Anni Polva: Tiina (Karisto, 1956/2003)

Anni Polvan (1915-2003) syntymästä oli kulunut viime vuonna 100 vuotta. Tuolloin luin uudestaan sen kunniaksi julkaistun kirjan Me tytöt (Karisto, 2015). Mieleeni jäi kytemään ajatus siitä, josko uskaltaisin tarttua myös oman lapsuuteni yhteen lempikirjahahmoista, Tiinaan, uudelleen. Kuten aktiiviset blogin lukijat ovat huomanneet, päädyimme edellisen Soturikissat-sarjan kohdalla pohtimaan myös näiden sarjakirjojen merkitystä lukijoilleen. Kyllä, tunnustan yhä edelleen, että olen lukenut Tiina, Lotat, Ursulat, Tarzanit, Kolme Etsivät, Neiti Etsivät, Viisikot… – you name it, I’ve done it. (Ja ihan hyvä ihminen minusta tuli, kai.)

Anni Polvan kirjailijankuva on monipuolinen, vaikka naisten viihdekirjailijana hän on toki profiloitunut: Polva on julkaissut romaaneja ja muistelmia sekä matkakirjoja. Nuorten- ja lastenkirjailijana Anni Polvan suosio on tietysti ollut lyömätön, ja Tiina-kirjat ovat käsite eri-ikäisten naisten ja tyttöjen parissa. Itse luin nyt Tiinasta 21. painoksen vuodelta 2001. Polvan tuotannon laajuuden näkee hyvin täältä kustantamon sivulta: www.karisto.fi/portal/suomi/kustannusliike/kirjailijat

Ja tässä näette nuoruuden ja kirjallisuuden taian: 70-luvun lapsena en koskaan edes ajatellut, etteivätkö Tiinat sijoittuisi omaan aikaani ja kertoisi siitä! En edes epäillyt sitä. Olinkin todella hämmentynyt, kun myöhemmin sain tietää, että Tiinan arki pohjautuu Polvan omiin lapsuudenmuistoihin vuosikymmenten taa. Ensimmäisen kerran todella hämmästyin tätä kun näin tv:stä Ylen Tiina-sarjan, olisiko ollut 1990-luvun alussa: se sijoittuu aivan täysin sodanjälkeiselle 1950-luvulle! Lapsuuteni loppui siihen!! Nyt kuin luin Tiinan niin tajusin, että olen aivan sujuvasti lukiessani ohittanut sukkanauhanapit, koulun aamurukoukset ja kotilieden lämmityksen puilla.

Tiinan kieli oli yllättävän tuoretta: paljon vanhemmalta alussa mainitsemani Me tytöt tuntui. Tiina on toki 10 vuotta nuorempi kuin 1946 ilmestynyt Me tytöt. Jos kustantaja uskaltaisi, uusiin Tiina-painoksiin tekisin vähän paremman lukujaon ja lisäisin välimerkkejä lukemisen helpottamiseksi.

Ja tästä varmaan päästäänkin Tiinojen suosion salaisuuteen. Nyt ymmärsin, miten hyvin Tiinan maailma kuitenkin vastaa ahmimislukijaikäisen maailmankuvaa. Tunnistin hirveän hyvin lapsen tunteet, joita Polva kuvaa. Se tunne, kun tulet pihalta saparot sekaisin, ja pitäisi jotenkin tiliä tehdä vanhemmille, miten tähän on päädytty… Tiina-romaani kuvasi yllättävän hyvin ja vieläkin pätevällä tavalla lapsen sisäistä tunne-elämää; sitä miten omaa itseä kasvaessa heijastetaan muihin ja toisaalta miten oma sisäinen minä kasvattaa meitä. Moraali, etiikka – nämähän kirjassa ovat avainsanoja. Jos joka koulussa luettaisiin parit tiinat vuodessa, voitaisiin kaikki KiVa-koulu projetktit lopettaa. Näissähän se kerrotaan, miten muiden kanssa ollaan ja käyttäydytään. Tiinan keskeisenä motiivina on aina rehellisyys ja hyväntahtoisuus.

Olemme moittineet usein nykyistä nuortenkirjojen armotonta actionia ja tykitystä. Tiinassa toiminta ja suvanto vaihtelivat mallikkaasti. Ensin kun oli remuttu oikein kunnolla, oli sitten aikaa istua sohvalla tai vain tuijotella ikkunasta ulos.

Anni Polva luo henkilöhahmot – ainakin tässä kirjassa – hyvin keveillä vedoilla, ja silti hän tekee ne jotenkin hyvin eläviksi. Elvi, Leila, Kalle ja tietenkin Juha kuvataan hyvin ohuesti, mutta silti lukija täydentää hahmot äkkiä omalla kokemuspohjallaan. Ja en muistanutkaan, miten iso rooli äidillä ja isällä tarinassa oli! Koostin näitä mietteitä Naistenpäivänä ja totta totisesti, sukupuoliroolit kirjassa ovat mitä ovat. Mutta eiköhän me kaiken ikäiset nykyään jo nähdä ja tiedosteta tämä vanhentunut asetelma. Toivottavasti voisimme jo hymähtää konttoristi/johtaja-keskusteluille.

Lopuksi täytyy vielä lausua kiitos kauan sitten anonyymiksi muuttuneelle vantaalaisille kirjastontädille. Muistot heräsivät nimittäin Tiinaa lukiessa, niin kuin meillä vanhoilla pruukaa. Meidän lähellä oli näet lapsuudessani aivan uusi pieni sivukirjasto – ja miettikää: tämän yhden kirjastoihmisen lapsi oli hoidossa samassa kerrostalossa, kuin missä asuimme! Kasvoni olivat tietenkin tutut pihalta, olinhan toki myös aktiivinen kirjastossa kävijä. Ja arvatkaa mitä: sain aina tiskin alta uunituoreina näitä ihania sarjakirjoja! Olinhan toki varma tapaus; luin kirjat vauhdilla ja palautin ne seuraavalle. Mutta se tunne kun tulit kirjastoon ja sanottiin, että mulla olisi täällä hei sulle pari kirjaa… Sitä ei vain unohda.

Kaisa

 

Kategoria(t): klassikot, kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

12 vastausta artikkeliin: Anni Polva: Tiina (Karisto, 1956/2003)

  1. Olli sanoo:

    Tässäpä oli nostalgiapläjäys. En muista lapsena Tiina-kirjoja lukeneeni, vaikka muuten kyllä luin kaiken mikä Kommilan sivukirjaston hyllyistä löytyi. Taisivat olla kuitenkin vähän liian tyttökirjoja. Mutta silti, tuo tapa kertoa ja kirjojen tapahtumaympäristö toi jotenkin lapsuuden mieleen. Minäkin täysin epäurheilullinen ihminen kyllä harrastin lapsena hiihtoa ja luistelua, vaikka jäinkin koulun hiihtokilpailuissa viimeiseksi. Tiinan raikkaiden talvipäivien harrastukset toivat tuulahduksen jostain kaukaa.

    Lasten tunne-elämän kuvauksena ja sisäisen moraalitunteen kartoittajana kirja oli myös ihan pätevä, siitä olen Kaisan kanssa samaa mieltä. Samoin henkilöiden kuvauksista, kaikki henkilöt todellakin kehittyivät lukijan mielessä selviksi persoonallisuuksiksi. Sukupuoliroolit kirjassa ovat 50-luvulta, ja kirjan loppu on sukupuolisovinnaisuuden riemuvoitto, kun Juha toteaa Tiinalle:

    ”- Sitten kun minä tulen isoksi ja minusta tulee johtaja, minä otan sinut omaksi konttoristikseni, hän lupasi.
    Sitä aikaa he jäivät kumpikin toivorikkaina odottamaan.”

    Kaisan mainitsema yllätys siitä, että kirjat olivatkin 50-luvulta, ei sekään tunnu kummalta, mutta itse en selittäisi sitä niinkään kirjojen ajattomuudella. Olen nimittäin jo pitempään ollut sitä mieltä, että minun lapsuuteni 60- ja 70-luvulla muistutti enemmän vanhempieni lapsuutta 30-40-luvuilla kuin nykylasten lapsuutta. Ajan riento on sellainen ja muutosten tahti niin hurjasti kiihtyvä, että nykyajan lasten koko kokemusmaailma ja maailmankuva ovat ihan olennaisesti erilaisia kuin itseni ikäisillä. Materiaalisesti oma lapsuuteni oli toki rikkaampi kuin vanhemmillani, mutta perusvireeltään kuitenkin elimme samassa maailmassa. Nyt nykynuorten kanssa jo lähes eri planeetalla!

    Ja tässä tullaan siihen, että en ole oikein varma, mitä Tiina-kirjojen ikäkohderyhmä niistä nykyään saa irti. Ovatko kirjojen maailma ja tapahtumat sittenkin vähän liian outoja nykylapsille? Koulua käydään vuoroissa ja välillä on ”lupapäivä”, ja Tiinan tämän päivän näkökulmasta aika normaalin oloinen käytös saa osakseen paheksuntaa ja pilkkaa, koska se ei sovi tytöille. Ei Tiinaa nyt sentään voi oikein historiallisena romaaninakaan markkinoida!

    Se mikä Tiina-kirjassa toimi hyvin oli sen rakenne. Tapahtumien ja suvantovaiheiden vuorottelu oli miellyttävää, kuten Kaisakin totesi. Mietin myös, voisiko Tiinaa pitää päiväkirjaromaanina. Ei toki muodoltaan, mutta mitään varsinaista juontahan kirjassa ei oikeastaan ole, onpahan vain tapauksia Tiina-nimisen tytön elämästä. Kun vertaa Lasse-kirjoihin, Bertin päiväkirjoihin ja vaikkapa nykyhetken suosikkeihin Neropatin päiväkirjoihin, niin rakennehan on aika samanlainen, vaikkei Tiinaa ole päiväkirjan muotoon sovitettukaan.

    Tiina-kirja on edelleen viides-kuudesluokkalaisten lukudiplomilistoilla, mutta vaikka itselleni kirja oli miellyttävä lukukokemus, en ole ihan varma, suosittelisinko sitä tuon ikäisille. Ajan riento vain on niin kova.

    Olli

  2. Kaisa sanoo:

    Mietinkin tuota, että lukevatko lapset Tiinoja enää? Meillä niitä on pari, ja käyttöaika niillä on silloin kun työn alla on nuortenkirjaklassikot. Te, joilla on alakouluikäisiä asiakkaita: lainataanko Tiinoja muuten? Onko teillä niitä tarjolla?

    Kaisa

  3. Olli sanoo:

    Meillä on muutama Tiina hyllyssä, ja on niitä joskus satunnaisesti lainattukin, mutta esimerkiksi kirjadiplomin tekijät eivät niitä juuri valitse. Tiina on diplomissa tarjottimella ”Mummolan vintiltä”, joka sisältää lasten- ja nuortenkirjaklassikkoja (noin vapaasti määritellen).

    Olli

  4. Riikka sanoo:

    Kirja oli tuulahdus omasta lapsuudesta, joka oli 1960-luvulla. Tuli mieleen lauantaimakkara, ranskanleipä, koulussa eväänä maitoa lasipullossa, sukkanauhat, rusettiluistelu, erilaiset pihan leikit naapurin lasten kanssa. Kirja johdatti menneeseen maailmaan. Mutta epäilen, että se ei puhuttele nykylasta muuten kuin lukudiplomin yhtenä menneisyydestä kertovana klassikkokirjana. Niin erilainen Polvan kuvaama maailma on.

    Muistan lukeneeni Tiina-kirjoja innolla. Kaisan tavoin en lukenut niitä 1950-luvun elämän kuvauksina, vaan ne ilmeisesti toimivat ihan ”kunnolla” sellaisenaan. Gulla-sarjan (ei Polvan tekemä siis) sitä vastoin muistan ajoittuneen selvästi menneeseen aikaan, ja myös Gullat olivat 1970-luvulla vetävää tyttöjen kirjallisuutta. Molemmissa sarjoissa oli neuvokkaat ja rehdit päähenkilötytöt, joiden elämää seurasi innolla.

    Vaikka Tiinassa naiskuva on passiivinen, itse päähenkilö edustaa rohkea ja aktiivista naishahmoa, ja tulee siinä hiukan Pepin anarkiakin mieleen. Ehkä me pienet tytöt tykkäsimme juuri tuosta aktiivisen naisen mallista, jota Tiina päähenkilönä edustaa.

    Tiina on kuin satukirja, jossa hyvä on hyvää ja paha on pahaa, isä on isä ja äiti on äiti, miehet ovat johtajia ja naiset konttoristeja. Voisin suositella kirjaa aikamatkana 1950-1960-lukujen maailmaan.

    Polva rakentaa henkilökuvat todellakin aika niukasti, mutta lukijan mielessä ne alkavat heti elää selkeinä.

    Riikka

  5. Kaisa sanoo:

    Tuohan on Riikka aika hyvä: Tiina on Suomen Peppi! Mutta toisin kuin Pepillä, Tiinalla on omatunto – ja vaativa onkin. Peppihän mennäkouhottaa, on toki oikeudenmukainen, mutta samalla hän ei juuri jää katumaan toilailujaan. (Luin muuten juuri Jens Andersenin kirjan Astrid Lindgren: Tämä päivä, yksi elämä (WSOY, 2015). Lukekaahan! Oli mielenkiintoinen.) Tiina taas ottaa hyvinkin herkästi virkkuuskoukun esiin.

    Noista Gulla-kirjoista olen kuullut, mutta en ehkä ole koskaan lukenut sellaista. Pitäisikin lukaista yksi, ihan yleissivistyksen vuoksi.

    Se mikä minua Tiinassa muuten viehätti, nyt kun olen asiaa enemmän pohtinut, on tuo lasten omatoiminen tekeminen. Ja vieläpä yhdessä tekeminen. Tätä nuorisoa ei vanhemmat kuskaa harrastuksiin ja sano heille mitä pitäisi tehdä, vaan he lähtevät, päättävät ja tekevät itse. Lapset tuntuvat todella aktiivisilta, kun pohtii tätä nykynuorisoa, jolla tuntuu välillä että vain peukut liikkuvat koneilla.

    Mutta niin se toki on, kuten Olli totesi, että materiaalisesti lapsuutemme lienee rikkaampi kuin vanhempiemme, mutta perusvireeltään elimme kuitenkin samassa maailmassa. ”Nyt nykynuorten kanssa jo lähes eri planeetalla!”

    Kaisa

  6. Olli sanoo:

    Onneksi olemme itsekin (ehkä) vähän kasvaneet ja pysyneet maailman menossa mukana. Tarkennuksena, etten ihan kävyltä kuulostaisi, tarkoitin, että meidän lapsuutemme ja nykynuorten lapsuus ovat kuin eri planeetoilta. Nykyminämme toki elävät tiiviisti ajassa ja ovat ihan messissä nykynuorten jutuissa. Eikö? On ne kyllä joskus vähän outoja…

    Olli

  7. Eeva sanoo:

    Tsot tsot, emme me Tiinan kanssa sentään toiselta planeetalta ole, vaikka nurmikset ja vihaamani sukkanauhaliivit ovat tuttuja. Tai ei nurmikset oikeastaan itselläni. Näin joskus jonkun sellaisilla luistelevan. Meikäläiselle nostalgisia ilmaisuja oli myös ”osake on velkana”: tätä ja montaa muutakin joutuu varmaan nykylukija kysymään. Tiinan suosio ei näytä kuitenkaan kaatuvan ajan patinaan, sillä useita niteitä oli lainassa HelMet-kirjastoissa.

    Minunkin lapsuuteeni Tiina kuului. Kirjastossa rampattiin välillä monta kertaa viikossa ja kaikkia kirjoja ei viitsinyt lainata kotiin, osaa luettiin viihtyisässä kirjastossa. Joku osa Tiina-sarjasta jäi lukematta, kun kiinnostus lopahti. Kavereiden kanssa luimme Tiinaa varmaan 9-10 vuotiaina. Sain usein lukuvinkkejä äidiltäni, mutta tämän muistan selvästi tulleen ysävältäni. Silloin 1960-luvun alussa se meni täydestä. Taisimme oikein jutellakin Tiinasta ja Juhasta. Kirjahan oli realistinen ja kerronta tuoreempaa, kuin monissa vanhemmissa tyttökirjoissa.

    Luulen, että kirjassa oli silloin parasta elävä ja uskottava leikin ja lasten kanssakäymisen kuvaaminen sekä tilanteiden kehittely. Niin kuin vaikka tuo hernekeitolle kohtalokas Aku Ankan putoaminen postiluukusta. Juuri niin kävi ystävällenikin, mutta pohjaanpalanut ruokalaji oli lihakeitto. Muistan vielä, kuinka pahensin asiaa rämpyttamalla ystäväni ovikelloa juuri, kun tilanteen selvittely oli kuumimmillaan. Se oli oikeasti kova paikka, kun pesutuvassa tuntikaupalla raatanut äiti totesi hellavahdiksi jättämänsä jälkikasvun polttaneen lihasopan pohjaan. Silloin odotettiin lasten ottavan vastuuta kotitöistä ihan toisella tavalla kuin nykyään.

    Leikit ja liikunta ulkona olivat sen ajan lasten sosiaalinen arena, jolla kaikki tärkeä tapahtui; kivat leikit, ystävystyminen, riidat ja väärinkäsitykset, suuret sosiaaliset voitot, kuten jonkun ilkimyksen pistäminen järjestykseen ja niin edelleen. Lapset tosiaan olivat ulkona melkein koko ajan ja mikä parasta, tytöt ja pojat leikkivät yhdessä. Suurta vääryyttä koettiin, kun vanhemmat pakottivat väärään aikaan ruokapöytään tai eivät päästäneet ulos ollenkaan. Kaisan mainitseman lapsen sisäisen elämän kuvauksen ohella Tiinan suosio lepää lasten arjen kuvauksessa ja tutunoloisissa tapahtumissa.

    Melkein pillahdin liikutuksesta itkuun katsoessani Maija Karman kynästä lähtenyttä herttaista Tiinan kansikuvaa: innokasta, loistavasilmäistä, punaposkista tyttöä. Mieleen tulvivat väkevinä omat hillittömät mäenlaskut tähtien tuikkiessa kaupungin taivaalla, luistinradan ikivanhan pukukopin tunkkaisen kostea haju sekoittuneeta kolakarkkien aromiin ja raahautuminen kotiin väsyneenä, onnellisena ja nälkäisenä tuntikausien leikkien jälkeen. Sen jälkeen uni maistui. Voi veljet, mitä monet ruudun ääreen jämähtäneet lapset menettävät!

    Kuten Kaisa mainitsi, sukupuoliroolit ovat Tiinassa mitä ovat. Ajankuvaa parhaimmillaan. Jännä piirre kuitenkin on Tiinan lämmin ja empaattinen isä, etenkin alati nalkuttavaan äitiin verrattuna. Muistaisin, että jossakin toisessakin saman ajan tyttökirjassa, olikohan se Seljan tytöt, perheen isä kuvattiin lämpimästi. Ehkä se oli modernia? Monet tuon ajan isät olivat vielä jäyhiä ja autoritäärisiä.

    Olen samaa mieltä Kaisan Kanssa siitä, että luettavuus Tiinassa paranisi pienellä ediotinnilla. Vastaanotosta nykyään uskallan olla sitä mieltä, että kyllä tällaisillakin kirjoilla on lukijansa. Luetaanhan vielä Iris rukkaa ja Ollin oppivuosia, vaikka ne vasta vanhanaikaisia ovatkin. Suomalaisen nuortenkirjallisuuden klassikoita kuitenkin. Tiinaa ei ehkä klassikoksi voi kutsua, mutta jonkinlainen semi-klassikko se kuitenkin lienee. Pidäkkeetön, mutta hyväsydäminen Tiina oli oman sukupolvenssa roolimalli.

    Eeva

  8. Eeva sanoo:

    Tiina-kirjojen luettavuuteen nykyaikana skeptisesti suhtautuville: katsokaapa tätä viime joulukuussa Demi-lehden keskustelupalstalla käytyä keskustelua Tiina-kirjoista:

    http://www.demi.fi/keskustelut/runot-ja-kirjat/lukeekohan-lapset-viela-anni-polvan-tiina-kirjoja

    Kannatusta, jos kritiikkiäkin löytyy. Tiina-kirjojen suosiota selittänyt tematiikka ei myöskään kokonaisuudessaan aukea lukemassamme ensimmäisessä osassa. Keskustelussamme ei taidettu lainkaan sivuta esim. Tiina-kirjan yhteiskunnallista realismia, joka nousi esiin Tiinan vanhempien asuntovelan ja Tiinan isän takaamasta lainasta koituneen ahdingon hahmossa. Ratkaisu oli tosin kuin ihmesadusta ja sellaisenaan luonteva lastenkirjalle.

    Tiinan kirjoittamisen aikaan kouluikäisten lasten kokema iso yhteiskunnallinen jako liittyi koulujärjestelmään: kansakoulusta mentiin joko kansalaiskouluun ja sieltä työelämään todella nuorena tai sitten pyrittiin oppikouluun. Oppikouluun pääsy saattoi kaatua siihen, ettei perheellä ollut varaa lukukausimaksuihin ja kirjoihin. Tässä prosessissa monella lapsella kaverit vaihtui ja yheiskunnalliseen asemaan liittyvät asiat nousivat pintaan. – Eli ei kannata heittää Tiinaa romukoppaan. Ajankuvassa Tiina tarjoaa muutakin kuin vanhahtavia sukupuolirooleja.

    Eeva

  9. Olli sanoo:

    Niin kuin usein käy, kohtalaisen viihteellisiksi aikanaan tehdyt taideteokset ovat uskollisimpia ajankuvia. Eihän vanha Helsinkikään ole missään niin elävä kuin Pekka ja Pätkä -leffoissa.

    Tiina-kirjoja ei toki pidä heittää romukoppaan, ja niistä voi lukea paljon loistavaa kuvausta 1950-luvusta (tai oikeastaan jopa 30- ja 40-luvusta) ja sen ajan yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Mietin vain, kuinka paljon tällaista historiallista taustoitusta ne vaativat nykylukijalle. Eevan mainitseman verkkokeskustelun osallistujatkin kuulostivat enemmän nostalgisoivilta aikuisilta kuin esiteineiltä, jotka kai ovat kirjojen varsinaista kohderyhmää. Kirjat eivät ole vielä historiallisia romaaneja, mutteivat myöskään enää realistisia nykyromaaneja tämän päivän 9-15-vuotiaille, ja olen edelleen sitä mieltä, ne putoavat hiukan väliin. Se että niitä edelleen luetaan, on toki pelkästään positiivista, sillä kirjallisuushan on aina ikkuna toisenlaisiin oloihin kuin lukijalla itsellään.

    Olli

  10. Eeva sanoo:

    Totta, Demin keskustelijat olivat nuoria aikuisia. Moni on ehkä lukenut mummolassa äitinsä Tiina-kirjoja tms. Retromeininkiä tämä on, samaan tapaan kuin aikanaan mustavalkoiset Suomi-filmit olivat omalle ikäpolvelleni. – Luulen, että Tiina-kirjojen lukijoiden ikähaarukka on nykyään lyhyempi, kuin kirjasarjan alkuvuosina. Lapsuuskin kun tuntuu lyhenevän.

    Historiallinen romaani Tiina ei ole, se on ollut aikalaisromaani omassa, nuortenkirjallisuuden kategoriassaan. Mutta kuten Olli kirjoitaa: kirjallisuus vie toisiin aikoihin ja tapoihin kertoen samalla jotain meistä itsestämme.

    Eeva

Kommentointi on suljettu.