Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)

Mikä ihmeen YA?

Ja mikä ihmeen säeromaani? Kuronen itse kuvailee lajityyppiään lyhyiksi riveiksi kirjoitetuksi proosaksi. Englanninkielisissä maissa verse novel on ya-genressä yleistyvä muoto, kun taas meillä on tarjontaa vähemmän. Kirjoitustyylillä pyritään tiivistettyyn, mutta ilmavasti ladottuun ilmaisuun, jossa vähillä sanoilla sanotaan paljon ja annetaan tilaa lukijan omalle tulkinnalle. Säeproosa on nopealukuista, muttei kuitenkaan yksinkertaistettua selkokirjallisuutta, vaan kieleltään rikasta.

Tartuin Pönttöön osaksi toivoen sen tarjoavan vastauksen koulukirjastonhoitajaa ehkä useimmiten kohtaavaan pyyntöön: ”olisko joku ihan tosi ohut kirja”. Iloisenvärikkään kannen ja vähän hölmön nimen takaa paljastuikin yllättävän rankkoja teemoja sisältävä, mutta kuitenkin toiveikkaasti päättyvä tarina. En tätä ihan nuorimmille suosittelisi kuitenkaan.

Pöntön 18-vuotias Luna on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja olisi aika lentää pesästä omille siivilleen. Aikuistuminen ei tunnu houkuttelevalta vaan enemmänkin pelottavalta ajatukselta, mutta ajassa ei pääse taaksepäinkään. Muistoissa on toisaalta kaipuu lapsuuden yksinkertaiseen maailmaan, toisaalta kesäpäivänkeveät muistot rikkoutuvat jatkuvasti mielen pohjamudista nouseviin mielikuviin koetusta seksuaalisesta väkivallasta. Kameralla pystyy rajaamaan kuvasta pois sen, mitä ei halua nähdä, mutta oman mielen kanssa se ei onnistukaan. Luna hoivailee itseään vetäytymällä maailmaa pakoon kerhohuoneen hämäriin. Oman elämänsä sijaan hän keskittyy tarkkailemaan linnun pesimäpuuhia pimeässä kellarissa pönttökameran kautta. Pönttö tarjoaa ulospääsyn traumaattisten kokemusten ajattelusta. Pöntöstä juttelu muodostaa myös yhdyssiteen vanhempiin ainoana yhteisenä puheenaiheena ja lopulta tarjoaa tien ulos kellaristakin, kohti ihmissuhdetta, joka ei satuta.

Säeromaani muotona yllätti positiivisesti, kunhan sitä tottui lukemaan. Assosiaatiot liikkuvat vapaammin ja tuntuu, kuin ilman perinteisen proosan lausemuotojen kahleita pääsisi uppoutumaan syvemmällä tasolla kirjan päähenkilön mieleen ja tavoittamaan hänen tunnetilojaan. Toisaalta näin rankan aihevalinnan kohdalla se, ettei teksti anna mitään armoa etäännyttämällä kokijan tunteista, ei ole miellyttävä kokemus. Välillä olisi tehnyt mieli sulkea silmät ja pyyhkiä mielestään juuri lukemansa lauseet kaikessa kipeydessään! Tämän tyyliseen kirjallisuuteen, jossa henkilön päässä tapahtuu paljon ja sen ulkopuolella taas ei ainakaan tässä päivässä niin paljoa, tämä muoto sopii hyvin, en tiedä, kuinka toimisi juonivetoisemmassa kerronnassa.

Pidin kyllä tästä kirjasta muutenkin, se onnistuu tiivistämään jotain varmasti jokaiselle jollain tasolla tuttua pelottavasta hypystä tuntemattomaan aikuisten maailmaan. Kirjassa olisi minusta riittänyt tarpeeksi jännitettä ihan peruskasvukivuissakin ilman seksuaalisen hyväksikäytön teemaa, mutta ehkä toisaalta aiheen käsittelyyn kirjallisuuden keinoin on tällä hetkellä nuortenkirjallisuudessakin tilausta. Hienoa tässä kirjassa oli minusta se, miten se toi esille, kuinka syvät ja pitkäaikaiset haavat uhriin voi jättää vaikka ”mitään ei tapahtunut! ei mitään!” ja toisaalta myös, että inhottavista kokemuksista toipuminen on mahdollista.

Anni

pontto

Mainokset
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 4 kommenttia

Essi Ihonen: Ainoa taivas (WSOY, 2018)

Mikä ihmeen YA?

Essi Ihosen esikoisromaanissa kuvataan uskonnollisessa yhteisössä varttuneen Ainon ja hänen sisarustensa elämää. Seurakunnan näkökulmasta perhe on puutteellinen, sillä lapsia on vuosien yrityksestä huolimatta syntynyt vain kolme. Isä on oman uskonsa vanki. Hän kokee lapsettomuuden Jumalan rangaistuksena, etsii sille syytä Kirjasta ja yrittää ruoskia perhettä yhä vankempaan synnintuntoon saadakseen sovituksen.

Ainon äiti on omaksunut roolinsa kuuliaisena vaimona ja alistuu miehensä ja yhteisön tahtoon. Lapset reagoivat kukin tavallaan. Isoveli Valo on päättänyt irtautua liikkeestä. Hänen elämänsä uskon ulkopuolella näyttää tasapainoiselta ja onnelliselta. Sisko Suvi on sovinnaisempi. Hän saa 18 vuotta täytettyään sulhasen ja alkuperäiskansojen rituaaleja muistuttava muuntautuminen tyttärestä vaimoksi alkaa. Jos ja kun epäilyksiä matkan varrella ilmenee, ne vaietaan tehokkaasti kuoliaiksi. Lopulta Suvi kuitenkin vaikuttaa kohtalaisen tyytyväiseltä elämäänsä.

17-vuotias Aino seuraa sisarustensa edesottamuksia aitiopaikalta. Vanhempien puheet avioliitosta herättävät ristiriitaisia ajatuksia. Solidaarisuus yhteisöä kohtaan on vahva, mutta Ainolla on myös omia haaveita ja unelmia. Avioituminen ja lapsen saaminen 18-vuotiaana pilaisi ne kaikki. Sulhaseksi valikoituva Armo tuntuu olevan asiassa yhtä pihalla kuin Ainokin. Hän ei osaa vastata Ainon mieltä painaviin kysymyksiin.

Ihosen ihmiset ovat puutteineen inhimillisiä. Uskovaisten yhteisö on jäsenilleen tuki ja turva, vaikka yhteisöllisyys usein perustuukin synnillä syyllistämiseen. Kynnys lähteä yhteisöstä ja menettää samalla suurin osa rakkaista on korkea. Toisaalta myös elämä jatkuvassa synnintunnossa voi olla rankkaa. Kaikkien psyyke ei kestä jatkuvaa syyllistämistä.

Kirja valottaa hyvin uskonnollisen yhteisön ajattelutapaa. Nainen on syntiinlankeemuksen seurauksena saastainen olento, joka valvomattomana levittää ympärilleen lihan himoa – silläkin uhalla, ettei isä Raamattunsa pohjalta osaa tätä Ainolle selittää. Toinen Ainoa ja muita tyttöjä pohdituttava mysteeri on, mitä naiselle tapahtuu hääyönä. Kysymys kytee pinnan alla ilman että kukaan osaisi tai haluaisi siihen vastata. Tässä kohdassa tyttöjen vaalittu puhtaus kyllä kääntyy pahasti heitä itseään vastaan.

Loppuratkaisu on siinä mielessä armollinen, että se ei syytä eikä osoittele. Jokainen valitsee elämässä omat reittinsä. Toisille sopii turvallinen yhteisössä eläminen – silläkin uhalla, että se saattaa hetkittäin sortaa yksilön oikeuksia. Jotkut kokevat yksilöllisyyden menettämisen kohtuuttomana ja haluavat siksi ottaa etäisyyttä. Ongelma syntyy, jos kaikki pitävät fundamentalistisesti kiinni omasta totuudestaan, eivätkä osaa kunnioittaa erilaisuutta.

Marja

ainoataivat

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 13 kommenttia

Carlos Ruiz Zafón: Marina (Otava, 2013)

Mikä ihmeen YA?

Epäröin aluksi ottaa tätä kirjaa nuorten aikuisten kirjojen kierroksellemme, mutta Helmet-kirjastot olivat antaneet sille tällaisen asiasanan, vaikka kirja onkin sitten sijoitettu aikuisten osastolle. Lisäksi ainakin espanjankielinen Wikipedia sijoittaa sen osaksi Ruiz Zafónin nuortenkirjatuotantoa.

Marina on kertomus nuoresta sisäoppilaitoksessa opiskelevasta 15-vuotiaasta Óscar Draista, joka harhaillessaan autioksi luulemassaan talossa kohtaa samanikäisen Marina-tytön ja tämän isän Germán Blaun. Marina johdattaa Óscarin arvoituksellisen mustapukuisen naisen jäljille, ja kohta nuoret tutkivat pitkää ja monipolvista tarinaa Mihail Kolvenikista, joka paljastuu hulluksi tiedemieheksi ja jonkinlaiseksi tohtori Frankensteiniksi.

Tyylilajiltaan kirja sijoittuu jonnekin kauhukirjallisuuden ja maagisen realismin välimaastoon. Sen tapahtumapaikkana on Carlos Ruiz Zafónin kotikaupunki Barcelona, ja kuten muissakin kirjailijan teoksissa, Barcelonan kaupunki on oikeastaan yksi kirjan päähenkilöistä. Minua hiukan häiritsi kirjan sumuinen ja sateinen kaupunki, sen kujien kosteus ja synkeys tuntuivat vievän tapahtumapaikkaa aivan muualle kuin minun mielikuvissani auringossa kylpevään Välimeren rannikkokaupunkiin. Toisaalta kirjassa elettiin enimmäkseen talvea, ja osansa varmasti oli tyylilajilla, kauhukirjallisuus usein vaatii tämänkaltaista ympäristöä.

Kirjan tarina on varsin mutkikas, koska suuri osa Óscarin ja Marinan tutkimuksista johtaa tilanteisiin, joissa joku kertoo heille tarinan menneisyydestä. Nämä vähittäiset paljastukset ovat aika kutkuttavia, ja itse lukiessani minulla oli kiire päästä tarinassa eteenpäin selvittääkseni, mistä on kyse. Koukuttavan dekkarin piirteitä siis. Tarinassa on kuitenkin niin paljon henkilöitä ja käänteitä, että vaikka sen juoni yhteen soittoon luettuna tuntui ihan selkeältä, on jälkeenpäin vaikea muistaa kaikkia vaiheita. Tätä kirjaa en suosittele luettavaksi pieninä pätkinä!

Jonkinlaista kauhukuvaston ylikäyttöä kirjassa ehkä oli. Oli autioita taloja, hautausmaita, viemäreitä, kuolemaa, tulipaloja, hirviömäisiä olentoja, hulluutta ja hylätty vanha teatteri. Kaiken kukkuraksi vielä musta Teufel-niminen perhonen, joka hautaa ”ruumiinsa syntyäkseen uudestaan pimeydestä” (s. 234). Tarinassa oli joitakin ällöttäviä kohtia, mutta nekin lienevät kauhun tyyppilajistoa.

Óscarin ja Marinan tutkimuksia selostavan kauhudekkarin kehyskertomuksena pääjuonen lomassa on nuorten oma rakkaustarina. Kahden 15-vuotiaan ihastus toisiinsa kuvataan varsin ilmeikkäästi ainakin Óscarin osalta. Onneton loppuhan tarinalla on, muunlainen loppuratkaisu olisi kai ollutkin liikaa ristiriidassa kauhuaineiston kanssa. Silti kirjan loppu ei minusta ollut kaikin puolin tyydyttävä, sillä kun Mihail Kolvenikin tarina päättyy Gran Teatro Realin tulipaloon, Óscarin ja Marinan suhteen kuvausta on jäljellä vähän liian pitkä pätkä. Ikään kuin alkaisi uusi tarina, joka ei varsinaisesti liity pääjuoneen. Olihan Marinan ja varsinkin hänen isänsä tarina jo hitusen kauhuromanttinen sekin, kirjan alkupuolella olin varma, että Blaun suku oli jotenkin osa Kolvenikin tarinaa, mutta ei sitten ollutkaan. Niinpä loppu jäi irtonaiseksi, vaikka kaunis olikin.

Mietin myös, oliko kirjassa jotain vertauskuvallisuutta. Sen tapahtumathan sijoittuvat aikaan, jolloin Francon aika oli juuri loppunut. Kaikki menneisyyteen kuuluva ja menneisyydessä elävä häipyy ja ollaan uuden ajan alussa. No tämä voi olla jo ylitulkintaa, varsinkin kun kyse on nuorelle lukijakunnalle kirjoitetusta teoksesta.

Kaikkinensa pidin kirjasta, ja ainakin kahdeksasluokkalaisten genre-kirjaksi kauhuosastolle se sopisi oikein hyvin. Tosin melko mutkikkaan tarinan vuoksi se soveltuu lähinnä tottuneille lukijoille. Kirja tarjoaa myös kurkistuksen erilaiseen tapahtumaympäristöön ja kirjoitustyyliin. Carlos Ruiz Zafón on yksi menestyneimpiä espanjalaisia nykykirjailijoita, ja vaikka Marinaa ei pidetä hänen parhaiden kirjojensa veroisena, tarjoaa se ainakin nuorelle lukijalle helpomman tien tutustumiseen kuin hänen aikuisille tarkoitetut pääteoksensa.

Olli

ruizm

Kategoria(t): käännöskirjallisuus | Avainsanat: | 15 kommenttia