Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat (Otava, 2018)

Tässä kirjassa oli Amerikkaa! Jo ensimmäisen luvun jälkeen oli olo, että nyt kirjailija on perillä hyvin angloamerikkalaisesta chick lit –nuortenkirjallisuudesta ja tykittää sitä täysiä suomalaisiin olosuhteisiin muokattuna. Neljän hengen tyttöjengi erilaisilla rooleilla, kahvilat (käyttääkö 14-vuotiaat kahvilasta sanaa kuppila?! Mielestäni ei.), pojat, ulkonäkö, shoppailu – ei mitään uutta auringon alla, vaikka nyt ei ollakaan aurinkoisessa Kaliforniassa tai coolissa New Yorkissa. Nyt ollaan selkeästi Tampereella (Hämeenkatu ja Raipe Helminen -koira paljastavat sen).

Koska Pese hampaat ennen kuin pussaat jatkaa selkeästi niin tyttökirja- kuin chick lit –perinteitä, lienee oikeutettua vertailla sitä hieman alan muihin edustajiin.

Jos vertaa Satu Kivisen romaania vaikkapa vanhoihin nuortenkirjaklassikkokirjailija Tuija Lehtisen nuortenromaneihin, huomaa sukupolvenvaihdoksen tässä lajissa mielestäni aika hyvin. Siinä missä Lehtisen ansio oli tuoda kotimaiseen nuortenromaanigenreen poikatyttöjä ja toisaalta herkkiä poikia, ovat Kivisen luomat sukupuoliroolit hyvin perinteisiä, jopa konservatiivisia.

Toisaalta tyttöjen maailma on nyt lukemassamme paljon paljon enemmän seksualisoituneempi kuin Lehtisen kulta-ajalla, 80-luvun lopulta 2000-luvun alkuun – eli ysärillä. Lehtisen kirjat olivat hyvin ”kilttejä”, vaikka ne tuon ajan nuorisokulttuurin muuten hyvin tunsivatkin. Sofia sen sijaan hankkii 14-vuotiaana eroottisia väristyksiä jo ihan tarkoituksella.

Kirja onkin mielenkiintoinen sekoitus. Toisaalta siinä ollaan reippaan suorasanaisia: puhutaan pimpsasta, kuukautisista ja kermavaahdoista tisseillä. Tarina on tästä päivästä: Leolla veljineen mainitaan olevan suklaaruskea iho ja tytöt eivät tykkää vain pojista. Mutta sitten….

Miten voi olla mahdollista, että vielä 2010-luvulla tytöt istuvat näennäisuunoina jalkapallokentän laidalla, kun pojat pelaavat!!! Haloo!!! Onneksi edes koulun olympialaisten jääkiekon ratkaisumaalin tekevät tytöt, sillä muuten olisin heittänyt opuksella kevätsorsaa. Ensinnäkin, ne jalkapallosäännöt ovat minkä tahansa sukupuolen opittavissa, joten Sofia, älä tee itsestäsi tyhmempää kuin olet. Toisaalta poikien ihailu kentän kupeesta on niin… mennyttä aikaa. Nauti pelistä tai pysy poissa. Tai pelaa itse!!! …no niin, rauhoitun…

Samoin se, miten tytöt odottavat poikien vieläkin tekevän aloitteen, on yksinkertaisesti kyllästyttävää. Tyttöjoukon ollessa muuten niin rempseä ja hauska (vertaa ruotsalaisen Merri Vikin jo 1950-luvulla luoman Lotan temperamenttiin), olisin toivonut mansetytöiltä heittäytymiskykyä tässäkin. Tyttöjen kaikki elämänohjeet tulevat Instasta, naistenlehdistä, Nora Robetsilta tai Kardashianeilta, se on ihan tätä päivää. Ne näistä lähteistä tulevat elämänohjeet ehkä eivät.

Ja perheen naiset, ne on vielä mainittava! Tässä kohtaa vertaisin hahmoja Nadja Sumasen Ramboon – siinähän oli yhtä mainioita aikuisrooleja. Pisteet kotiin. Tästä ”erilaisten aikuisten” kehityskulusta nykynuortenkirjoissa tykkään.

Palaan vielä sen verran Tuija Lehtiseen, että hänen tarkoituksenaan on ollut houkutella molempia sukupuolia kirjojensa lukijoiksi; muistan Lehtisen kohdallaan puhutun nimenomaan nuortenromaaneista (esim. Roskisprinssi poikapäähenkilöllään: www.kirjavinkit.fi/arvostelut/roskisprinssi). Satu Kivisen kirjan lukijoiksi on puolestaan vaikea kuvitella poikía. Pese hampaat ennen kuin pussaat on tyttökirja. Hyvin perinteinen päiväkirjamuotoinen tyttökirja.

Kiinnittäisin lopuksi vielä ja taas huomiota kirjan kansiin. Olen huomannut, että aika usein nuortenkirjoihin laitetaan aika lapselliset kannet. Niin tässäkin. Jos tekstissä puhutaan kuinka ”mies jyskytti häntä kaikin voimin” (s. 23), ovat vaaleanpunaiset hattarakannet aika kaukana siitä mielikuvasta. Meillä on mainioita lastenkirjakuvittajia ja tyylikkäitä aikuisten romaanien kansia, mutta nuoriso jää tässäkin vähän väliinputoajaksi.

Kaiken kaikkiaan, menneen vuosituhannen sukupuolirooliasetelmista huolimatta, kirja oli hauska. Nauratti.

Kaisa

pesehampaat

Mainokset
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 7 kommenttia

Minna Canth: Työmiehen vaimo (WSOY, 1885/2017)

Surkeuksien surkeus! Ihan karmaiseva tarina, vaikkei mikään kauhuleffa olekaan kyseessä. Ja samalla viesti 1800-luvun Suomesta ajalta, jolloin naisten ja miesten tasa-arvo oli olematonta. Minna Canthin 175-vuotissynttäreiden johdosta on paikallaan tutustua näytelmäkirjailija-Minnan tuotokseen, joka on järjestyksessä kolmas Minnan kirjoittamista kymmenestä näytelmästä.

Tekstiä oli jännä lukea, koska tapahtumat etenivät kokonaan vuorosanojen varassa, kuten draamassa kuuluukin edetä. Aluksi oli myös hankala hahmottaa keskeisiä toimijoita. Onneksi alkusivuilla oli henkilöluettelo. Väkisinkin tähän alkuun tulee juonen kuvailua, siten kuin se näytelmän viidessä näytöksessä etenee:

  1. näytöksessä kuvataan päähenkilöiden, viattoman Johannan ja juopporentun Riston häitä. Näytelmästä käy ilmi, että silloisen lainsäädännön mukaan avioliiton jälkeen vaimon rahat kuuluvat aviomiehelle, ja mies on muutenkin vaimon pää. Viattoman Johannan vastapainona häihin tulee paikalle Riston vanha kihlattu, Homsantuuksi kutsuttu tumma ja tulinen nuori mustalaisnainen Kerttu. Iso järkytys kohtaa Johannaa, kun Homsantuu viskaa Ristolta aiemmin saamansa kihlasormuksen pois nimittäen Ristoa petturiksi. Johanna haluaa erota saman tien, mutta hääväki saa rauhoitettua Johannan mielen. Riston hyvä kaveri Toppo toteaa naisista: ”Miesten narriksihan ne naiset on luotukin maailmaan, eipä niillä mitä virkaa liene muuta.”
  2. näytöksessä on kulunut vuosi hääjuhlasta. Kulahtanut Johanna on torilla ostoksilla. Rahat ovat vähissä, pieni vauva kotona sairastelee ja lapsen isä jatkaa alkoholistin elämää ystävänsä Topon kanssa. Risto kehtaa kinuta rahaa Johannalta viinan ostoon, mutta Johanna ei anna. Homsantuu ilmaantuu myös torille, Risto kiinnostuu taas hänestä. Homsantuu tulistuu ja heittää Ristoa perunoilla silmiin. Tässä kohtauksessa esiintyy myös ruotsinkielistä vallasväkeä katsomassa, kun Homsantuu tanssii.
  3. näytös tapahtuu mustalaisten miehittämässä ladossa. Risto on tullut Homsantuun perässä, ja haluaa jatkaa heidän suhdettaan.
  4. näytöksessä ollaan Johannan ja Riston kotona. Risto jää Topon kanssa hoitamaan lasta, kun Johanna on asioilla. Topon ehdotuksesta miehet leikkaavat Johannan kutoman kankaan irti ja lähtevät myymään sitä saadakseen juomarahaa. Kangasta ostamaan tullut vallasrouva joutuu pettymään, kun Johannalla ei olekaan sovittua kangasta enää häntä varten. Vörskyn rouva ja miehensä sättivät Johannaa säälimättömällä tavalla. Myös lasta hoitaman tullut Leena-Kaisa vihjaa, että Johannassa on syy Riston juomiseen. Tässä näytöksessä puhutaan paljon naisen osasta ja roolista, naista syyllistäen. Johannalla on kuitenkin yksi puolustaja, seppä Yrjö, joka lupaa lainata tarvittavat rahat Johannalle. Näytöksen lopussa Johanna luhistuu.
  5. näytöksessä Johanna kuolee. Draama ja surkeus sen kuin syvenee. Homsantuu on tullut taloon aikomuksenaan kostaa Ristolle ja ampua hänet. Apuri Toppo pelastaa tilanteen hakemalla poliisit apuun. Homsantuu vangitaan. Miehiä ei syytetä mistään, he vain lähtevät juopottelemaan! Torikauppias Vappu syyttää Ristoa kahden naisen elämän pilaamisesta. Johon Risto: ”Mistäs minua voitaisiin edesvastaukseen vetää?” Johon Vappu toteaa – tutulla sanonnalla ”Herrallakin on herra ja vaivaisella Jumala” ja viittaa jumalalliseen tuomioistuimeen.

Minna Canthin mukaan ”kaunokirjallisuuden tulee olla kuvastimena, joka ihmisille näyttää, minkälaisia he ovat.” Realismin ihanteiden mukaan hän halusi asettaa ongelmia esille, jotta niistä keskusteltaisiin. Työmiehen vaimossa Canth moittii ankarasti lakien vääryyttä naisia kohtaan, luonnottomia uskonkäsitteitä, miesten juoppoutta ja siveettömyyttä, naisten tyhmyyttä, pintapuolisuutta ja ennakkoluuloisuutta ”– lyhyesti sanottuna kaikkea kieroa ja huonoa, mitä maailmassa tiesin olevan – ja siihen aikaan en juuri osannut siinä huomata mitään hyvää.”

Ensi-ilta 28.2.1885 oli sensaatio, näytelmästä kohuttiin kaupungilla ja väiteltiin sanomalehdissä. Minnaa syytettiin Jumalan kieltäjäksi. Työmiehen vaimo oli harvinaisuus koko pohjoismaisessa kirjallisuudessa ja ensimmäinen kaupunkilaistyöläisten keskuuteen sijoitettu näytelmä Suomessa.

Kohusta huolimatta näytelmä oli yleisömenestys. Laki miehen omistusoikeudesta vaimon omaisuuteen ja työansioihin kumottiin vuonna 1889.

(Lähde: Minna Canth – taiteilija ja taistelija / Kirsti Mäkinen, Tuula Uusi-Hallila. WSOY, 2003.)

Riikka

tyomiehenvaimo

Kategoria(t): klassikot, kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 10 kommenttia

Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)

Mikä ihmeen YA?

Ja mikä ihmeen säeromaani? Kuronen itse kuvailee lajityyppiään lyhyiksi riveiksi kirjoitetuksi proosaksi. Englanninkielisissä maissa verse novel on ya-genressä yleistyvä muoto, kun taas meillä on tarjontaa vähemmän. Kirjoitustyylillä pyritään tiivistettyyn, mutta ilmavasti ladottuun ilmaisuun, jossa vähillä sanoilla sanotaan paljon ja annetaan tilaa lukijan omalle tulkinnalle. Säeproosa on nopealukuista, muttei kuitenkaan yksinkertaistettua selkokirjallisuutta, vaan kieleltään rikasta.

Tartuin Pönttöön osaksi toivoen sen tarjoavan vastauksen koulukirjastonhoitajaa ehkä useimmiten kohtaavaan pyyntöön: ”olisko joku ihan tosi ohut kirja”. Iloisenvärikkään kannen ja vähän hölmön nimen takaa paljastuikin yllättävän rankkoja teemoja sisältävä, mutta kuitenkin toiveikkaasti päättyvä tarina. En tätä ihan nuorimmille suosittelisi kuitenkaan.

Pöntön 18-vuotias Luna on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja olisi aika lentää pesästä omille siivilleen. Aikuistuminen ei tunnu houkuttelevalta vaan enemmänkin pelottavalta ajatukselta, mutta ajassa ei pääse taaksepäinkään. Muistoissa on toisaalta kaipuu lapsuuden yksinkertaiseen maailmaan, toisaalta kesäpäivänkeveät muistot rikkoutuvat jatkuvasti mielen pohjamudista nouseviin mielikuviin koetusta seksuaalisesta väkivallasta. Kameralla pystyy rajaamaan kuvasta pois sen, mitä ei halua nähdä, mutta oman mielen kanssa se ei onnistukaan. Luna hoivailee itseään vetäytymällä maailmaa pakoon kerhohuoneen hämäriin. Oman elämänsä sijaan hän keskittyy tarkkailemaan linnun pesimäpuuhia pimeässä kellarissa pönttökameran kautta. Pönttö tarjoaa ulospääsyn traumaattisten kokemusten ajattelusta. Pöntöstä juttelu muodostaa myös yhdyssiteen vanhempiin ainoana yhteisenä puheenaiheena ja lopulta tarjoaa tien ulos kellaristakin, kohti ihmissuhdetta, joka ei satuta.

Säeromaani muotona yllätti positiivisesti, kunhan sitä tottui lukemaan. Assosiaatiot liikkuvat vapaammin ja tuntuu, kuin ilman perinteisen proosan lausemuotojen kahleita pääsisi uppoutumaan syvemmällä tasolla kirjan päähenkilön mieleen ja tavoittamaan hänen tunnetilojaan. Toisaalta näin rankan aihevalinnan kohdalla se, ettei teksti anna mitään armoa etäännyttämällä kokijan tunteista, ei ole miellyttävä kokemus. Välillä olisi tehnyt mieli sulkea silmät ja pyyhkiä mielestään juuri lukemansa lauseet kaikessa kipeydessään! Tämän tyyliseen kirjallisuuteen, jossa henkilön päässä tapahtuu paljon ja sen ulkopuolella taas ei ainakaan tässä päivässä niin paljoa, tämä muoto sopii hyvin, en tiedä, kuinka toimisi juonivetoisemmassa kerronnassa.

Pidin kyllä tästä kirjasta muutenkin, se onnistuu tiivistämään jotain varmasti jokaiselle jollain tasolla tuttua pelottavasta hypystä tuntemattomaan aikuisten maailmaan. Kirjassa olisi minusta riittänyt tarpeeksi jännitettä ihan peruskasvukivuissakin ilman seksuaalisen hyväksikäytön teemaa, mutta ehkä toisaalta aiheen käsittelyyn kirjallisuuden keinoin on tällä hetkellä nuortenkirjallisuudessakin tilausta. Hienoa tässä kirjassa oli minusta se, miten se toi esille, kuinka syvät ja pitkäaikaiset haavat uhriin voi jättää vaikka ”mitään ei tapahtunut! ei mitään!” ja toisaalta myös, että inhottavista kokemuksista toipuminen on mahdollista.

Anni

pontto

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 4 kommenttia