Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä (Myllylahti, 2019)

Mikko Koirasen esikoisteos Nauhoitettava ennen käyttöä on kirja isän kaipuusta ja aikamatkailusta. Päähenkilö Miro Alavus on yksinhuoltajaäidin poika, joka ei tiedä isästään mitään, eikä äiti suostu kertomaan asiasta. Niinpä kun hieman originelli Heikki, pienen videoiden digitointifirman omistaja, ehdottaa Mirolle aikamatkaa, Miro tarttuu tilaisuuteen ja toivoo löytävänsä ratkaisun isän arvoitukseen. Aikamatka toteutetaan mystisen kaukosäätimen ja videokasettien (!) avulla, ja vuodesta 2002 Miro löytääkin totuuden alkuperästään, vaikka ei aivan sellaista kuin oli ajatellut.

Ensiksikin tuosta aikamatkailusta. Se on aiheena kiehtova, joskin samalla vaikea käsitellä niin, että tarinassa säilyy edes jonkinlainen logiikka. Tässä tarinassa on ihmeellistä se, että Miro tulee molemmilla kerroilla pois menneisyydestä jo ennen kuin lähtee sinne. Myöskin aikaparadoksien ikuinen ongelma siitä, mitä jonkun asian muuttaminen menneisyydessä vaikuttaa nykyisyydessä, nousee esiin. Miro luulee ensin jopa olevansa oma isänsä, ja vaikka se paljastuukin väärinkäsitykseksi, hän on silti aiheuttanut oman syntymänsä käymällä menneisyydessä luomassa olosuhteet, joissa hänen biologisten vanhempiensa Tommin ja Jonnan bileilta päättyy seksiin ja Miro pannaan alulle. Näin ollen Miroa ei olisi olemassa, jos hän ei olisi 16-vuotiaana alkanut pohtia omaa alkuperäänsä!

Näitä loogisuuksia voi tietysti miettiä, mutta tarina veti eteenpäin, viihdytti ja kiinnosti. Oikeastaan aikamatkailu ei sittenkään ollut kirjan teema, vaan itse pitäisin keskeisenä teemana isän kaipuuta ja oman itsen ja juurien etsimistä. Miron tunteet on hyvin kuvattu, hänen ajatuksensa ja tuntemuksensa ovat uskottavia. Samalla tarina kuitenkin on sen verran vetävä, että hieman kärsimättömämpikin lukija pystyy sen lukemaan.

Ainoa asia, joka tuossa aikamatkailussa hieman häiritsi, oli valtavien sattumien kasautuma. Miro sattuu paikalle juuri silloin, kun hänen äitinsä nuori minä kertoo salaiselle tyttöystävälleen adoptiosta, ja Heikiltä löytyy täsmälleen oikeana päivänä kuvattuja videoita peräti kaksin kappalein. Noh, tämä sattumien käyttö tarinaa eteenpäin vievänä voimana lienee monien seikkailujen peruskauraa, joten eipä siitä sen enempää.

Kirjassa oli hauskaa se, että se sai minut taas kerran ihmettelemään ajan nopeaa rientoa. Minun näkökulmastani koko 2000-luku on ihan nykypäivää, enkä oikein hahmota sen aikana tapahtuneita muutoksia. Mutta kun 16-vuotias matkustaa vuodesta 2019 vuoteen 2002, hänhän joutuu esihistoriaan. Oli kiinnostavaa lukea Miron pähkäilyjä kummallisesta muodista, ”väärännimisistä” kaupoista ja ennen kaikkea siitä, miten populaarikulttuurin ilmiöiden vanheneminen teki keskustelun vaikeaksi vuoden 2002 nuorten kanssa. Ja näinhän se on, noista ajoista on jo nuoren ihmisen ihmisikä…

Olemme usein blogissamme keskustelleet paikallisuudesta. Tämä kirja sijoittuu hyvin selkeästi Ouluun, tarkkoja paikkoja mainitaan useita ja puhuttu dialogikin on oululaista kieltä, joskaan ei mitenkään erityisen murteellista nää-sanaa lukuun ottamatta. Itse en tunne Oulua lainkaan, mutta ei se lukemista haitannut, kyllä tämän voi lukea ihan yleisellä tasolla.

Hieman jäin miettimään kirjan ja kirjailijan maailmankuvaa sukupuolten eroavaisuuksien osalta. Siinä suhteessa Koiranen on perinteisellä kannalla. Vaikka hän on näennäisesti moderni ja ei tee Miron äidin homoseksuaalisuudesta isompaa numeroa (niin kuin ei hänen päähenkilönsäkään), niin tämä työnjako onkin sitten kovin kaavamainen. Poika tarvitsee isän, jotta on joku mies pyörän korjaamista varten! Eipä silti, tässä vain kuvataan ympäröivää yhteiskuntaa, vasta taannoin luin lehdestä, että Suomessa ammatinvalinnat ovat Euroopan sukupuolittuneimpia.

Kaikkinensa kirja oli minusta miellyttävä lukukokemus. Tarina veti ja siinä oli sen verran koukkuja, että halusi lukea eteenpäin selvittääkseen, mistä on kyse. Kirjassa oli psykologista syvyyttä sopivasti, mutta Miron ajatuksiin ja tunteisiin ei jääty rypemään liikaa, vaan ote säilyi kepeänä, mikä on mielestäni nuortenkirjassa hyvä asia. Samoin kuin positiivinen loppu.

Kirja sopii yläkouluikäisille, pojat lienevät kirjailijan ajattelema kohderyhmä. Mutta koska tytöt ovat ennakkoluulottomampia lukuvalinnoissaan, kyllä tämä sopii heillekin.

Olli

koiranen

Mainokset
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | Yksi kommentti

Heidi Silvan: John Lennon minussa (Myllylahti, 2018)

Valitsin tämän Heidi Silvanin kirjan puhtaasti sen kannen perusteella. Kirjailija oli minulle täysin tuntematon, mutta kun kansikuva oli niin ihanan kesäinen, en voinut vastustaa sitä! (Kansikuva on Karin Niemen.) Kustantamon sivulta löytyy tieto, että ”Heidi Silvan (s. 1972) on oululainen filosofian maisteri ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Opettajantyö ja aikaisempi toimittajakokemus nuortenlehdessä ovat avanneet hänelle suoran näkymän lukevan nuorison mieliin.” Silvanilta on ehtinyt tulla tämän teoksen jälkeen jo kaksi muutakin nuortenkirjaa.

Ja ihan kivahan tämä kirja oli. Se kertoo yläkoulua käyvästä, hitusen aspergerisesta Aijasta, johon joulujuhlakuorossa, juuri ennen kappaleen esittämistä, astuu sisään John Lennon. Ja esitys on luonnollisesti jättipottisuksee. Kirjan alku oli siis hauskan absurdi – ilman muuta plussaa on nuortenkirjagenressä tämä taatusti erilainen lähestymistapa päähenkilöön ja juonen kehittelyyn. Romaania voisi pitää jopa maagisen realismin edustajana.

Luin nimittäin juuri tätä ennen Haruki Murkamin kirjan Sputnik-rakastettuni, ja tämä kohta olisi voinut olla myös siitä: ”Et sinä ole yhtään sen todellisempi tai aidompi kuin minäkään. Kuka sanoo, kumpi meistä on se, joka jokaisen pitäisi olla? Sinä voit olla harha minun päässäni, mistä minä tiedän. Tai omituinen matka, jolle olen joutunut ja joka päättyy pian. Jos niin on, Aija-kulta, niin minä lupaan yrittää muista sinut aina. Minä kirjoitan sinusta laulun.” (s. 86)

Mutta. Kun kirjaa oli päässyt viitisenkymmentä sivua eteenpäin, ei juoni oikein ollut liikkunut eteenpäin mitenkään. Aloin miettiä, lopettaako teinilukija kirjan lukemisen tähän. Romaanin pääsanomahan on se, että on tärkeää, että jokainen meistä löytää oman äänensä: tässä tarinassa kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Täytyy olla lopulta oma itsensä, täytyy uskaltaa ja täytyy uskoa maailmanrauhaan. Tämä oli kirjan parasta antia. Ja olisi toki kiva, jos meitä jokaista sparraisi meidän oma John Lennonimme. (Olisiko se kirjastonhoitajilla sitten Helle Kannilla!?)

Sen sijaan Aijan ihmissuhdekuviot ja -sattumukset olivat hieman heppoisasti kuvattuja. Onko tämä muuten nykypäivän trendi, että jokaiselle hieman omituiselle teinille annetaan kirjallisuudessa nyt autisminkirjon piirteitä? (Hauskitenhan tätä tekee tällä hetkellä Jyri Paretskoi K15-sarjassa ja ehkä koskettavimmin Maria Autio Varjopuutarha-romaanissa.) Tarkoitan tällä sitä, että en haluaisi nuortenkirjallisuudessa mentävän siihen, että jokainen taiteellinen, introvertti tai muuten ujo alkaa saada jokin tautileiman otsaansa. Ne – me – ollaan erilaisia kaikki jo ihan luonnostamme! Aijankaan toimissa ei ollut mitään ”outoa”, jota olisi välttämättä aspergerilla tarvinnut selittää. Silvanin kuvaama nuorisomeininki on ihan normia tässä silmien alla livenä joka päivä… Tuntuu, että kun nuortenkirjapäähenkilölle annetaan autisminkirjon piirteitä, antaa se tälle hahmolle oikeuden törmäillä ihmissuhteisiin tai kaapinoviin. Kirjailijoille tiedoksi, että murrosikäinen törmäilee näihin kaikkiin hormonihöyryissään ihan muutenkin.

Ja taitaa muuten Beatleskin olla nyt nuorison kesken kovasana: www.finnkino.fi/event/303080/title/yesterday/

Kaiken kaikkiaan John Lennon minussa oli mukava lukukokemus. Sujuvaa tekstiä ja omintakeinen juonenkehittely sinänsä vanhaan ikuisuusaiheeseen; aikuistumiseen ja oman äänen löytymiseen muiden joukossa.

Kaisa

silvan

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 8 kommenttia

Aki Ollikainen: Pastoraali (Siltala, 2018)

Kyseessä on yhden kesäpäivän tapahtumat itäisen Suomen syrjäkylillä. Eletään nykyaikaa. Romaanissa on monta päähenkilöä: kesäinen luonto, eri ikäiset ihmiset (vanhuksia, keski-ikäisiä ja nuoria) ja eläimet, joille kirjailija on antanut osaksi myös myyttisiä elementtejä eri kulttuureista.

Ollikaisen ilmaisutapa on ilmavaa. Virkkeet ovat lyhyitä ja selkeitä. Erityisesti luonnon kuvaus on minusta nautittavaa, esimerkiksi sivulla 7: ”Pajulintu lauloi rantakoivissa ja oksiston läpi siivilöityvä valo laikutti puun ympäristön. Veden pinnassa auringon säteet taittuivat.” Ilmaisuvoimaista tekstiä.

Ollikainen kietoo kesäpäivän tapahtumat ja ihmissuhteet näennäiseen rauhaan, mutta päivän aikana jylläävät monenlaiset luonnonvoimat. Luontokappaleet elävät vaistojensa varassa. Pastoraali saa surullisen lopun päivän päätteeksi. Tässä kohtaa eläinten toiminta saa sadunomaisia piirteitä. Tuntuu siltä, että kirjailija haluaa korostaa ihmisistä riippumattoman luonnon mahtia. Luonto ja luonnon kiertokulku jatkuu aina vaan, ihmisen toiminnasta huolimatta.

Romaanin vanhaa paria, Vilhoa ja hänen muistisairasta vaimoaan Sirkkaa kuvataan koskettavalla tavalla. Oma kokemukseni läheisen muistisairaan vanhuksen avuttomuudesta ja hukassa olosta muistuttaa hyvin Sirkan kuvausta.

Kahden keski-ikäisen pariskunnan, toimeliaan Eskon ja Leenan sekä haaveilevan luomutilallisen Aatun ja mieheensä tyytymättömän Elinan kesäpäivän ongelmana on paikkakunnalla nähty susi, joka uhkaa Aatun lampaita. Aatu joutuu antamaan yhden lampaistaan Eskolle, jonka tarkoituksena on käyttää tätä Aino-lammasta houkuttimena ammuttavalle sudelle. Keski-ikäisten pariskuntien elämää kuvaillaan aika paljon. Ruotsista palaavan Reinon kautta muistellaan nuoruusvuosia. Ei siis nuorten osastolle tätä kirjaa!

Luomutilallisen 15-vuotias poika Kaius ja kaupungista maalle tullut 16-vuotias sukulaistyttö Meri edustavat kirjassa nuoruutta. Heillä on yhden päivän romanssi, joka etenee nopeasti ja Kaiuksen kannalta tahattomasti – Meri johdattaa. Nuorten osuus kirjan kerronnassa on melko pieni. He edustavat nuorta luontoa ja sen voimaa.

Loppua kohden rauhaisa kerronta saa uutta dramatiikkaa, kun Vilho saa sydänkohtauksen ja Sirkan tahattoman toiminnan johdosta ajautuu järvelle. Sirkan kulkiessa ilman vahtia myös lammaslauma kokee kauhean lopun ja joutuu suden suuhun.

Romaanissa esiintyy paljon eläimiä: Kronos-hauki, susi, lammaslauma, sudenkorennot, mykkä lammas Pan, Aino-lammas, alkulintu kuikka, karhu, Odinin korpit Hugin ja Munin sekä käärme. Viittaukset mytologiaan tuntuvat aika korkeakirjallisilta. Itse tykkään lukea kirjan tarinaa ilman että tarvitsee googlailla yksityiskohtia siinä lukemisen aikana. Luonto on ikiaikainen samaten kuin myytitkin, sitäkö Ollikainen haluaa sanoa?

Olen lukenut Ollikaisen esikoisteoksen Nälkävuoden (2015), ja siitä jäi mieleen todella vetävä tarina 1860-luvulta Suomen saloilta. Pastoraali ei miellyttänyt samalla tavalla. Mutta taitava kielenkäyttäjä Ollikainen on. Seuraan jatkossakin hänen tuotantoaan.

Riikka

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 6 kommenttia