Ante Aikio: Jänkäjärven syöverit (Goranus, 2013)

YK julisti vuoden 2019 alkuperäiskansojen kielten vuodeksi, ja me koulukirjastonhoitajatkin olemme teemassa mukana lukupiiriblogissamme. Vielä vuoden 2020 puolellakin, asiahan on toki aina ajankohtainen.

Ante Aikio on kirjailija, yrittäjä ja saamelaisen pororuhtinaan Kaapin Jounin jälkeläinen Sallivaaran paliskunnasta Inarista. Aigi-saagan kautta hän kertoo haluavansa tutustuttaa nykyihmiset paremmin saamelaiseen muinaisuskontoon ja mytologiaan.

Kirjan päähenkilö on Aigi, lentonoita Vuolabin pojanpoika, jonka Saivon tytär pelastaa vauvaikäisenä kotikyläänsä, maan uumenissa sijaitsevaan Saivomaailmaan. Menetettyään ensirakkautensa murtunut nuori mies palaa sukunsa asuinsijoille Eläväisten maailmaan. Aigi asustelee Karijoen mutkassa uskollisen ajoporonsa Njaitin kanssa, kunnes Saivomaailman puolelta alkaa tulla hätäviestejä.

Ensin varastetaan kevään tulon kannalta elintärkeä Kultainen Naali. Aigi valjastaa poronsa ja kokee vauhdikkaan tunturiseikkailun puolustaessaan valon voimia kaamosajan haltijan kätyreitä vastaan. Vielä samana syksynä tulee tieto, että Aigin lapsuudenystävä Risten on kadoksissa. Tällä kertaa Aigin on palattava lapsuuden maisemiinsa Saivomaailmaan. Kirjan loppuun mennessä hän huomaa perineensä ukiltaan varteenotettavan määrän noidan taitoja.

Vastapainona tasaisen valkeille lumikentille on saamelainen kansantarusto – suuri keskenään riitelevien ja kostoa hautovien noitien temmellyskenttä. Aigin seikkailujen ohessa tulevat tutuiksi tietäjät, henget sekä valon ja pimeyden haltijat apulaisineen. Samoin saadaan selitykset niin revontulia kuin kalamiesten jättisaaliita koskeville uskomuksille. Sekä kirjaan liitetyille maailmankaikkeuden selityksille että saamelaisperäisten sanojen hakemistolle on käyttöä.

Tarinoissa yhdistyvät pohjoinen luonto ja sen ehdoilla elämiseen tarvittavat rohkeus ja neuvokkuus. Heikommalle kuvaukselle jää Aigin taustalla vaikuttava saamelaisyhteisö. Eläväisten maailmassa Aigin asuinkumppanina mainitaan hänen ajoporonsa. Saivomaailmassa Aigi vierailee gufihtarien ja uldien luona. Ainoat konkretisoituvat henkilöt ovat kaksi kylänvanhinta, Sarri ja Huuva, joiden kodissa Aigi vierailee. Muut kyläläiset – kuten myös heidän uskonsa ja mytologian vaikutus arkielämään – on rajattu lähes kokonaan kuvauksen ulkopuolelle.

Aigi on ajasta ja paikasta irrallinen supersankari, joka saapuu paikalle, hoitaa hommansa ja lähtee. Hänen tilalleen on helppo kuvitella joku niinkin kliseinen tyyppi kuin Tarzan, Teräsmies tai James Bond. Paikalle sattuneet naiset huokailevat ihastuneina. Yksinäinen cowboymme kuitenkin hyppää coolisti ratsunsa selkään – tässä tapauksessa poronsa ahkioon – ja karauttaa pois.

Eräs Hollywoodin supersankareista poikkeava piirre Aigissa on. Se on saamelainen noituus. Noidan ja tietäjän roolia selitetään ja laajennetaan kirjassa sitä mukaa, kun Aigi oppii uutta. Lukijalle selviää mm. mikä ero on lovinoidalla ja lentonoidalla. Tässä kirjassa Aigi ottaa ulditietäjän avustuksella ensiaskeleitaan lovinoitana.

Aigin myöhempiä seikkailuja pääsee seuraamaan saagan Lovi-nimisessä (2015) kakkososassa. Siinä Aigi nähtävästi kehittyy lentonoidaksi asti, koska kirjan esittelytekstissä luvataan visiittejä sekä Kuolleiden että Jumaluuksien maailmaan.

Kevyistä toimintajännäreistä pitävälle Aigi on ihan sivistävää matkaseuraa. Taustoittavia pohdintoja kaipaava saattaa tuntea pudonneensa ahkiosta jo puolivälissä tunturin rinnettä. Tavoitteessaan eli saamelaisen mytologian kansantajuistamisessa Aikio on mielestäni onnistunut.

Marja

aigi

Kuva: Kaisa N.

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: , | Yksi kommentti

Sataprosenttinen eli Lippalakkitytön oppivuodet: kirjailija Kerttu Vuolabin haastattelu

YK julisti vuoden 2019 alkuperäiskansojen kielten vuodeksi, ja me koulukirjastonhoitajatkin olemme teemassa mukana lukupiiriblogissamme. Vielä vuoden 2020 puolellakin, asiahan on toki aina ajankohtainen.

Keskustelin Kerttu Vuolabin, Sataprosenttinen eli Lippalakkitytön oppivuodet -kirjan kirjoittajan kanssa puhelimitse torstaina 9.1.2020. Tämä nuortenkirja herätti meissä sen verran kysymyksiä, että ajattelin, että nyt lienee paras kääntyä suoraan tekijän puoleen.

Kirjaililija Vuolab kertoi, että romaanin pohjoissaamelaista nimeä Čeppári čáráhus on vaikea suomentaa suoraan. Čeppári tarkoittaa pinko-oppilasta, ”hikaria”, sen hyvässä ja huonossa merkityksessä. Čáráhus taas on saamelaiseen mytologiaan kuuluva hahmo: kiusanhenki tai -ajatus sekä samalla tämän hengen toiminnankohde.

– Kirjassani on paljon omakohtaista, ja teoksen suomennoksen nimi Sataprosenttinen tulee suoraan kouluaikaisesta haukkumanimestäni. Niin minua nimiteltiin, Vuolab sanoo.

Käännösten haasteet

Kerttu Vuolab kertoo, että saamenkielisten kirjojen käännösten harvinaisuuden syynä on se, että kääntäjiä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Heillä, jotka kirjoja kääntävät saamesta suomeksi tai toisinpäin, on kädet täynnä töitä. On tietysti myös rahakysymys, kenellä on ylipäänsä varaa ja tahtoa heittäytyä kirjailijaksi alkujaankaan. Suomalaisia ei saamenkieli liiemmin tunnu kiinnostavan.

– Kiinnostusta saameen ei ole niin paljoa, että käännöksiä saataisiin enemmän, kääntäjät ovat ylityöllistettyjä ja lisäksi sanakirjat ovat suppeita, joten kääntäminen on vaikeaa. Kirjailija muistuttaa myös siitä, että miten vasta oikeastaan nyt lapset ja nuoret ovat alkaneet oppia saamea, äidinkieltään, koulussa. Hänen nuoruudessaan ja lukemamme kirjan kuvaamana aikana niin ei ollut. Niinpä kirjailijankin on täytynyt opiskella omaa kieltäänkin samalla kun on kirjoittanut kirjoja. Vuolabin kouluaikana saamen puhuminen oli koulussa yksinkertaisesti kielletty: sen puhujia rangaistiin.

– Siksi halusin tähänkin kirjaan kaksi tasoa, jotka eivät teille tainneet aueta. Minä-kertojan käyttö uni- ja haaveilukohdissa on nimenomaan saamen kielellä tapahtuvaa toimintaa Maaretin joutuessa muuten toimimaan suomen kielellä. ”Minä” kuvaa saamenkielistä ajattelua, Maaretin ominta minää. Muulloin, kun ei saa käyttää omaa kieltään, joutuu olemaan ”joku muu”.

Kirjassa myös omakohtaista

Kerttu Vuolab sanoo siis kertovansa Lippalakkitytön oppivuodet -romaanissa omasta nuoruudestaan. Esimerkiksi eri henkilöhahmojen piirteitä on toki yhdistelty useammasta oikeasta henkilöstä (koulussakin oli oppilaita peräti 600!), mutta osa kirjan tilanteista on täysin kirjailijan omia kokemuksia – tai asuntolan muiden asukkaiden kokemaa.

– Ja kirja on toki fiktiota, kirjailija muistuttaa, ei faktaa.

Hän kertoo, että hänen käydessään koulua moni asia oli asuntolassa kielletty: ei levysoittimia, ei koulun ulkopuolisia kirjoja, ei omaa kieltä. Kerttu Vuolab kertoo, että kiusattuna ja joukon ulkopuolisena oli helpotus vetäytyä lukemaan salaa vessaan lukkojen taa – tai koulun kirjastoon. Siellä oli turvassa. Esimerkiksi kirjassa kuvattu tapaus, jossa Maaret jätetään jäätymään ilman vuodenvaatteita ikkunalasittomaan huoneeseen, ovi teljettynä, on tapahtunut oikeasti.

– Halusin kirjoittaa 1990-luvun ja tämän päivän nuorille heidän vanhempiensa kokemasta ja elämästä maailmasta. Kouluvuosista lukiessa kannattaa muistaa myös se, että lukukaudet olivat monin tavoin pitkiä: kun elokuun viimeinen päivä lähdimme kouluun, kotiin sieltä tultiin vasta 21.12.

Oma kieli on osa minuutta

Vuonna 1994 Čeppári čáráhus oli ensimmäisiä saameksi julkaistuja nuortenkirjoja. Palautetta kirjasta tuli tuolloin kuulemma vähän. Opettajat toki olivat mielissään saadessaan saamenkielistä luettavaa kouluihin. Vuolab muistuttaa, että saamelaisten asema kirjattiin Suomen perustuslakiin vasta vuonna 1995.

Kerttu Vuolab on kirjailija, mutta lisäksi kääntäjä ja taiteilija. Yllätys olikin, että lukemamme kirja on alun perin kirjailijan itsensä kuvittama – ja kuviahan me lukijat tähän kaipasimme! Suomennoksesta kuvat on jätetty siis pois.

– Kieli on osa ihmisen minuutta. On hienoa, että saamelaiskielten asema on parantunut ja niitä opetetaan lapsesta saakka. Ensimmäinen lastenkirja saameksi ilmestyi vasta 1976, ja minä kirjoitin sitten sen seuraavan, toteaa tämä saamenkielisen kirjallisuuden pioneeri.

– On muuten mielenkiintoista, että Sataprosenttisen kääntäjä Irene Piippola on kirjastonhoitaja ja ammattinsa puolesta löysi kirjani. Ja nyt taas te kirjastoammattilaiset olette asialla!

Kaisa

lappi19

(Kuva: Kaisa N.)

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Avainsanat: , | Yksi kommentti

Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien taruja (suomentanut, kuvittanut ja toimittanut Mika Vaaranmaa, Savukeidas/Kameli, 2013)

YK julisti vuoden 2019 alkuperäiskansojen kielten vuodeksi, ja me koulukirjastonhoitajatkin olemme teemassa mukana lukupiiriblogissamme. Vielä vuoden 2020 puolellakin, asiahan on toki aina ajankohtainen.

Tämä pieni tarukokoelma oli oikein sympaattinen kurkistus eskimoiden kansanperinteeseen. Nyttemmin jo toimintansa lopettanut turkulainen pienkustantamo on tehnyt melkoisen kulttuuriteon, sillä tämän kirjan lisäksi heiltä ilmestyi myös kirja Australian aboriginaalien taruja.

Kustantamon pienuus ja varmaankin resurssien puute ovat ehkä syynä siihen, että kirjan sisältö on kovin suppea ja pelkistetty. Jäin kaipailemaan selitysosuutta, tarinoissa oli piirteitä, jotka jäivät epäselviksi, kun eskimokulttuuri on kuitenkin aika vieras. Samoin yritin selvittää, mistä lähteistä Mika Vaaranmaa oli tarinat löytänyt ja mistä kielestä ne kääntänyt, mutta se jäi minulle hämärän peittoon. Valistuneena arvauksena veikkaisin, että tarinoita tuskin on käännetty eskimokielistä suoraan.

Jotkut eskimot, varsinkin Kanadassa, pitävät eskimo-sanaa halventavana. Sitä sanaa mikään eskimokansa ei käytä itsestään, se on ulkopuolisten antama nimitys. Ongelmana kuitenkin on, että mitään muuta kattavaa yleistermiä ei ole. Nimien sekamelskasta enemmän eskimologi Eva Janssonin artikkelissa:

www.kielikello.fi/-/eskimo-vai-inuitti

Kirjan alaotsikossa nimiongelma on kierretty mainitsemalla molemmat eskimokansojen päähaarat, inuitit ja jupikit.

Kirja alkaa maailmansyntymyytillä. Kaikki maailman materia putosi taivaalta, se kuulostaa vielä aika perusmyytiltä. Mutta ihmisten syntymyytti on omaperäinen.

”Ja kun maailma oli valmis, saapuivat ihmiset. Kerrotaan, että he tulivat esiin maasta. Pajupensaiden peittämästä maasta ilmestyi pieniä, pajunlehtien peittämiä lapsia. He makasivat potkiskellen pienten pensaiden keskellä, sillä he eivät osanneet edes ryömiä, ja maasta he myös saivat ravintonsa.” (s. 7)

Tämähän on suorastaan evoluutioteoriaa lähentelevä myytti, nuo ensimmäiset ihmisolennot muistuttavat lähinnä matoja tai muita sen tapaisia olentoja. Tarinoissa on viehättävää, että niissä esiintyy suulliseen kertomaperinteeseen viittaavia lauseita: ”Sitä ei tarkalleen tiedetä”,  ”Minä en tiedä” (s. 7) tai ”Enempää kerrottavaa minulla ei hänestä ole” (s. 30).

Osa tarinoista on selkeästi mytologisia, osa enemmänkin satuja. Yhteistä niille on se, että loppuratkaisut ovat useasti yllättäviä, eivätkä aina länsimaisen lukijan logiikan mukaisia. Tarinoiden maailma kuvastaa ankaria elinoloja ainakin siinä, että kuolema on alati läsnä. Samalla niistä välittyy kuitenkin inhimillinen moraali. Tarinassa 10 käy huonosti ihmisille, jotka eivät kohtele köyhiä ystävällisesti ja karmea kohtalo on myös kyläläisillä, jotka jättävät orvon raajarikon yksin kylään (tarina 22). Mustaa magiaa harjoittavilla on myös huono kohtalo, tarinassa 19 vanha nainen unohtaa häpeässään hengittää ja kuolee siihen paikaan, kun käy ilmi, että hän on usuttanut noidutun karhun Ukaleq-sankarin kimppuun (s. 60).

Eskimoiden perinteinen kasvatustapa välittyy tarinoista hyvin. Eskimothan eivät yleensä juuri komenna lapsiaan, ja kieltojen sijaan kerrotaan varoittavia tarinoita. Tämä tuli mieleen esimerkiksi sadussa Utelias hiirilapsi:

Herättyään hiirilapsi sanoi vanhemmilleen: ”Äiti ja isä, tänään minä tipautan sinisen taivaan sijoiltaan.” Hänen vanhempansa vastasivat: ”Anna mennä vaan, pikku hiirulaisemme. Ethän muuten saa selville, mitä sen tuolla puolen on.” (s.21)

Todella rohkaisevaa, oppimista tapahtuu yrityksen ja erehdyksen kautta. Etten sanoisi, että modernia pedagogiaa.

Erityisesti Grönlanti on aina kiehtonut minua, vaikka en ole sinne vielä tullut matkustaneeksikaan. Tämä kirja lisäsi ainakin minun kiinnostustani inuittien (ja miksei Alaskan jupikkienkin) kulttuuriin. Olisi mukava joskus nähdä ne pajupusikot, joista ihmiset kömpivät esiin aikojen alussa!

Olli

sumusyntyy

(Kuva: Olli R.)

Kategoria(t): käännöskirjallisuus, sadut | Avainsanat: , | 2 kommenttia