Angie Thomas: Mun vuoro (Otava, 2020)

Angie Thomas nousi meillä tunnetuksi ja suosituksi heti ensimmäisellä suomennetulla YA-romaanillaan Viha jonka kylvät (Otava, 2017). Kirja ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan lainkaan: se kertoo mellakoista, jotka mustien Garden Heightsin alueella puhkeavat, kun valkoinen poliisi ampuu turhaan mustan nuoren pojan. Tähän voisikin sitten linkittää tämän päivän uutiset… mutta jokainen osannee käydä lukemassa ne ihan itse. Mikään ei ole muuttunut.

Kuten Viha jonka kylvät, myös Mun vuoro avaa meille melkoisen ikkunan tämän päivän amerikkalaiseen todellisuuteen. Ne ovat molemmat mielestäni kirjoitettu hyvin ja vetävästi. Nyt lukemamme teos on myös suomennettu mainiosti, joten kirjaa on jouheva lukea. (Jos ei kiusaannu liikaa tekstin lyöntivirheistä.) Tämä kirja sopii ilman muuta vaikuttavien kirjojen listalle.

Mun vuoro sijoittuu edellä mainittujen mellakoiden jälkeiseen aikaan: talojen rauniot ovat yhä kunnostamatta, ja poliisi partioi alueella entistä herkemmällä liipasinsormella.  Kuusitoistavuotias Bri käy lukiota ”paremmassa” taidelukiossa, jonne mustia ja latinoita viedään bussilla joka aamu, jotta koulu saa monikulttuurisuus- yms. tukea – avustuksia, joita se ei saisi vain valkoisilla oppilailla.

Sanataiteellisesti taitava Bri suoltaa lineja. Ammutun räppäri-isänsä jalanjälkiä mukaillen tytär haluaa muusikoksi. Tässä kohtaa kirjassa on yhtymäkohtia Runoilija X:ään (Karisto, 2019). Molemmat tytöt haluavat äänensä kuuluviin: Xiomara latinoäänen, Brianna mustan äänen. Molemmilla sanat ovat väylä ilmaista itseä, purkaa tunteita, haastaa itseä ja muita. Olli on puhunut Runoilija X:n alustuksessaan sanan ja sanomisen mahdista, runouden voimasta (14.4.2020). Toisin kuin Xiomaralla,  Britä ei pelota sanoa sanottavaansa: ”Mun sisälläni on paljon sanoja valmiina” (s. 388).

Kirjan nimi Mun vuoro viittaa Brin biisiin, joka nousee nuorten kapinakappaleeksi koulussa koettua rasistista kohtelua vastaan. Koulun vartijat nimittäin ylittävät toimivaltuutensa ja syyllistyvät liiallisen voimankäyttöön lyömällä tytön maahan ja painamalla polvella nippusiteissä makaava Briannaa selkään: ”Se ei ole poliisi. Sillä ei ole asetta. Mutta mä en tahdo, että mulle käy kuten sille pojalle” (s. 58). Suorasuinen tyttö erotetaan tapahtuneen seurauksena koulusta kolmeksi päiväksi. Virallisena syynä karkkien trokaus. Tilanne tuntuu lukiessa ja näin kirjoittaessa yhtä absurdilta. Mutta musiikista löytyy keino muuttaa maailmaa, taas kerran.

Kaikki me tiedämme rap- ja hiphop-maailman kappaleiden sanoitusten tyylin sekä aiheet, ja minusta olikin mielenkiintoista, kuinka kirjassa pohdittiin paljon sitä, mitä kappaleissa saa, voi ja kannattaa sanoa. Ja kuka saa sanoa. Voiko kiltti perhetyttö-Li’l Law räpätä jengeistä ja aseista, jos hänellä ei ole kokemusta kummistakaan? Vai saako sanoa vain siitä, mikä on omakohtaista? Mikä on taiteilijan vastuu? Ja lopulta myös Bri joutuu kasvokkain jokaisen taiteilijan ikiaikaisen ongelman kanssa: pidätkö artistina oman pääsi ja äänesi, vai myytkö sielusi markkinavoimille.

Mun vuoro luo gettoelämästä ihan hirveän lohduttoman kuvan. Huumeet, väkivalta, jengit, työttömyys… jos olet saanut syntymässä nämä kortit, amerikkalaisen unelman toteuttaminen on vaikeaa, jos ei mahdotonta. Brin veli Trey on opiskellut ja ilmeisen menestyksekkäästi, sillä jatko-opintopaikkakin on jo plakkarissa. Silti nuori mies paistaa pizzoja pitääkseen perheensä kasassa. Huumeista vieroittunut äiti ei ole kysytyintä työvoimaa. Pooh-täti joutuu vankilaan. On kuin jokin käsi pitäisi perheen kollektiivista päätä veden alla eikä päästäisi ketään heistä pinnalle. Olen kirjoittanut 19.11.2018 Viha jonka kylvät -kirjasta, että se ei kerro vain päähenkilöstään vaan myös aikuisista, ja sama pätee nytkin. Pidin siitä, että tarina kuvaa koko yhteisöä eikä vain nuoren päähenkilönsä tuskaa.

Minusta oli oikeasti liikuttava kohtaus se, kun Bri pohti hyväntekeväisyysjoulutilaisuudessa voiko hän ottaa ”almuna” vähän käytetyt kengät itselleen vai ei. Missä meillä itse kullakin menee raja, jota ei voi ylittää, tai alittaa. Olen kirjoittanut 19.11.2018 Viha jonka kylvät -kirjan kohdalla: ”Mitä on amerikkalainen unelma? Onko se kartano merinäköalalla ja miljoonat – vai se, että säilyt hengissä aikuiseksi?”

Kaisa

munvuoro

(Kuva: Kaisa N.)

Kategoria(t): käännöskirjallisuus | Avainsanat: | 3 kommenttia

Janne Kukkonen: Voro 1 – Kolmen kuninkaan aarre (Like, 2016)

Olen halunnut lukea Voron siitä asti, kun bongasin sen koulun saamassa Lukuklaani-kirjapaketissa. Sarjakuvaromaania on kiitelty sekä netissä että lehtien kirjallisuusarvosteluissa. Vuonna 2017 Janne Kukkonen sai esikoisalbumistaan Sarjakuva-Finlandian. Tähtivaeltajablogin (tahtivaeltajablogi.com) mukaan maagista keskiaikafantasiaa edustava teos on myyty ainakin Ranskaan, Italiaan ja Yhdysvaltoihin.

”Taianomainen fantasiaseikkailu kaikenikäisille lukijoille”, lupaa kirjan takakansi, ja vauhdikasta menoa onkin luvassa. Vähän liiankin vauhdikasta, jos ajatellaan perheen nuorimpia lukijoita. Kuvituksessa esiintyy reippaasti muumioita ja leiskuvasilmäisiä zombeja. Taistelukohtauksissa jaellaan useitakin näyttäviä mutta vastaanottajiensa hengen päälle käypiä miekaniskuja. Siinä mielessä K12-ikäraja saattaisi olla paikallaan. Nuoremmille en suosittele ainakaan iltalukemiseksi.

Tapahtumapaikkana on saksalaistyyppisistä taloista koostuva keskiaikainen pikkukaupunki, jonka taustalla häämöttää lääninherran jyhkeän kivilinnan silhuetti. Näkyypä parissa kuvassa vilahdukselta ilmiselvä akveduktikin. Rosvojen killan salakielenään käyttämää riimukirjoitusta näkyy paitsi kaiverruksina linnan kellariholveissa myös jokaisen kappaleen nimiösivulla. Rosvokillan jäsenet puhuvat säätynsä mukaan lievän alatyylisesti käyttäen puhekieltä ja kirosanoja. Rouhean rosvokielen vastapainona nähdään Agricolan ajan sanankäänteitä jäljittelevä Kolmen kuninkaan taru (s. 111), joka sysää kirjan tapahtumat liikkeelle. Samalla vanhahtavalla tyylillä on kirjoitettu myös kappaleiden sisällön tiivistävät alkusanat.

Kirjan kiistaton tähti on James Bond -tyyppisiin selviytymistemppuihin taipuva rosvotyttö Lilja, jolla on suuren suun ja kovan kallon lisäksi seikkailuissaan mukana suuri säkillinen hyvää onnea. Rosvokillan arvoasteikossa Lilja on vasta oppipojan tasolla – opettajanaan vanha puodinpitäjä Seamus. Omasta mielestään Liljan kuuluisi jo saada kiltamestarilta muitakin kuin surkeita pikkukeikkoja. Miesten naureskeluun kyllästyttyään hän käyttää oman käden oikeutta ja näpistää itselleen paremman toimeksiannon.

Varastettu tehtävä osoittautuu ryöstöksi lääninherra Enardin linnaan. Vaikka Liljan taidot käsitellä köyttä ja jousta riittävät hyvin linnaan tunkeutumiseen, hänen harkintakykynsä ei aina ole parasta mahdollista sorttia. Usein käykin niin, että jotain epähuomiossa vaurioituu tai menee rikki. Tuhoutuvan esineistön koko vaihtelee arvokkaista muinaistavaroista kokonaisiin linnoihin. Kaaoksen hyvä puoli on, että sen turvin keikoissaan möhlivä tyttö onnistuu yleensä pakenemaan.

Etsiessään poistumistietä linnasta Lilja eksyy lääninherran päivällispöytään ja hänet tunnistetaan. Lopputulos on se, että oppi-isä Seamus istuu panttivankina linnassa, kunnes Lilja onnistuu suorittamaan lääninherran tilaamaan ryöstösarjaan kuuluvat kaksi muuta ryöstöä. Triplatehtävästä muodostuu nuorelle vorolle todellinen tulikoe. Onnistuakseen hänen on päihitettävä sekä epävakaalta vaikuttava uskonlahko että muinaisen kuninkaan asettama kirous.

Ensimmäisessä kirjassa jää vielä epäselväksi, kuka tai mikä Liljan vastustajana toimiva Paloheimo oikeastaan on. Onko kyseessä uskonlahkon vai sen huppupäisenä pysyttelevän johtajan nimi? Luostarimainen yhteisö ilmoittaa rukoilevansa ahneiden maanomistajien puolesta, mutta palvoo samanaikaisesti kostonhimoista tuli-isä Ithieliä. Ensimmäisenä assosiaationa mieleen tuli hindujumalatar Kali elokuvassa Indiana Jones ja tuomion temppeli – ei kovin herttainen kaveri siis. Kirjan loppuratkaisusta ei selvinnyt, löytyikö oikea Ithiel, ja jos löytyi, mikä merkitys sillä on Paloheimolle. Netissä julkaistuista arvosteluista päätellen muinaisjumala näyttäisi ainakin sarjan kakkososassa (Tulikiven armeija, Like 2019) olevan taas voimissaan.

Skandinaavista Paloheimon kultissa on eläinten symbolinen merkitys. Matkaan lähdettäessä vaunujen eteen valjastetaan hevosten sijaan hirvet. Myös salaperäinen tuomion ritari Ruho ratsastaa hirvellä. Viestinviejäksi Ruholle lähetetään monissa muissakin fantasiatarinoissa esiintyvä korppi. Liljan perään lähetettyjen petoeläinten lajia sen sijaan ei ole määritelty. Kuvissa ne näyttävät tummilta jättiläissaukoilta tai -majavilta.

Toimintakohtauksissa oli pari ruutua, joista oli vaikea hahmottaa, mitä niissä oikeastaan tapahtuu. Kuka löi ketä? Mikä osui ja mihin? Saiko mukana ollut henkilö osuman vai ei? Juonen kannalta yksittäiset tapahtumat eivät kuitenkaan olleet käänteentekeviä. Tai sitten tapahtumien oikea laita selvisi luettaessa tarinaa eteenpäin.

Lopetus on se, mikä minua tässä kirjassa eniten kismittää. Tapahtumia oli kuin parhaassa toimintamangassa, mutta monta langan päätä jäi vauhdissa solmimatta yhteen. Miksi lääninherra otti Liljan ja Seamuksen mukaansa hautakammioon, vaikka halusi heistä eroon? Miksi hautaholvissa oli kuolleita paloheimolaisia? Miksi muumio heräsi Liljan ja Ruhon, mutta ei holvissa mekastavien miekkamiesten läsnäollessa? Mikä räjäytti linnan, jos sytytyslanka oli tallottu sammuksiin? Loppukohtauksen jälkeen ilmaan jäi iso kasa leijuvia kysymysmerkkejä. Tyhjästä ilmestynyt lumisade peitti kaiken, mutta korosti samalla tunnetta, että lähetys katkesi kesken.

Sen verran jännä tarina oli, että varasin jo kirjastosta sarjan kakkososan. Toivottavasti Kukkosella on tällä kertaa ollut malttia kertoa tarina kaikessa rauhassa loppuun asti.

Marja

voro

(Kuva: Kaisa N.)

 

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus, sarjakuvaromaanit | Avainsanat: | 2 kommenttia

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)

Tästä kirjasta tuli koronavirusvalinta, kun piti valita kirja, jonka kaikki kirjapiiriläiset saivat käsiinsä. Mutta hyvinhän se valinta meni, tästä tuli jopa teemavalinta, koska Runoilija X sisältää samoja teemoja tyttöjen asemasta ja seksuaalisesta häirinnästä kuin edellinen kirjamme, vaikka muuten onkin tyystin toisenlainen teos.

Kyseessä on säeromaani. Sellainen meillä oli jo kerran aiemmin blogissamme, ja olen muutaman muunkin lukenut viime aikoina. Suoraan sanoen en ole oikein vieläkään ihan täysin ymmärtänyt niiden ideaa. Runoilija X ainakin on selvästi tarinallinen, eikä kaikissa kohtaa tekstin ladonta runoa muistuttavaan muotoon tuonut siihen mitään uutta. Tosin sitten välissä on päähenkilön ja kertojan Xiomaran ajatusvirtaa kuvattu sellaisella runousryöpyllä, että se puolestaan olisi näyttänyt oudolta proosaksi ryhmiteltynä. Eli tällä runoromaanin valinnalla muodoksi on saavutettu muodon yhtenäisyys, joka oikeastaan oli aika miellyttävä. Ja lukemista helpottava tekijä tuollainen ilmava tekstin ryhmittely toki on.

Jotkut luvuista (vai pitäisikö niitä sittenkin kutsua runoiksi?) olivat vaikuttavia myös itsenäisinä teksteinä. Esimerkiksi ”Caridadin ja minun ei pitäisi olla ystäviä” (s. 36-37) on minusta aivan yleispätevä ystävyyden määritelmä:

”Hän tuntee minut niin ettei tarvitse selittää.
Näkee kilsan päästä milloin raivari lähestyy,

tietää milloin pelleillä, milloin antaa minun höyrytä,
tai milloin minun on syytä kuulla totuuksia itsestäni.”

Itse tarinassa on useampikin vahva teema. Yksi on tyttöjä koulun ja kaupunginosan arjessa ympäröivä seksuaalinen häirintä. Xiomara on aikamoisen kova kasvo, jonka on täytynyt oppia pitämään puolensa, mutta se ei tietenkään vähennä tuskaa ja ahdistusta, jota hän tilanteen vuoksi tuntee. Tähän teemaan kytkeytyy sitten toinen, kodin ahdistava uskonnollisuus ja siihen ainakin osittain liittyvä kulttuurinen piirre, joka korostaa tyttöjen vastuuta omasta maineestaan. Kaikki vastuu ”kunnollisuudesta” tuntuu Xiomaran perheessäkin lankeavan naisten kannettavaksi. Kolmas teema onkin sitten sanan ja sanomisen mahti, voisi ehkä jopa sanoa runouden voima.

Elizabeth Acevedon elämäkertatiedoista päätellen kirjassa on paljon itse koettua. Kirjailija itse identifioi itsensä afro-latinaksi, ja on Dominikaanisesta tasavallasta muuttaneiden vanhempien lapsi, joka kasvoi uskonnollisessa perheessä ja kohtasi englannin opettajan, joka kannusti häntä mukaan runokerhoon. Hän vieläpä esiintyi Nuyorican Poets Caféssa, jossa kirjan Xiomarakin pääsee lavalle lukemaan runonsa.

Aikuisiällä, kun Acevedo toimi opettajana, hänen opiskelijansa perustelivat lukuinnostuksen puutetta sillä, ettei ollut olemassa heistä kertovia kirjoja. Tätä puutetta Acevedo sitten itsekin koettaa teoksillaan paikata. Minusta kirjan kulttuurinen miljöö olikin yksi sen mielenkiintoisimpia puolia. Xiomara asuu Harlemissa, ja New Yorkin kaupunginosat vilahtelevat tekstissä, mutta hänen elinympäristönsä ja elämänpiirinsä on lähes täysin dominikaaninen, tai ainakin latinokulttuuri. Xiomaran poikaystävä Aman on Trinidadista (nimestä päätellen indo-trinidadilainen), ja pappi isä Sean Jamaikalta, mutta muuten päähenkilöt ovat espanjaa puhuvia latinoja. Ilmeisesti tämä kuvastaa melko hyvin sitä, että monilla espanjaa puhuvilla ihmisillä on Yhdysvalloissa omat piirinsä, vaikkakaan latinoväestö ei ole mitenkään yhtenäinen ryhmä. New Yorkin latinot ovat useimmiten Puerto Ricosta ja Dominikaanisesta tasavallasta, joten ainakin tämän ryhmän alakulttuuria kirja kuvaa hyvin.

Päähenkilön vanhempien kiihkomielinen uskonnollisuus minua väliin hieman mietitytti. Katolinen kirkko on perinteinen ja vanhoillinen, mutta Xiomaran isän ja äidin suhde uskontoon oli silti mielestäni sellainen, että se toi enemmän mieleen jotkut protestanttiset herätysliikkeet. Että domikaani luopuisi merenguen ja bachatan tanssimisesta? Enpä usko! No, vakavasti puhuen, tämä vastakkainasettelu muuttui vähän sellaiseksi, jossa oman kulttuurin kahleista piti vapautua kohti enemmistön yhteiskuntaa, ja sen asetelman sanomasta Acevedon tavoittelemille latinolukijoille en ole ihan varma. Vähän epämukava tunne siitä minulle jäi.

Kirjan pääajatus, jos nyt niin haluaa sanoa, on sanan ja sanomisen mahti. Xiomara on kielellisesti ja ilmaisullisesti lahjakas, mutta hänen perheessään tälle lahjakkuudelle ei löydy ilmaisukanavaa. Kirja kuvaa myös hienosti sitä epävarmuutta, jota nuori runoilija tuntee, kun omat yksityiset ja henkilökohtaiset tekstit pitäisikin tuoda muiden kuultaviksi. Kerhon kannustavassa ilmapiirissä muiden samanhenkisten tyyppien parissa Xiomara sitten puhkeaa kukkaan.

Suomalaiselle nuorelle kirja tarjoaa mielestäni ihan kelpo kurkistusaukon toiseen todellisuuteen. Tai ehkä ei niinkään erilaiseen kuin mitä monet maahanmuuttajataustaiset nuoret saattavat kokea täälläkin. Kirjassa on espanjaa mausteena, enkä usko sen kovin paljon lukijoita haittaavan, vaikka itse olen espanjaa osaavana tätä vähän jäävi arvostelemaan. Yhdysvaltain latinoväestön code switching, kielen vaihto lennossa vaikka kesken lauseen, on yksi sosiolingvistiikan eniten tutkittuja teemoja. Oikeasti espanjaa olisi heidän puheessaan paljon enemmän, mutta kirjassa täytyy tietenkin kirjoittaa niin, ettei teksti muutu täysin käsittämättömäksi espanjaa osaamattomalle. Kun espanja on kuitenkin nuorisokulttuurissa suhteellisen cool, en usko tämän kirjan tokaisujen aiheuttavan nuorissa kovin isoja allergiareaktioita.

Tarinasta vielä sen verran, että juonen kaari oli ehkä hieman epätasapainoinen. Xiomaran vaikeaa ja yhä vaikeammaksi käyvää tilannetta vellottiin kauan, ja sitten loppuratkaisu tuli nopeasti. Sinänsä sovinnollinen, mutta ei kuitenkaan imelän onnellinen loppu oli minun mieleeni. Ongelmista selvittiin puhumalla ja päästiin eteenpäin. Pa’lante, niin kuin Xiomaran äiti lopussa sanoo.

Olli

acevedo

(Kuva: Olli R.)

Kategoria(t): käännöskirjallisuus, säeromaanit | Avainsanat: | 5 kommenttia