Nadja Sumanen: Rambo (Otava, 2015)

Valitsin kirjan blogiimme ja luin sen ennen kuin tuli tieto sen saamasta Finlandia Junior -palkinnosta. Nyt kirjasta sitten onkin jo kirjoitettu paljon, varsinkin kun se jo aiemmin voitti Otavan nuortenromaanikilpailun.

Itselleni Rambo oli positiivinen lukukokemus, suunnilleen ahmin sen yhdeltä istumalta, sillä tarina vei mukanaan niin, että halusin tietää kuinka siinä käy. Sinänsä kirja on aika lajityypillinen ongelmakeskeinen nuortenkirja, tämän tyyppisiä kirjoja on vuosien varrella kirjoitettu kymmenittäin. Tuija Lehtinen teki tyypistä leipälajinsa moneksi vuodeksi 80- ja 90-luvuilla.

Kirjan aiheena, ainakin pinnalta katsoen, on ADHD-nuori ja äidin mielenterveysongelmat. Etunimestään kärsivä Rambo on elänyt karun ja rankan lapsuuden, koska äiti ei ole juurikaan jaksanut hänestä huolehtia, ja nyt hän saa elää tervehdyttävän kesän äidin poikaystävän vanhempien hoivissa. Rankat kokemukset tulevat esiin Rambon kerronnassa ja muisteluissa, kirjan nykyhetkessä poika on hämmästyttävänkin fiksu ja tasapainoinen miehenalku. Se kirjassa onkin miellyttävää, ongelmista huolimatta päähenkilö on aidosti sympaattinen.

Kirjailija Nadja Sumanen kertoi lehtiartikkelissa (HS 27.11.2015), ettei pitänyt siitä, että kirjan arvioissa keskeisiksi nousivat ADHD ja syrjäytyneisyys, koska hän oli ennen kaikkea halunnut ”kuvata kohtaamisia ihmisten välillä, ja millaisia muutoksia ne saavat aikaan.” No, kirjailijalla ei ole yksinoikeutta oman tekstinsä tulkintaan, ja vaikka olen samaa mieltä siitä, että Rambon tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö ei loppujen lopuksi ole kirjassa kovin keskeinen, niin syrjäytynyt Rambo mielestäni kyllä on. Hänellähän ei ole ystäviä käytännössä lainkaan, ja kuvauksissa nousee vahvasti esiin ulkopuolisuuden tunne esimerkiksi suhteessa koulutovereihin.

Kaikkein kipeintä kirjassa oli minusta Rambon tuntema huoli ja häpeä äidistään. Hän oli joutunut ottamaan vastuuta asioista aivan liian nuorena, ja samalla koko ajan pelkäämään tilanteita, joissa äidin mielenterveysongelmat paljastuisivat muille. Oli liikuttavaa, millaisia asioita Rambo kaipasi ja arvosti, hän oli innoissaan, kun kesämökillä Annikin ja Erkin luona oli säännölliset ruokailuajat. Tässä kohdin kirjailija ehkä hitusen saarnasi rajojen merkityksestä nuorelle. Niiden merkitystä en toki kyseenalaista, mutta en ole ihan varma, miten teini-ikäinen lukija nämä vihjaukset rajojen tarpeellisuudesta kokee. Siinä iässä kun kaikki rajat ovat aikuisten tylsiä keksintöjä.

Sumasen kirjaa on verrattu Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseeseen. Jotain yhteistä kirjoilla onkin, mutta Rambo on kyllä päivitetty nykyaikaan. Romaani tapahtuu kesämökillä, ja maalaiselämän hyvää tekevä vaikutus johtuu pikemminkin vain mahdollisuudesta rauhoittua välittävien ihmisten seurassa. Rambon äidin poikaystävän vanhemmista tulee pojalle eräänlaiset adoptio-isovanhemmat, mutta Annikki ja Erkki eivät ole mitään maalaisia, hehän ovat kesämökillään. Lähes ainoa tapaamamme paikallinen asukas on tuore maaseudun asukki, hevostilan perustanut Hanna. Eipä silti, on jo aikakin suomalaisessa kirjallisuudessa päästä eroon paha kaupunki – hyvä maaseutu -asetelmasta. Kaisa puhui tästä aiemmin blogissamme. Kirjan aikuiset ovat myös sävykkäästi kuvattuja, heillä on kaikilla omat ongelmansa, Annikillakin, joka aluksi muistuttaa klassista pullantuoksuista mummoa.

Otavan nuortenkirjakilpailuun oli etsitty realistista romaania, ja siihen tyylilajiin kirja epäilemättä sijoittuu. No, loppupuolen triathlon-kisa ehkä hitusen ravistaa realismia (edellyttääkö eheytyminen aina urheilua?), mutta melko uskottava tarina on kuitenkin kyseessä, varsinkin kun minusta nuortenkirjassa ongelmat saavat kernaasti ratketa. Kirjan epilogi on kovinkin lohdullinen, ja viimeiset sanat kurovat tekstin mukavasti kokoon kirjan alun kanssa. ”Hanna oli löytänyt tyttöystävän ja ottanut koiranpennun. Se oli minusta ihan ok. Me ollaan kaikki erilaisia. Sen tyttöystävän nimeä en muista, mutta koiran nimen muistan. Se oli Rambo.” Kaiken kuvatun jälkeen huippulopetus!

Olli

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta artikkeliin: Nadja Sumanen: Rambo (Otava, 2015)

  1. Outi sanoo:

    Joo, toi Rambo-romaanin lopetus on ihana.

    Olisin ollut hyvin pettynyt ja aivan ällikällä lyöty, ellei Rambo olisi voittanut Finlandia Junioria, vaikka en ole muita ehdokkaita lukenutkaan. Niin tervehdyttävän hieno kokonaisuus romaani on. Siitä ei jäänyt sellaista tunnetta, että taas piti ahdata kaikki maailman ongelmat samaan romaaniin, vaan teos kasvoi ja rikastui luku luvulta hienolla tavalla. Aina tuli jotakin uutta ja mielenkiintoista, joka kasvoi edeltävästä.

    Minä pidän siitä, että teos kertoo Suomen historiasta siten kuin tavalliset ihmiset ovat sitä kokeneet ja koettaneet sen kanssa elää. Rambo löytää vastauksia kysymyksiinsä, joita ei ole osannut edes esittää, kun vanhempi sukupolvi raottaa elämänkokemuksiaan ja tunteitaan. Kirjassa pohditaan sitä, miksi suomalaisen voi olla vaikea puhua. Romaanin henkilöt puhuvat vaietuista asioista, jotka ovat meidän kanssamme yhteisomaisuutta hyvässä ja pahassa.

    Rambo etsii omaa identiteettiään, jonka kanssa on ollut eksyksissä. Hienoa Rambossa on se, että hän on kulkenut omaa tietään, vaikka on jäänyt yksin. Kurjaa on se, ettei hän ole saanut hyväksyntää, kanssamatkustajia. Pidän siitäkin, että kirjan lopussa saan tietää, että kesäloman aikana kasvanut suhde tyttöön jää väliaikaiseksi. Se oli Rambolle ehdottoman tärkeä välivaihe elämässä, että hän pääsi kiinni niihin ihmissuhteisiin, jotka ovat valmiina hänen lähellään. Ymmärrän niin, että hyvien ihmisten aidolla läsnäololla, kokemusten jakamisella ja tuella Rambo rohkaistuu ja saa itseluottamusta, jonka johdosta hän avautuu ja on valmis vuorovaikutukseen.

    Noista ruokailuajoista uskallan olla hieman eri mieltä Olli kanssasi. Ehkä alan olla vain kyyninen, kun pelkään pahoin, että aika moni nuori olisi iloinen, jos kotona joku ihan oikeasti tekisi arkisin ruokaa säännöllisin ruokailuajoin. Välipalakulttuuri kun on tullut jäädäkseen, ja einekset. Olenkin alkanut miettimään miten oivallisia peilejä nuortenromaanit olisivat aikuisväestölle, nuorison huoltajille. Lukiessani Ramboa voin fiktion tarjoamassa turvalisessa ympäristössä tarkastella myös omaa toimintaani lasten kasvattajana. Kyllä siinä tulee mieleen yksiä sun toisia tapauksia, joita alan arvioida uudella tavalla. En aina olekaan ollut niin erinomainen äiti, mitä olen halunnut itselleni uskotella.

    Kuka uskaltaa lähteä rohkeasti lanseeraamaan nuortenkirjallisuutta kasvattajille? Voisin heti luetella parikymmentä nuortenkirjaa, jotka jokaisen kasvattajan – sekä nuorten vanhempien että kasvatustyötä tekevien – olisi pakko lukea. Semmoinen kansalaisyhteiskunnan vapaaseen toimintaan liittyvä velvoittava pakko. Rambosta voisi aloittaa.

    Outi

  2. Kaisa sanoo:

    No niin! Olipa haaste saada tämä kirja käsiin! Kaupunginkirjastossa on huisit varausjonot ja kirjakaupalla kesti useamman viikon toimittaa meille koululle kirjaa. Nuortenkirjallisuudella menee siis hyvin. Mutta nyt asiaan!

    Olli aloitti: ”Valitsin kirjan blogiimme ja luin sen ennen kuin tuli tieto sen saamasta Finlandia Junior –palkinnosta”. Minä taas luulin jo monta viikkoa sitten, että palkinnot oli jo jaettu ja Rambo voittanut. Hämmästys oli suuri, kun palkintoja jaettiinkin vasta viikkoja myöhemmin. Erottuiko voittajakirja tosiaan näin hyvin ehdokasjoukosta? Ehkä. Tai sitten valinta vain oli varman päälle.

    Niin tai näin, nyt siis itse asiaan! Ihana kirja! Se on sujuvasti kirjoitettu, jouheva, mielenkiintoinen. Kyllä, Häräntappoaseen tunnistamme pohjavireenä kaikki (vika koulupäivä – loma – maalle – uudet ihmiset – ihastus – kasvu – oman itsen löytäminen), mutta ei se haittaa. Kirja on kuitenkin tarpeeksi erilainen. Kuten Olli sanoi, tarina on päivitetty tähän aikaan ja toisaalta Rambo on tarkoitettu selkeästi nuoremmille kuin nuorten aikuisten Häräntappoase.

    Viittaus Tuija Lehtiseen on sikäli hyvä, että Lehtinenhän nousi maineeseen nuortenkirjan uudistajana juuri poikapäähenkilöidensä takia. Lehtinen toi uuden, tuntevan pojan nuortenkirjagenreen. Positioon, joka oli ennen varattu tyttöpäähenkilöille. Tähän joukkoon Rambo istuu hyvin.

    Sitä mietin kovasti minäkin, että ruoasta kirjassa puhutaan paljon. Ja syömisestä. Kuin Viisikoissa konsanaan. Mutta voisiko kyse olla Maslowin tarvehierarkiasta? Ensin täytyy tyydyttää perustarpeet, kuten nälkä ja turvallisuuden tunne, ja sitten vasta alkaa rakentaa muuta sen päälle? Annikki on kirjassa näiden tarpeiden täyttäjä.

    Outi toi hyvin vanhempien näkökulman mukaan keskusteluun. Pidin siitä, että toisin kuin monessa muussa nuortenkirjassa, tässä vanhempia ei ollut häivytetty pois; päinvastoin. Aikuisilla oli romaanissa omat roolinsa. Ja myös aikuisilla voi olla ongelmia.

    Tästä päästään sitten siihen, että kirjassa kuvatiin hyvin mielestäni sitä, että sellaisen nuoren, joka saa sen ”häirikkönuoren” leiman otsaansa, tilanne voi johtua juurikin ”häirikkövanhempien” tilanteesta – seikka, mikä arjessa ehkä usein unohtuu. Kärjistäen: mitä Rambolta voidaan vaatia, jos äitikään ei ole maailmankartalla? Voiko nuorta vaatia palauttamaan kirjan ajoissa kirjastoon, jos kotona ei ole saanut ruokaa moneen päivään?

    Eräs arvostamani koulukuraattori sanoo usein, että tärkein lause ihmiseltä ihmiselle on niinkin yksinkertainen kuin: ”Mitä sinulle kuluu?”

    Nadja Sumanen sanoo kirjassaan ihan saman (s. 85): ”Miten sä pärjäilet? Miten mä pärjäilen? Kysymys yllätti niin, että en hetkeen keksinyt, mitä siihen vastaisi. Ensin tuli ”kultasein” ja sitten kysytään miten pärjäilen. Kurkku oli tukkeutua liikutuksesta.” Niinpä. Sen kun muistaisi.

    Ja toinen viisas, Tolstoi, kirjoitti jotain siihen suuntaan Anna Kareninassa että kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta että jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Rambo toteaa hyvin tolstoilaisesti: ”Liina oli onneton, eri tavalla kuin minä, mutta onneton kuitenkin” (s. 131).

    Nuo erilaiset tautilyhenteet: ne ovat nykyään yleisiä, ja ehkä ne Rambolta olisi voinut jättää poiskin. Kolinaa, melskettä ja lyhytpinnaisuutta kuuluu muidenkin teinien elämään kuin ADHD-nuorten. Mietin myös sitä, että Rambosta saa ehkä enemmän vähän asperger- tai autistinuoren kuvan kuin ADHD…? En nyt lähde tähän enempään, kun en psykologi ole. Mutta jos kirjassa ei olisi ADHD-lyhennettä mainittu, olisin ehkä kallistunut enemmän näihin muihin diagnoosipiirteisiin.

    Minä koin lopun triathlonin jotenkin vapauttavana! Kirjassa oli uitu aika raskaissakin vesissä, joten lopun humoristisella urheilukisalla oli ihanan kathartinen, puhdistava, vaikutus. Nauratti.

    Yksi juttu vielä. Rambossa kukkivat yhtäaikaa voikukat, lupiinit, päivänkakkarat ja vielä metsämansikatkin kantavat marjoja samaan syssyyn. Ei kai sentään?

    Kaisa

  3. Eeva sanoo:

    Ollin valinta, Nadja Sumasen Rambo, oli täysosuma. Kuten Kaisa sanoo: Ihana kirja! Kerrassaan napakasti ajan, paikan ja henkilömäärän suhteen rajattu, lämmin ja ymmärtävä kirja, josta saa kiinni monesta kohtaa.

    Vaikka Ramboa tosiaan mainostetaan kertomuksena ADHD-nuoren elämästä, ei tätä kirjaa piinannut kliseinen oirehtivan nuoren kuvaus ja ennustettava tapahtumakulku. Sumasella on ollut kirjoittaessaan käytössään ammattinsa tuoma tieto, ilmeisen luontainen empatiakyky ja sujuva, luottamusta herättävä kerrontatyyli ja niinpä kirjasta onkin tullut palkintonsa ansainnut helmi. Lukijalle se antaa mahdollisuuden katsoa maailmaa Rambo-nimisen köyhän pojan kokemuksesta käsin.

    Minua on välillä siepannut mediassa vallalla oleva syrjäytymispuhe – aivan kun ei olisi kyse ihmisistä ja heidän elämästään. Tämä kirja ottaa lukijaa tukevasti poskista kiinni ja kääntää hänen päänsä katsomaan ohi köyhyyden ja ankeuden, suoraaan ihmiseen, yhteen meistä. Samaan tapaan kuin Rambon äidin miesystävän Riston äiti, syntymäfiksu ja lämminsydäminen Annikki, katsoi laihaa ja nuhruista poikaa tekemättä toisen puutteenalaisuudesta numeroa. Hän näki Rambossa pojan, joka tarvitsee ja ansaitsee myötätuntoa, välittämistä ja kunnon murkinaa kasvaakseen.

    Minua viehätti kirjassa sen visuaalisuus ja jonkinlainen aistien läsnäolo. Se korosti sitä, että Rambo oli uudessa, erilaisessa ympäristössä. Kesämökkielämää kokemattomalle Rambolle kesäisen maaseudun tuoksut, ilman lämpö, saunan kuuma hehku ja järven vilpoinen vesi oli vahvasti elämyksellistä. Ruuan ja syömisen kuvaukset eivät mielestäni häirinneet toistuvuudestaan huolimatta. Alituisessa puutteessa eläneelle pojalle se, että tarjolla oli maukasta ruokaa ja monenlaisia makuja, oli pitkään hämmästelyn aihe. Kirjan kuvallisuutta, osuvia henkilöhahmoja ja mökkitontin rajallista näyttämöä ajatellen ei olekaan ihme, että Rambo on löytänyt tiensä jo teatteriinkin.

    Kirjassa oli monta koskettavaa kohtaa, jotkut humoristisia, kuten hervoton mattotelineessä riippuminen kiukkuisine mummukoineen ja Kaisan mainitsema Rambo-kaiman urotöihin rinnastuva rutistus urheilukilpailussa, jotkut taas tuskallisen riipaisevia, kuten Rambon äidin lähtö mökiltä tai Liinan julma keljuilu Ramboa kohtaan. Kohtaus mustikkametsässä oli herkkä, intensiivinen ja mainiosti kirjoitettu. Rambon tapaan olen joskus metsässä uppoutunut yksittäisen mustikan täydelliseen olemukseen niin, että muu maailma katoaa ympäriltä, on vain mustikka ja minä…

    Pidin kovasti tavasta, jolla Sumanen kirjoitti uskottavan rosoisia henkilöitä. Pieneen sivumäärään nähden heistä rakentui yllättävän moniulotteisia. Heidän kauttaan lukija sai käydä läpi monenlaisia tunteita ja samalla karttui tietoa tuosta Outin mainitsemasta arkisesta, tavallisten suomalaisten kokemasta historiasta. Himme-hevosellakin oli oikeastaan symbolistinen rooli juuri tunteiden kantajana. Taitavaa kirjoittamista.

    Kirja on ulkoasua myöten onnistunut: pienehköä kirjaa on mukava pitää kädessä ja kansikuvassa tiivistyy kirjan sanoma: pojan tiukka ote elämästä, jota symboloi vankka männynoksa, silloinkin kun maaperä jalkojen alla ei anna tukea. Jäin miettimään sitä, mikä Ramboa oikein oli kannatellut läpi niukkuuden, äidin sairaudesta johtuvan avuttomuuden ja siitä nousevan hädän ja kaaoksen? Olisiko kyse samoista asioista, jotka auttoivat edellisen lukemamme kirjan, Krokotiilimeren, päähenkilön selviämistä karuissa olosuhteissa? Sitkeys ja tieto siitä, että äiti, vaikkakin poissaoleva, rakastaa.

    Olen Outin kanssa samaa mieltä siitä, että Rambo kulkee omaa tietään, vaikkakin yksinäisenä ja köyhyytensä leimaamana. Samoin siitä, että puhumattomuus on suomalaisia riivaava kirous. Kannatan ajatustasi valikoitujen nuortenkirjojen pakkoluvusta kasvattajille – vaikka se vähän kukkahattutätimäistä olisikin!

    Sumanen on tehnyt kelpo työn kuvatessaan humaanisti köyhiä ja erilaisten ongelmien kanssa painivia ihmisiä sekä niitä, joilla on sydäntä katsoa pintaa syvemmälle. Syrjäytyneiksi kutsuttuja koskevat stereotypiat ovat yhtä haitallisia kuin rasistiset stereotypiat. Lapsiköyhyyden moninaisia syitä ja seurauksia on hyvä käsitellä nuortenkirjallisuudessa tavalla, joka ei ole leimaavaa. Yksinäiseksihän nuori voi joutua kovin helpostikin – ei siihen tarvita edes diagnoosia. Joskus huonot vaatteet ja urheiluvarusteiden puute riittävät.

    Sumasen kirjassa monien ongelmien keskellä elävä poika on kuvattu harvinaisen hienosyisesti kokonaisena ihmisenä. Samalla sohaistaan sopivalla tavalla löysästi tehtyjen diagnoosien vaaroihin: Rambon äidin ongelmat lähtivät purkautumaan, kun asiaa tutkittiin perinpohjin toisella paikkakunnalla ilman ennakkoleimaa. Hyvä kirja, jonka kehtaa antaa luettavaksi kelle vain. Rispektiä!

    Eeva

  4. Kaisa sanoo:

    Eeva kiteytti mainiosti yhden kirjan ydinjutuista: pieneen sivumäärään nähden henkilöhahmoista rakentui todella yllättävän moniulotteisia. Tällainen taito kirjoittaa sopivan jämäkästi on ehdottomasti vain ja ainoastaan positiivinen ominaisuus nuortenkirjailijalle.

    Samoin toinen Eevan huomioista on osuva. Nimittäin se, että kirja on ulkoasua myöten onnistunut. Ja kuten Eeva totesit, pienehköä kirjaa on todellakin mukava pitää kädessä ja kansikuvassa tiivistyy kirjan sanoma. Olen samaa mieltä! Kerrankin on kansi sisältönsä löytänyt! Sillä kirjan koko ja näköhän ei ole millään lailla toisarvoinen seikka tässä meidän lukijakunnassamme – ”ulkokirjalliset seikat” vaikuttavat aina yllättävän paljon lukuvalintaan. Uskon ja toivon, että tässä tapauksessa myös tosielämän rambot haluaisivat ja jaksaisivat tarttua tähän kirjaan.

    Kaisa

  5. Riikka sanoo:

    Minusta kirjassa ei korostunut tuo päähenkilön adhd-diagnoosi juuri mitenkään. Ennakkoon luulin niin. Odotin synkkää, epätoivoista ja masentavaa kuvausta ongelmien keskellä painivasta pojasta, mutta ei kirja ollut ollenkaan sellainen. Sen sijaan kirjassa kuvattiin ankariin kasvuolosuhteisiin nähden ihmeellisen tervejärkistä ja tasapainoista poikaa. Kuten tässä on jo todettu, kirja on taitavaa ihmisten kohtaamisten kuvausta. Mieleeni tuli kaksi muuta samansävyistä urheaa lapsuuden kuvausta: Mari Mörön Kiltin yön lahjat ja Peter Franzénin Tumman veden päällä. Niissäkin oli valoisa ja rohkaiseva pohjasävy.

    Minuakin puhutteli viisaiden aikuisten merkitys kasvavan nuoren elämässä. Annikki ja Erkki olivat avainhenkilöitä Rambon voimaannuttavassa mökkikesässä. Samoin kosketti Himme-hevosen merkitys. Eläin ei valehtele.

    Aikuislukijat ovat tykänneet Rambosta. Mietin, mitä Rambon ikätoverit mahtavat tykätä kirjasta. Puhutteleeko se heitä? Lukufiiliksessä oli lukiolaistytön kiittävä arvostelu kirjasta. Kirja toimii varmasti hyvänä keskustelun herättäjänä.

    Rambon ja Liinan suhde kuvattu koskettavasti. Tässäkin suhteessa Rambo oli minusta realistinen ja tasapainoinen kaveri, uskalsi olla myös herkkä. Jäin miettimään, että myös vauraissa olosuhteissa kasvanut Liina ansaitsisi oman romaaninsa. Miten hänellä elämä etenee? Mitkä asiat ja ketkä ihmiset häntä kannattelevat positiivisella tavalla? Jotenkin luotan, että Rambo kyllä pärjää jatkossakin, mutta Liinan osalta olisin huolestuneempi.

    Riikka

  6. Eeva sanoo:

    Riikka totesi aivan oikein, että Annikki ja Erkki ovat avainhenkilöitä. Erityisesti Erkin hahmo nousee esiin niukkaan sivumäärään nähden harvinaisen monisyisesti ja hienovireisesti kuvattuna. Erkin kuvaus oli oikeastaan eräänlainen iäkkään miehen kasvutarina. Se osoitti, että ihminen voi kehittyä vielä kypsällä iällä, päästä ulos ahdistavankin tiukasta ulkokuorestaan ja kokea kolmannen sukupolven (vaikkei Rambo lapsenlapsi ollutkaan) kanssa uudelleen nuoruuteen kuuluvaa huolettomuutta, iloa ja hassutttelua. Isättömänä kasvaneelle Rambolle Erkki oli aikamoinen syväluotaus sen ikäpolven suomalaisen miehen elämään verrattuna äidin poikaystäviin.

    Myös luku 13, jossa Annikin ja Rambon istuessa kuistilla katselemassa rajuilmaa ja salamoita Annikin kertoessa Riston lapsuudesta, havahduttaa koskettavasti huomaamaan, miten rankkaa voi olla pojalla, joka ei täytä isänsä ankaria odotuksia. Miehenmallin yksioikoisuus joutuu ansaittuun läpivalaisuun. Riston nöösiyskin karisee, kun hän ottaa ohjat käsiinsä Rambon äidin uudessa tilanteessa. Ehkä ensimmäinen merkki siitä oli rohkea tai alitajuinen päätös lähteä vierailemaan vanhempien kesämökillä.

    Nadja Sumanen on onnistunut kiteyttämään Ramboon melkoisen määrän asioita Liinan perheen porvarillisen idyllin luhistumisesta uudenlaisen perheyhteyden ja yhteisöllisyyden rakentumiseen Rambon elämässä. Tässä kirjassa on pienestä koostaan huolimatta paljon luettavaa ja pohdittavaa niin tytöille kuin pojille ja kaikille aikuisille. Sen ajankohtaisuus on niin osuvaa, että kirjan antaisi mielellään poliittisten päättäjien luettavaksi.

    Eeva

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s