novelleista jäävät kutkuttavasti vähän ”kesken”; niitä ei selitetä loppuun asti. Tykkäsin.

Ja tähän loppuun sopii vielä ajankohtainen siteeraus novellista Juhannusyö (s. 42): ”Sisuksissa paisuu jokin mansikkainen tunne: Kesä! Tulevaisuus! Vapaus! Mutta ei mene kuin hetki, kun riemuun alkaa jo sekoittua kumma haikeus, sillä äkkiä Irina tajuaa, että lapsuus on lopullisesti ohi. – – Kaikki se huolettomuus, kaikki se keveys, Ohi!” Ovi aikuisuuteen on auki.

Kaisa

Kuva: Kaisa N.
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus, novellit | Avainsanat: | 4 kommenttia

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä (Tammi, 2001) 

Tervetuloa, ikävä ilmestyi alunperin vuonna 1954 ja kohahdutti tuolloin maailmaa. Suorapuheiset maininnat seksuaalisesta kanssakäymisestä sekä päähenkilön elämänasenne olivat tuolloin monien mielestä sopimattomia.

Kirja kertoo kesästä, jonka 17-vuotias Cécile viettää isänsä kanssa rantahuvilassa. Parivaljakko on tottunut railakkaaseen elämään ja Cécile käy isänsä kanssa baareissa ja juo ja tupakoi siinä missä aikuisetkin. Vielä kaksi vuotta aiemmin kaikki tämä oli sisäoppilaitoksessa varttuneelle Cécilellekin uutta, mutta hän tottui pian isänsä vaihtuviin rakastajattariin ja muuhun villiin elämänmenoon.

Kesän ilonpitoa varjostaa perhetuttu Anne, joka tulee kutsuttuna huvilalle ja jonka saavuttua isän uusin valloitus Elsa joutuu poistumaan kuvioista. Cécile saa elämänsä yllätyksen kun isä ja Anne ilmoittavat menevänsä naimisiin. Hän ei osaa ihan päättää, onko yllätys iloinen vai ei, ja tulee opiskeluun painostettuna ja kesäheilaansa Cyriliä ikävöidessään keksineeksi suunnitelman, jolla pari saadaan erilleen. Hän ei aio toteuttaa sitä, ja kun se sitten lähteekin käyntiin, hän pitää varmana, ettei suunnitelma voi onnistua, joten ei siitä mitään haittaa ainakaan ole.

Kirjassa kerrotaan paljon Cécilen ristiriitaisista tunteista. Hän tiedostaa olevansa ailahtelevainen, mutta pitää sitä ilmeisesti pysyvänä ominaisuutena eikä esimerkiksi nuoruudesta, kokemattomuudesta tai huonosta esimerkistä aiheutuvana. Hän pystyy helposti kuvittelemaan elämän, jonka Anne heille järjestäisi, ja se olisi lopulta ihan hyvää elämää, mutta sitten hän kuitenkin taas sisuuntuu ajatellessaan, miten huonona elämänä Anne nykytilannetta pitää. Cécilen toiveissa on ”[v]apaus ajatella, ajatella väärin ja vähän, vapaus itse valita elämäntapani, itse valita itseni” (s. 54), vaikka tuo aiempi vapaus oli isältä pyytämättä ja yllättäen saatua ja vaatii totuttelemista sekin.

Cécile on mielenkiintoinen hahmo. Toisaalta hän on päättämättömyydessään samastuttava, toisaalta taas vaikuttaa liiankin toksiselta perustellessaan juonittelujaan milloin milläkin Annen sanankäänteellä, jonka vuoksi hän ei edes voinut reagoida toisin. Isän ja Annen mahdollinen yhteensopimattomuus ei ole asia, josta voisi keskustella, vaan taistelutanner, jolla saa ampua kovilla. (”Mutta jos [Anne] välttämättä tahtoi olla aina oikeassa, täytyi hänen sallia meidän olla väärässä.” s. 116)

Toisaalta Cécile on kuitenkin mahdottomassa tilanteessa. Isä ei ole asettanut hänelle juuri mitään rajoja eikä hänellä tunnu olevan ketään, jolle uskoutua rehellisesti. Kaikki kirjan aikuiset tavallaan pettävät hänet. Isä ei kuuntele vaan näkee mitä haluaa nähdä, Anne luottaa liikaa järkiargumentteihin, kun taas isän hylkäämä Elsa ja Cécilen oma kulta Cyril kuuntelevat häntä liikaakin ja kohtelevat häntä kuin aikuista. Kukaan ei mieti seurauksia ennen kuin on liian myöhäistä.

Jotain yleismaailmallistahan tässä on. Meillä on varmaan kaikilla menneisyydessä jokin surua, kaihoa ja/tai katumusta herättävä asia, vaikkakaan ei toivottavasti yhtä traaginen.

Kehlo

Kuva: Kehlo
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot | Avainsanat: | 4 kommenttia

Aleksandr Puškin: Kapteenin tytär (Osuuskunta Jyväs-Ainola, 2017)

Aleksandr Puškinia pidetään Venäjän kansallisrunoilijana ja modernin venäläisen kirjallisuuden perustajana. Hän kuului yhteiskunnallisia uudistuksia kannattaviin radikaaleihin ja vietti paljon aikaa maanpaossa Venäjän maaseudulla. Puškin menehtyi 38-vuotiaana kaksintaistelussa saatuihin vammoihin. Reijo Valtan jälkisanojen mukaan Kapteenin tytär on ensimmäinen kirjamuodossa suomeksi julkaistu romaani.

Tositapahtumiin pohjautuvassa Kapteenin tyttäressä eletään vuotta 1773. Maaorjuuden lakkauttamista vaativa venäläinen kasakkasoturi Jemeljan Pugatšov julistautuu Katariina Suuren syrjäyttämäksi keisari Pietari III:ksi ja kerää suuren kasakka-armeijan tarkoituksenaan lyödä hallituksen joukot.

Kirjan päähenkilö on 17-vuotias nuorukainen Pjotr Grinev, jonka eläkkeellä oleva upseeri-isä päättää lähettää suorittamaan asepalvelusta Jaik-virran (nyk. Ural) rannalle Orenburgiin lähelle nykyisen Kazakstanin rajaa. Turvakseen kokematon nuori mies saa uskollisen palvelija Saveljitshin. Saveljitshilla on vaikeuksia pysyä Grinevin perässä, mutta yleensä hän ehtii paikalle ja onnistuu pelastamaan isäntänsä pulasta.

Orenburgista miesten matka jatkuu etelään Belogorin linnaan tai paremminkin linnoituskaupunkiin. Sodanuhasta huolimatta elämä kaupungissa on leppoisaa, hetkittäin suorastaan hauskaa. Puuhakkaan vaimonsa tossun alla oleva kapteeni Mironov tekee kömpelöitä yrityksiä saadakseen rouvansa pitämään näpit irti hallinnollisista ja sotastrategisista asioista. Tomera Vasilisa Jegorovna kuitenkin päihittää hänet leikiten. Henkilöiden arvojärjestyksestä kertoo tapaus, jossa naisväki piilottaa kaksintaistelua hautovien nuorukaisten miekat. Lopulta kiistakumppanit rauhoittuvat kapteenin rouvan maittavien keitosten äärelle pohtimaan maailman menoa.

Kapteeni Mironovin tytär Masha on toimeliaan äitinsä täydellinen vastakohta. Kaino ja hurskas neito sairastelee paljon ja pyörtyy ensimmäisenä, kun tapahtuu jotakin jännittävää. Nuoren Grinevin sydämen hauras kaunotar valloittaa leikiten. Rakkaudessa näyttäisi olevan salattua voimaa, sillä kirjan lopussa Masha yllättää rohkaistumalla tapaamaan itsensä keisarinnan.

Kasakoiden hyökkäys näyttäytyy romantisoituna sankarimittelönä, jossa Grinevin lapsellisilta tuntuvat päähänpistot auttavat lopulta saavuttamaan toivotun ratkaisun. Nykyromaanien vauhtiin tottuneesta lukijasta seikkailu saattaa vaikuttaa ohuehkolta ja vähän kuivakalta. Uskottava ajankuva Pjotr Grinevin tarinasta silti muodostuu.

Marja

Kuva: Marja P.
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot | Avainsanat: | 4 kommenttia