Sanna Isto: Sirpale (WSOY, 2019)

Milja on berliiniläinen lukiolainen, joka jää muutamaksi kesäiseksi viikoksi yksin kotiin, kun muu perhe lähtee Suomeen lomalle ja mummun syntymäpäiville. Kovin kauaa ei leppoisa lomatunnelma pysy staattisena: Milja löytää kotitalonsa lattianraosta vanhan kahvikupin korvan. Fiini ote kupin korvasta ja humpsis – Milja humahtaa vuoteen 1939. Sama talo, samat huoneet. Muuta samaa sitten ei olekaan.

Pidin kirjasta. Minusta se oli mainiosti mukaansatempaava, jännittäväkin. Kirja oli toisaalta ihmissuhderomaani, toisaalta vähän kauhutarinakin ja jopa vähän kuka sen teki -dekkarikin – itse ainakin kiinnostuin viimeistään kirjan puolivälissä, kun Luca katosi, siitä, miten 2000-luvun hahmot ja 30-luvun henkilöt saadaan lomitettua toisiinsa. Heräsi epäilys, onko Milja ainoa aikamatkailija talossa…

Berliini oli tuotu hyvin tarinan taustamaisemaksi ja miljööksi. Sitä ei turhaan tyrkytetä lukijan silmille, mutta toisaalta sen puistot ja kahvilat olivat kivasti kuvatut. Samoin monikulttuurinen ystäväpiiri. Saksan ja kaupungin historia taas luo tietysti hyytävän taustan tapahtumille.

Tarina kantoi mielestäni hyvin loppuun saakka. Itse epäilin, että myös Luca olisi ollut aikamatkustaja, mutta fiinisti kirjoittaja olikin hakenut vähän vaikeampaa ja yllättävämpää ratkaisua tarinaan. Aikamatkustus oli osattu pitää melko hyvin hyppysissä, sillä aika helpostihan tällaisissa kirjoissa epäusko valtaa mielen ja lukijana alkaa ajatella, että ei voi olla totta. Ja sitten jutusta tavallaan katoaa pohja. Tässä aikasiirtymä oli uskottava tarinan kontekstissa, ja hyvin ja kauniisti tuotiin esiin se, miten ”aika” näkyy ja tuntuu myös muussa kuin seinissä ja materiassa. Lopun kohtaus, kun Milja halaa Yrmyä ja kuulee 30-luvun ratikan äänen ulkoa, on koskettavuudessaan hyvä. Ajan kerrostumat elävät kaikki ja kaikissa meissä, kaikissa aisteissa.

Ja toisaalta monet ongelmat ja haasteet ovat samoja, vaikka välissä olisi melkein 100 vuotta. Ainakin Rosan ja Yelizin kielletty (tai ainakin salattu) rakkaus vertautuvat jollain lailla toisiinsa. Samoin esimerkiksi kysymys yksinäisyydestä ja toisaalta perheen tärkeydestä koskettaa ajasta riippumatta.

Sanna Isto on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta mielenkiinnolla odotan, mitä uutta häneltä tulee. Tätä kirjaa en ehkä sijoittaisi scifiin tai fantasiaankaan, mutta voisiko romaani edustaa maagista realismia? Entä mitä mökille haudatussa taikakivirasiassa onkaan? Voisiko siitä lähteä seuraava aikahyppy, nyt Suomessa?

Kaisa

Kuva: Kaisa N.

Advertisement
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 7 kommenttia

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (Gummerus, 2011) 

Sydämen mekaniikka on kertomus Jackista, jonka synnynnäisesti heikkoa sydäntä monitaitoinen tohtori Madeleine vahvistaa kiinnittämällä siihen puisen käkikellon. Jack saa kuulla, että vahvat tunteet, erityisesti rakkaus, hajottaisivat kellon.

Ylisuojelevaisen Madelinen hoteissa Jack tapaa vain tämän tuttuja ja asiakkaita, ja poika paneekin asiat ihan sekaisin heti saatuaan luvan päästä ulos. Kymmenvuotiaana hän tapaa pienen, likinäköisen flamencotanssijan, Miss Acacian, johon hän välittömästi rakastuu. Hän vaatii päästä kouluun tavatakseen tytön uudelleen, mutta löytää vain koulukiusaaja-Joen, joka myöskin on rakastunut Miss Acaciaan.

Puhkaistuaan Joen silmän tappelussa Jack karkaa Edinburghista etsiäkseen Miss Acaciaa Espanjasta. Tästä päätöksestä seuraa melkoista saippuaoopperaa. On salaisia öisiä tapaamisia, Joen ilmestyttyä paikalle myös mustasukkaisuutta, Jackin itsetuhoinen ele ja jopa vuosia kestävä kooma!

Jackin mekaaninen sydän on paljon vartijana, kun sitä toisaalta käytetään syynä jatkuvaan varovaisuuteen ja toisaalta perusteluna tunteiden roihulle. Minä-kertojana Jack ei anna rakkaudestaan kovin ruusuista kuvaa, vaan keskittyy yleensä puhumaan Miss Acacian ulkonäöstä ja tulevaisuudenhaaveissakin nähdään lähinnä paisuva vatsa. Pahimmassa riidassa sanomiaan kauheuksia Jack ei edes toista, eikä edes väitä jättävänsä niitä kertomatta häpeän tai vastaavan vuoksi.

Kirjan koukeroinen kerrontatyyli tuntui minusta välillä liioitellulta ja päällimmäinen fiilis lukukokemuksesta oli, että tässä sanottiin paljon mutta kerrottiin vähän. Ehkä vain odotin liikoja, kun maagisesta realismista ja stempunkista pidän. Elokuvaversion (2013) olen myös joskus nähnyt, mutta siitäkin muistan lähinnä, etten pitänyt suomenkielisestä dubbauksesta.

Kehlo

Kuva: Kaisa N.
Kategoria(t): käännöskirjallisuus | Avainsanat: | 6 kommenttia

Marja-Leena Tiainen: Hotelli Desperado (Icasos, 2021)

Syyrialainen Daniel (16 v.) ja vuotta vanhempi Tahir pakenevat kotimaansa sotaa laittomina pakolaisina Kreikkaan. Danielin on tarkoitus jatkaa matkaa isovanhemmilta saamillaan rahoilla. Rahat kuitenkin varastetaan. Daniel huomaa olevansa jumissa Ateenan kaduilla.

Islan isä tekee taustatyötä tulevaa kirjaansa varten ja ottaa perheensä mukaan lomamatkalle Ateenaan. Etsiessään haastateltavia paikallisten katunuorten keskuudesta isä tutustuu Danieliin. Kaksi erilaista maailmaa kohtaavat toisensa.

Kirja seuraa katunuorten elämää Ateenassa. Nimeen poimittu hotelli Desperado on katulasten asuntola, jossa pyöritetään huumekaupan lisäksi muutakin hämäräperäistä toimintaa. Daniel ei vietä paikassa montaa yötä. Enemmän kirja käy läpi poikien välisiä suhteita ja kertoo käytännön elämiseen liittyvistä ongelmista.

Vaikka mitään todella repäisevää ei tapahtunut, pariin aiempaan Tiaiselta lukemaani kirjaan verrattuna tämä oli positiivinen yllätys. Danielin ja Tahirin matka ihmissalakuljetuksen kohteina on aidon tuntuinen, samoin kokemukset Ateenan kaduilla.

Islan isän kaltaisia ulkomaisia sponsoreita ei osu reaalimaailmassa kaikkien kohdalle. Tiainen kirjoittaa siinä mielessä perinteisiä nuortenkirjoja, että niissä on yleensä onnellinen loppu.

Marja

Kuva: Marja P.
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 7 kommenttia