Ursula K. Le Guin: Näkemisen lahja (WSOY, 2005)

Ursula K. Le Guinin Näkemisen lahja aloittaa nuorille suunnatun Läntisten rannan aikakirjat -trilogian. Englanninkielinen alkuteos Gifts ilmestyi vuonna 2004. 

Näkemisen lahja sijoittuu sen tarkemmin kuvaamattomille ylämaille. Alueella on valtapiirejä, joiden hallitsijoilla, valtareilla, on isä- ja äitilinjoja pitkin periytyviä yliluonnollisia kykyjä eläinten kanssa kommunikoinnista ihmiskehojen pysyvään vääntelyyn. 

Kirjassa Caspromantin valtarin Cannocin poika Orrec Caspro kertoo oman tarinansa syntymästään aikuisuuden kynnykselle. Oman tarinansa lisäksi Orrec kertoo tarinan äitinsä ryöstöstä ja myös sukunsa historiaa. Orrec ja hänen ystävänsä Gry ovat sukulinjojensa lahjojen perijöinä vanhempiensa toiveiden armoilla. He eivät ole koskaan käyneet kotiseutunsa ulkopuolella ja tietävät, ettei ylämaiden ulkopuolella välttämättä oteta juttuja ylämaiden ”noitakansasta” todesta. 

Tarinan keskiössä ovat Orrecin vaikeudet saada perintölahjaansa esiin ja halu miellyttää isäänsä. Myös Gryllä on vaikeuksia äitinsä kanssa, koska hän ei halua käyttää voimaansa tämän toiveiden mukaan. Gryllä on paljon ajatuksia siitä, mihin lahjoja todella tulisi käyttää ja miksi ne ovat olemassa, mutta tällaiset asiat eivät ilmeisesti juuri mietitytä muita. 

Koska kertomus ei etene aikajärjestyksessä, minun oli alkuun hieman hankalaa pysyä kärryillä siitä, missä mentiin ja keistä oli puhe. Etenkin alkuun tuntui myös siltä, että kartta olisi selventänyt asioita, mutta pitemmän päälle tuntui ihan asialliselta, ettei sellaista ollut – ei siksi, etteikö se olisi voinut auttaa ymmärtämään tarinaa, vaan siksi, ettei ylämaissa tunneta kirjoitusta tai kirjoja, joten miksi heillä olisi karttoja? On täysin mahdollista, että eri paikoista kertoessaan Orrec kuvailee vain itse näkemäänsä tai muilta kuulemaansa. Karttojen puuttuminen myös selittäisi jatkuvaa kinastelua valtapiirien välillä. 

Pohjimmiltaan Näkemisen lahja on kertomus aikuistumisesta, itsenäistymisestä ja sopeutumisesta. Lopulta opetus on, että ihmisillä voi olla myös odotusten vastaisia ”lahjoja”, ja kohtalo on kunkin omissa käsissä. Niin kauniilta kuin tämä kiinnostaakin, paljon kysymyksiä jää myös avoimiksi. Miten valtarit järjestävät asiansa kahden perillisen kieltäytyessä toimimasta odotusten mukaisesti? Ratkeavatko alueen ongelmat todella sillä, että yksi ikävä valtari on poissa pelistä? 

Kehlo 

Kuva: Kehlo

Kategoria(t): käännöskirjallisuus | Avainsanat: | 3 kommenttia

Salla Simukka: Lukitut (Tammi, 2020)

”Teidät on vangittu, koska on olemassa perusteet olettaa, että jokainen teistä tekee jossain vaiheessa rikoksen. Jos pystytte tunnustamaan tulevan rikoksenne ja osoittamaan katumusta, pääsette vankilasta.”

50 potentiaalisiksi rikollisiksi profiloitua nuorta suljetaan vankilaan ajatuksella, että he tutkiskelisivat siellä itseään, kokisivat oivalluksia ja pystyisivät muuttamaan elämänsä suuntaa. Kokeellisen tutkimuksen tarkoituksena on ennaltaehkäistä rikollisuutta. Vastaava idea on esitetty aiemmin Philip K. Dickin tieteiskertomuksessa Minority Report (1956). Myös edellisen pohjalta tehtyyn elokuvaan (2002) tai tv-sarjaan (2015) viitataan useissa arvosteluissa.

Vankilayhteisö muodostaa suljetun maailman, jossa on helppo keskittyä analysoimaan viiden vangituksi joutuneen päähenkilön elämää ja vankien keskinäisiä ihmissuhteita. Osa vankilan säännöistä tuntuu mielivaltaisilta. Stressi vapauden saavuttamattomuudesta purkautuu monin eri tavoin. Pääosin arki kameroiden valvovan silmän alla noudattaa turvalliseksi muodostuvaa päivärutiinia.

Kirjan väliotsikoissa luodaan jännitettä laskemalla aikaa edessä olevaan kuolemaan. Kuolema tai sen odottaminen ei kuitenkaan ole juonen kannalta merkittävin juttu. Pikemminkin on kyse virhearviointia seuraavasta tapaturmasta.

Huomiota herättävää kirjassa oli, että kaikki päähenkilöt ovat jollakin tavalla erityisnuoria. Tätä kautta avautuu mahdollisuus käsitellä erilaisuutta ja siihen liittyviä ongelmia. Mutta kun tämä kuvio alkaa olla nuorten aikuisten genressä jo niin kovin nähty! Olisi kiva, että päähenkilöiksi valikoituisi myös ihan tavallisia nuoria. Johonkinhan heidänkin täytyy pystyä samaistumaan.

Simukan seurassa ei pitkästy, koska hänellä on taito herättää ajatuksia. Mitä on vapaus? Kuinka valta vaikuttaa ihmiseen? Voiko poika rakastaa poikaa? Entä jos rakastaa sekä tyttöjä että poikia? Mitä jos rakkauden kohde haluaakin olla sukupuoleton? Kuinka ihonväri vaikuttaa itsetuntoon? Tai se, että tietää olevansa adoptoitu? Voiko kiusaamisen, syömishäiriön tai perheväkivallan jättämistä traumoista toipua? Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Millainen valta on sosiaalisella medialla? Kuinka pitkälle tieteen tai yhteisen edun nimissä voi mennä? Onko rikoksia ylipäätään mahdollista ennustaa?

Vaikka yritin olla provosoitumatta, minua kiusasivat aukot kirjan todellisuuspohjassa. Poliisi pakottaa ihmiset osallistumaan kaupallistettuun ihmiskokeeseen. Vanhemmat antavat viedä lapsensa vankilaan kyselemättä oikeudellisia perusteita. Ihmisiä profiloidaan ilman lupaa. Tutkijat, poliitikot, viranomaiset, tuotantoyhtiöt – mikään taho ei missään vaiheessa kyseenalaista suunnitelman eettisyyttä. Missä ihmeen satumaassa tämä kaikki oikein tapahtuu? Tarina tuntuisi realistisemmalta, jos sen voisi ajatella olevan mahdollista tässä ja nyt.

Marja

Kuva: Marja P.
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 8 kommenttia

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)

Vuosi sitten luimme Elizabeth Acevedon kirjan Runoilija X. Kuten Maata jalkojen alle, sekin oli säeromaani, jonka päähenkilöt ovat alkuperältään Dominikaanisesta tasavallasta. Runoilija X sijoittui New Yorkin maahanmuuttajakortteleihin, ja tämänkin kirjan toisen päähenkilön elämä on siellä, mutta Maata jalkojen alle tapahtuu suurimmalta osalta Sosúassa Dominikaanisen tasavallan pohjoisrannikolla. 

Kirjan päähenkilöt ja kertojat ovat kaksi nuorta tyttöä, Camino ja Yahaira, jotka eivät ole tienneet toistensa olemassaolosta, ennen kuin heidän isänsä kuolee lento-onnettomuudessa ja paljastuu, että isä on elänyt kaksoiselämää ja ollut naimisissa kummankin tytön äidin kanssa. Yahaira oli saanut selville isänsä toisen avioliiton, muttei sisaren olemassaoloa. Tästä sinänsä hieman sensaatiomaisesta juonenkulusta kirjailija saa kuitenkin aikaan vahvan tarinan, joka pätevästi kuvaa tyttöjen tunne-elämän liikahduksia, kun syvään suruun ja järkytykseen isän kuolemasta sekoittuvat viha ja katkeruus vuosia kestäneistä valheista ja epävarmuus siitä, miten elämään ilmestyvään uuteen sisareen pitää suhtautua. 

Kirja kuvaa myös elämisen eroja kehitysmaan ja Yhdysvaltojen välillä ja sivuaa siirtolaisten asemaa kahden maan ja kulttuurin välillä. Yahaira pohtii ”Voiko ihminen olla kotoisin paikasta, jossa ei ole koskaan käynyt?” (s.97), ja tuntee kulttuurin puolesta olevansa täysi dominikaani, vaikka on asunut koko elämänsä New Yorkissa. Samalla hän on kuitenkin melko naiivin tietämätön niistä arkielämän vaikeuksista ja tulevaisuuden toiveiden hauraudesta, joiden keskellä hänen sisarensa Camino joutuu Sosúassa elämään. Tyttöjen isä taas oli selvästi kärsinyt siirtolaisen juurettomuudesta. Vaikka elämä oli uudessa maassa, hän eli kuitenkin hyvin vahvasti kotimaansa kulttuurissa.  

Kirja sisältää kipakkaa yhteiskunnallista ainesta massaturismin pimeästä puolesta. Hienojen hotelliresortien paratiisirantojen vieressä kukoistaa alaikäisten tyttöjen seksikauppa, ja hotellisiivoojana työskentelevä Caminon ystävä Carline saa potkut, kun ei pääse töihin sairastavan lapsen takia. Carlinen perhe on dominikaaniyhteiskunnan alinta kastia, haitilaisia maahanmuuttajia.  

Minua kiinnosti kirjassa sen paikallisväri. Caminon täti Tía Solana vaikutti santería-papittarelta, vaikka hänet lähinnä esiteltiin parantajana. Erittäin kiinnostava ja vahva henkilö hän joka tapauksessa oli. Ja vaikka elämää Dominikaanisessa tasavallassa ei kirjassa kaunisteltu, ei kertomus unohtanut myöskään ihmissuhteiden lämpöä ja tropiikin elämäniloa. Jotenkin pelkäsin etukäteen, että tämä olisi saaga pääsystä luvattuun maahan, mutta vaikka Camino lopussa pääseekin New Yorkiin, ei kirja kuitenkaan maalaa siirtolaisuuden lähtö- ja tulomaita aivan mustavalkoisiksi. Toki kirjasta näkyy, että kirjailija on syntynyt Yhdysvalloissa ja kirja on kirjoitettu englanniksi, mutta dominikaanitaustaisena Elizabeth Acevedo tietää kyllä mistä puhuu. 

Miellyttävän mutkatonta oli myös se, että homoseksuaalisuudesta ei tehty kirjaan teemaa, vaikka Yahairalla olikin New Yorkissa tyttöystävä. Se oli vain yksityiskohta Yahairan elämässä, siitä ei paisuteltu turhaa draamaa.  

Yhteiskunnallisista ja kulttuurisista olosuhteista on kirjassa paljon viittauksia, mutta varsinaiseksi teemaksi kirjassa kuitenkin nousevat suru ja toisaalta lasten ja vanhempien välinen suhde. Siinä mielessä kirjassa on suomalaisittain eksoottisesta tapahtumaympäristöstään huolimatta yleistä ja yhteistä kaikenlaisille lukijoille. 

Olli 

Kuva: Olli R.

Kuva: Olli R.

Kategoria(t): käännöskirjallisuus, säeromaanit | Avainsanat: | 7 kommenttia