Muissa blogeissa varoiteltiin, että tätä kirjaa ei kannata lukea, jos pelkää perhosia. Odotin jotain uudenlaista, pelottavaakin. Ilahduin, kun kirja ei tarjonnutkaan pelkoa pelon vuoksi. Tasoja oli paljon enemmän.
Tapahtumat sijoittuvat Kuopiossa asuvien ja opiskelevien nuorten elämään. Viima ja Oula ovat tunteneet lapsuudesta asti, samoin heidän isosiskonsa Veera ja Saaga. Menneisyyttä varjostaa yhdessä koettu autokolari, jossa Oulan ja Saagan sisko menehtyi.
Dystopian puolelle mennään, kun kaupunkiin ilmestyy myrkyllinen perhoslaji, joka alkaa levitä ja on vaarallinen myös ihmisille. Flunssaoireilla alkavan epidemian torjunta alkaa korona-ajalta tutuista maskeista ja liikkumisrajoituksista edeten lopulta kriisitilanteeseen, jossa taloja eristetään ja ihmisiä evakuoidaan sotilastoimin.
Lisänäkökulmia saadaan julkiselta keskustelupalta GJN:n, sekä nimettömänä pysyttelevän tutkijan muistiinpanojen kautta. GJN:ään on mahdutettu kaikki oikeassakin maailmassa esiintyvät herkulliset stereotyypit: luonnonsuojelijoita, änkyröitä, uskomushoitojen kannattajia, rationalisteja ja pelokkaita perheenäitejä. Tutkija puolestaan selittää asioita tieteen näkökulmasta.
Miltä tuntuu, kun entinen elämä tuntuu romahtavan, ja on pakko sopeutua vaikeisiinkin muutoksiin? Kuinka ihmiset toimivat hätätilanteissa? Onnistuvatko viranomaistoimet? Pysyykö tutkimus tapahtumien perässä? Läheisten ihmisten ja välillä mustankin huumorin avulla huomaa, että elämä kantaa sittenkin.
Mielenkiintoinen kirja lukijalle, joka tykkää kauhuelementeistä, mutta haluaa myös pohtia asioita.
On hyviä kirjoja, joita lukee ja lukiessa miettii ”onpa hyvä tarina”, ”onpa hyvin kirjoitettu”, ”mielenkiintoinen teema” tai ”sattuvasti sanottu”. Mutta joskus, valitettavasti kohtalaisen harvoin, törmää kirjaan, joka on kuin simulaattori. Simulaattorissa pääsee niin sisään tarinaan, että saa ihan OIKEASTI jännittää, miten tässä käy, ja samalla näkee, kuulee, haistaa ja tuntee kirjan maailman. Minulle Sang oli tällainen kirja. Olen lukenut sen nyt kahdesti, ja luulen, että siitä tulee kirja, jonka aina silloin tällöin luen uudestaan.
Elina Pitkäkangas on luonut maailman, joka on paitsi ehjä ja looginen, myös erittäin mielenkiintoinen. Aivan valtavan suuri osa fantasiakirjallisuudesta sijoittuu jonkinlaiseen pseudokeskiaikaan, ja koska genre on aika anglosaksinen, tuntuu monissa fantasiakirjoissa, että kohta Robin Hood pongahtaa esiin puun takaa. Pitkäkangas on sijoittanut tarinan Fusangin imperiumiin, joka on tulevaisuuden dystooppinen Kiina, vaikka tapahtumauniversumissa on piirteitä ja hahmoja muualtakin Aasiasta.
Kovin painokkaasti tätä ei kerrota, mutta kirjan maailmassa on sodittu kaikesta päätellen ydinasein maailmansota, jonka seurauksena ovat olleet Mustat sateet (ydintalvi ja tuhkapilvi?) ja kohonneet säteilytasot, jotka ainakin pakkotyöleirillä Narakassa ovat edelleen vaarallisen korkeat.
Kirjan tarina ei kuitenkaan korosta näitä dystopiaelementtejä, vaan on enemmänkin tarina ennen kaikkea yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta, mutta myös uskollisuudesta ja rakkaudesta.
Kirjan päähenkilö on nuori Kong Dawei, joka hankkii hänet huostaansa ottaneelle orpokodin pitäjälle, Tädille, ja tämän katraalle elatusta toimimalla salakuljettajana. Näillä salakuljettajilla, joita kutsutaan nimellä bianfu, on itämaisten taistelulajien osaamista ninja-tyyliin. Dawei joutuu mukaan ryöstömurhaksi muuttuvaan keikkaan ja pakenee veljensä Kong Qirenin kanssa maan pääkaupunkiin Penglaihin. Pako kuitenkin päättyy lyhyeen, veljekset jäävät kiinni, ja väkivaltaisten tapahtumien jälkeen joutuvat eroon toisistaan. Dawei on pakotettu toimimaan ylhäisen klaanisuvun varjelijana, hänet koulutetaan eliittisotilaaksi. Kertomatta kaikkia mutkikkaitakin juonenkäänteitä, mukana on hovijuonittelua ja ihmeellisiä pelastumisia, jotka johtavat myös väkivaltaiseen loppuratkaisuun, joka tosin jättää paljon avoimeksi. Katarttisessa lopussa Dawei pääsee kuitenkin palaamaan takaisin kotiseudulleen rakastettunsa luo.
Kirjan yliluonnollista ainesta on annosteltu varsin maltillisesti. Taistelutaitoihin liittyvän elämänvoiman (qi) kanavointi on länsimaisesta lukijasta yliluonnollista, mutta kiinalainen voisi ajatella toisin. No, tuleehan ukkosen jumalakin parissa kohtaa Dawein avuksi, ja hänen kykynsä yhdistää sielunsa metsästyshaukkansa kanssa ei ole ihan tästä todellisuudesta.
Kirjan yhteiskunnallinen kärki on Fusangin melko omalaatuinen kansalaisvelkajärjestelmä. Jokainen kansalainen on syntyessään velkaa valtiolle, ja jos velkaa ei ole maksettu 20-vuotispäivään mennessä, odottaa pakkotyö Naraka-nimisessä paikassa tai orjuus rikkaiden palveluksessa. Rikkaille velka ei ole ongelma, mutta kirjan mukaan ”väestöstä vain kolmasosa kykeni maksamaan kansalaisvelkansa” (s. 21). Kirjan tapahtumauniversumin yhteiskunnassa on myös tehty jännittäviä päätöksiä. Tekniikassa on palattu menneisyyteen useimmilla aloilla, mm. tuliaseet on kielletty ja sähköä käytetään melko vähän, mutta rahansiirrot toimitetaan rannekkeella, joka jokaiseen istutetaan nelivuotiaana. Kansalaisia myös valvotaan Taivasverkon avulla. Tässä kohtaa en voinut olla ajattelematta tämän reaalimaailman Kiinan hyvin kattavaa kansalaistensa elektronista valvontaa.
Ehkä eniten pidin kirjassa sen maailman yksityiskohtaisuudesta. Anjingit, hiljaisuusvalan tehneet ihmiset, jotka protestoivat sitä, ettei kansaa kuultu, oli yksi kiinnostava asia. Myös vähemmistökansallisuuksia sai miettiä; ketä he reaalimaailmassa muistuttivat? Dawein kotiseutu Namla ainakin oli minusta lähinnä Tiibet. Drayn äidinkieli hirayal taas kuului kansalle, joka viittasi sekä Intian että ehkä Mongoliankin suuntaan, ja varjelijaoppilas Sunan taisi olla fantasia-Thaimaasta. No, kirjailijalla on vapautensa, ja jälkisanoissaan kirjailija toteaakin, ettei Fusang ”ammenna vain yhdestä kulttuurista eikä sitä voi rinnastaa olemassa oleviin valtioihin sellaisenaan.” (s. 494) Näin tietysti fantasiakirjassa pitääkin olla, mutta sain lukiessa hupia näistä pohdinnoista. Oli myös virkistävää, että maailma oli rakennettu toisenlaiseksi kuin fantasiakirjojen enemmistössä.
Erittäin vetävän ja koukuttavan seikkailujuonen lisäksi kirjassa oli paljon muutakin huomionarvoista. Jo mainitsemani yhteiskunnallisuus oli keskeistä, erityisesti voimakas eriarvoisuuden kritiikki. Samoin pidin Dawein ja Qirenin keskinäisestä veljeydestä, muuten kronologisesti etenevän tarinan muisteluosuuksissa liikuttavinta olivat muistot siitä, kuinka kahdeksanvuotias Qiren oli huolehtinut nelivuotiaasta Daweista (s. 384-390). Tämä veljeys ulottui myös verisukulaisten ulkopuolelle, kun veljekset huolehtivat Tädin kasvattilapsista.
Dawein tunteet olivat keskeisessä osassa tarinaa, ja niiden kirjo ulottui uskollisuudesta ja rakkaudesta vihaan ja raivoon. Myös epävarmuus ja epäröinti suhteessa Drayhin sekä niistä johtuva pelko siitä, että oli tuottanut pettymyksen, oli kuvattu hienosti. Minusta kaikki tämä tasapainotti kirjan tapahtumarikasta seikkailujuonta. Vaikka käänteissä oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kerronta malttoi myös hidastaa ja kuvata tuntemuksia ja taustoja.
Tällaisia ajatuksia mieleeni on juolahtanut simulaattorikyydin jälkeen. Uskallan suositella kirjaa kaikille fantasian ystäville, mutta toivoisin, että sen lukisivat monet muutkin, sillä kuten todettua, tässä kirjassa on tasoja ja ainesta moneen. Sang jää ilman muuta lempikirjojeni listalle. Kirjaan on tulossa jatko-osa syksyllä. Maltan tuskin odottaa!
”Perustuu samannimiseen musikaaliin”? Useinhan elokuva tai näytelmä perustuu kirjaan, ja toki leffoja tuotetaan tai tuotteistetaan silloin tällöin kirjoiksi, mutta että kirja perustuu musikaaliin? Oletteko muuten nähneet tätä musikaalina? En minäkään.
Kuvailisin romaania sanoilla tragikoominen. Varmasti eriasteisilla kirjainlyhenteillä määriteltävissä oleva lukiolainen Evan on saanut psykiatriltaan tehtäväksi kirjoittaa itselleen kirjeitä, ja hän aloittaa nämä itselleen osoitetut kirjeet aina sanoilla ”Rakas Evan Hansen”. Tapahtuu sekaannus. Koulun huumeraggari-idiootti Connor tekee itsemurhan. Connorin vanhemmat löytävät Evanin kirjeen Connorilta, ja luulevat poikien olevan ystäviä, sillä he olettavat että Connorilta löytynyt kirje, joka siis alkaa sanoilla ”Rakas Evan Hansen”, on osoitettu Evanille.
Itse nousen hivenen varpaille, kun nuorten kirjassa on aiheena itsemurha. Sen käsittely vaatii taitoa monella lailla.
Jossain vaiheessa minua ärsytti suunnattomasti Evanin pyöriminen koko ajan oman napansa ympärillä. Kaikki mitä tapahtui, Evan otti henkilökohtaisesti: mitä minusta ajatellaan, miten minun käy. Voisiko katseen nostaa välillä vähän ylemmäksikin ja katsoa mitä ympäristössä todella tapahtuu. Aika harvoin se ympärillä pyörivä kohdistuu kuitenkaan itseen. Samaan aikaan, Evan on korostetun yksin. Eikö tässä ollut aika jännä ristiriita: Kukaan ei näe minua eikä halua olla kanssani, silti tuntuu, että kaikki seuraavat minua ja nauravat juuri minulle.
Kyllähän kohtaukset, joissa Evan kävi kuolleen Connorin kotona ja suolsi hätäpäissään juttua hänen ja Connorin herkästä ystävyydestä, naurattivat. Ehkä näissä kohtauksissa tuli parhaiten ilmi myös kirjan musikaaligenremäisyys – tilanteiden ja kohtausten reipas liioittelu ja ylilyönti. Ja jotenkin, lopulta, myös itsemurhan käsittelyssä onnistuttiin. Vaikka teko sinällään on kamala, loppu oli saatu (taas musikaalimaisen) onnelliseksi: Connorila oli ollut ystävä, hän oli ollut aivan muuta kuin mitä huumeraggari-idioottijulkisivunsa takaa antoi ymmärtää ja jopa hänen kuolemastaan seurasi jotain hyvää.
Mutta vanhemmat, hehän olivat tässä romaanissa ihan pihalla, jopa karikatyyrimäisiä hahmoja. Sympatiat ovat näiden nuorten puolella, jotka joutuvat itse pärjäämään kovista jutuista, ilman vanhempien apua. Toisaalta, siihen tämä teos ja varmasti musikaalikin tähtäävät: siis siihen sanomaan, että nähkää lapsenne.
PS. Musikaalilla on muuten ihan omat sivut! Käykäähän katsomassa: https://dearevanhansen.com. Luvassa ilmeinen positiivinen loppuhuipennus. Ja tarinan toinen slogan näyttää olevan ”You Will Be Found”.
Koulukirjastonhoitajat 