Jessica Schiefauer: Pojat/Girls Lost -elokuva

Nyt tulee taas hieman totutusta poikkeava blogikirjoitus! Olimme nimittäin lukeneet Jessica Schiefauerin kirjan Pojat huhtikuussa 2015. Jo tuolloin oli tiedossa, että romaanista tehdään elokuvaa.

Yllätykseksemme saimme viime viikolla viestin Mikko Asikaiselta Kinoscreen Illusionista: hän tarjosi meille leffalippuja Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleille katsomaan kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa Girls Lost. Ja mehän lähdimme!

Leffaa mainostetaan näin: ”Palkittuun nuortenkirjaan perustuvassa Alexandra-Therese Keiningin ohjaamassa fantasiateinidraamassa Buffy, vampyyrintappaja kohtaa Fucking Åmålin. Tulos on uniikki ja odottamaton. – – Magiikkaa tihkuva, tummasävyinen elokuva on täynnä vaikuttavia kohtauksia, ja sen ääniraita tulvii loistavaa elektronista musiikkia, kuten Fever Ray’tä.”

Jo lippujen mukana tullut juliste pisti miettimään; niin erilainen se oli Suomessa julkaistun kirjan kannen kanssa. Siinä missä kirjan kannessa on herkkiä kukkia ja perhosia, iski julisteen naamiojengi täydestä pimeydestä.

Elokuvassa vakuutti etenkin sen mainiot näyttelijät: nuoret tytöt tulkitsivat koskettavasti Momon, Bellan ja Kimin rooleja. Ja heitä vastaavat pojat – mitenkin olikin voitu löytää niin samannäköiset ja oloiset nuorukaiset? Samoin elokuvan ääniraita oli todella hieno. Varsinkin alun kiusaamisepisodien ”kirkuvat” äänet kuvasivat osuvasti tyttöjen piinaavaa tunnetta. Ääni ja tunne menivät katsojan päähän.

Olen itse kirjoittanut kirjan kohdalla, että ”Kimin käytös poikana ja tyttönä saa jotenkin pääni sekaisin.” Elokuvassa tämä kirjan sekaisuus oli ratkaistu niin, että Kimistä oli tehty aika suoraviivaisesti transseksuaali, eli se mitä myöskin romaanin kohdalla pohdin (”onko kyseessä sittenkin samanlainen nuori kuin Marja Björkin Poika-kirjassa?”) sai elokuvatulkinnan kohdalla vahvistuksen.

Tekijöidensä näköinen tulkinta, toki, mutta toisaalta näin alleviivaava ratkaisu hukkasi sitä ajatusta, mistä kirjassa pidin: ”Kirja kertoo teini-ikäisten kasvamisesta, ruumiillisuudesta ja siitä, miten pää pysyy mukana tässä kaikessa.” Elokuva taas kertoo transihmisen itsensä löytämisestä.

Elokuva tulee viralliseen ensi-iltaan 28.10., ja sen ikäraja on 12 vuotta.

Elokuvan traileri: www.youtube.com/watch?v=3-eU4B-fnc4

Kaisa

pojkarna

Mainokset
Kategoria(t): käännöskirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Jessica Schiefauer: Pojat/Girls Lost -elokuva

  1. Riikka sanoo:

    Pidin aikanaan kirjasta tosi paljon. Kirja oli villi ja maaginen, epärealistinenkin, mutta samalla kuitenkin kuvasi koskettavasti murrosikäisten tyttöjen mielenmaisemaa. Huippukirja! Kuten Kaisa totesi, elokuvassa päällimmäiseksi nousi yhden päähenkilötytön transsukupuolisuus. Ok, mutta kirjan voi lukea toisinkin: kuvauksena siitä, miten eri tavalla ja erilaisin rooliodotuksin tytöt ja pojat varttuvat. Tykkäsin elokuvasta. Se oli kuitenkin aika synkkä ja raju, vaikka siinä oli myös hauskojakin kohtauksia. Musiikki oli upeata. Nuoret esittivät roolinsa taitavasti ja toden tuntuisesti. Uskoisin, että elokuva voi puhutella lukioikäistä katsojaa.

    Riikka

  2. Eeva sanoo:

    Oli kiinnostavaa päästä näkemään lukemamme kirjan pohjalta tehty elokuva. Kirjastahan keskustelimme vilkkaasti, itse en oikein kokonaisuudesta pitänyt monista hienoista ominaisuuksista huolimatta. Kirjan tunnelma jäi vahvasti mieleen. Uutta pohjoismaista nuortenelokuvaa vai pitäisikö sanoa nuorista kertovaa elokuvaa ei kovin usein elokuvateattereihin tule, joten siinäkin mielessä kyseessä oli tapaus.

    Alkumetreiltä lähtien omaehtoisena käynnistynyt elokuva oli paikoin uskollinen romaanille mutta enimmäkseen kulki omia teitään. Odotin vahvasti feminististä tulkintaa Schiefauerin kirjasta Pojat, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja oli valinnut toisin ja lähtenyt queer-suuntaan. Elokuvassa irtauduttiin romaanin läpi kulkeneesta nuorten nokkimisjärjestyksen julmuudesta, tyttöjen välisen ystävyyden monitahoisesta ja vivahteikkaasta kuvauksesta sekä puberteettiin ja identiteettiin liittyvien ikuisten kysymysten pohdinnasta kohti yhden nuoren sukupuolen pohdintaa vahvemmin kuin kirjassa. Elokuva keskittyi Kimin transsukupuolisuuteen konkreettisesti koettuna, ei vain viittauksenomaisesti tai maagisen kukan mehun aikaansaamana todellisuuden rajat ylittävänä seikkailuna maskuliinisuuteen.

    Erityisesti alussa tuntui siltä, että leikkauspöydällä on saksittu turhankin reippaasti katsojan kannalta tärkeää juonta kehittelevää materiaalia, jotta päästäisiin ohjaajan keskeiseksi valitsemalle alueelle, transsukupuolisuuden kuvaukseen ja pohdintaan. Jotkin asiat tapahtuivat töksähtäen, toisaalta veden alla kisailuun ja ammekuviin käytettiin paljon aikaa. Nuoret näyttelijät, erityisesti pojat, hoitivat pisteet kotiin. Poikaroolien toiminnallisuus toimi näiden eduksi. Tyttöjen sisäänpäin kääntynyt viha kiusaajiaan kohtaan oli vaikeampi tuoda esiin ja vetistyikin välillä lammasmaiseksi itseinhoksi. Leffan tytöillä oli kuitenkin monenlaisia taitoja ja tietoa ja niiden ympärille keskittynyttä kivaa vapaa-ajan toimintaa ja he olivat mielenkiintoisia tyyppejä.

    Minua häiritsi kirjassa tyttöjen ja poikien sukupuoliroolien yksioikoisuus ja poikien esittäminen pelkästään väkivaltaisina, aggressiivina ja alistavina pullistelijoina. Ikään kuin ääripäiden välillä ei olisi mitään, paitsi transsukupuolisuus. Sama koski nyt elokuvaa. Keskustelimmekin mobbaamisesta ja siitä, onko kirjan ja elokuvan kuvaama todellisuus yleistä. Ehkä on niin, että ruotsalaisessa yhteiskunnassa nuorten elämää säätelee enemmän vertaisryhmissä tapahtuva hierarkinen eriytyminen ja kilpailu suosiosta kuin meillä. Tai sitten me vain suljemme silmämme siltä, kuten teki liikunnanopettaja siirtäessään ongelman Kimin hartioille tämän arvosteltua opettajaa siitä, ettei tämä puuttunut oppilaiden tökeröön käytökseen Bellaa kohtaan. Ruotsalaisen ja suomalaisen yhteiskunnan tavassa kohdata seksuaalisuus on ollut eroja ja ehkä se näkyi tämän elokuvan painotuksissa.

    Kaisa tiivisti osuvasti elokuvan olemuksen – pohjoismaista angstia, maagisuutta ja toisaalta realistista nuorisokuvausta. Aikuiset olivat elokuvassa täysin taustalla, ikään kuin toisessa maailmassa ja siinä missä saivat tilaa, näyttäytyivät lähinnä luusereina, keinottomina tai epäreiluina tyyppeinä. Aika lohduton kuva, mutta ominaista nuortenkirjoille ja elokuville. Näyttelijät veivät pisteet kotiin ja elokuva toimi kokonaisuutena erilaisten tyylien välillä liikkuessaan melko hyvin ja muistutti meitä puberteetin mullistavasta voimasta. Onko niin, että moderni yhteiskunta jättää nuorensa liian yksin ratkomaan aikuistumiseen ja sukupuoleen liittyviä asioita?

    Päähenkilön epätietoinen ahdistus ja tuska ja yksinäisyys välittyivät jopa alleviivaten. Elokuvan alkupuolen lämpö kaikkosi ja tilalle astui kolea marginaalisuus. Monille tämän hetken elokuville tyypillinen tapa jättää katsoja ahdistuneeksi, ilman katharsista on mielestäni taiteellinen tehokeino, jota kannattaisi käyttää harkiten. Tässä avoin loppu kaipasi vielä jotain. Ohjaaja ei ollut halunnut tehdä väkisin onnellista loppua ja Kimin kipu jäi katsojalle päälle. Nythän keskustellaan siitä, onko taiteen tehtävä hoitaa ihmistä vai ei. Mielestäni tämän elokuvan ohjaaja on vastannut ei. Tekijät saavat kertoa tarinansa kuten itse haluavat – tulkinta jää katsojalle. Onko kyseessä enemmänkin aikuisten kuin nuorten elokuva?

    Eeva

  3. Kaisa sanoo:

    Eeva kirjoitti, että ”veden alla kisailuun ja ammekuviin käytettiin paljon aikaa”. Minusta ne olivat aika hienoja kohtauksia. Tulkitsin sen niin, että veden alla, muitten katseilta suojassa, painottomassa tilassa, Kim uskalsi olla onnellinen: alussa Momon kanssa ja loppupuolella Tonyn kanssa. Reaalimaailma veden yläpuolella oli liian julma. Ammekohtaus sinänsä oli toki ahdistava itsetuhoisuudessaan.

    Minäkin olisin Eevan tavoin kaivannut loppuun jotain yhteenvetoa; varsinkin kun kyseessä on nuorille suunnattu elokuva. Nyt loppu jäi niin auki, että pahimillaan voi miettiä tekikö Kim itsemurhan autoon – vai pystyikö aloittamaan uuden elämän? Ja jos, niin miten? Miten koulutyttö voi tuollaisessa tilanteessa toimia? Pääsikö Kim perille – vai jäikö matkanvarrelle?

    Kaisa

  4. Riikka sanoo:

    Minusta nuo veden alla tehdyt kuvaukset olivat hienoja. Mieleeni tulee Kira Poutasen nuortenromaani Ihana meri, joka alkaa Edith Södergranin runon pätkällä:

    ”Kummalliset kalat liukuvat syvyydestä,
    tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
    olen nähnyt punaista ja keltaista ja
    kaikki toiset värit –
    mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,
    se herättää tulevien seikkailujen janon:
    mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva
    minullekin.”

    Tämä lainaus olisi sopinut Schiefauerinkin kirjan alkuun.

    Riikka

  5. Eeva sanoo:

    Olette kumpikin oikeassa: uintikohtaukset olivat hienoja ja tarpeellisia. Tarkoitin sitä, että alussa edettiin tosi lyhyitten leikkausten kautta juonellisesti eteenpäin sillä hinnalla, että jotkin keskeisistä, juonta kannattelevista kohtauksista melkein livahtivat katsojalta ohi. Mm. kukan maagisuus todettiin arkipäiväisesti tyyliin: ”Oho, onpas se kasvanut yhdessä yössä.” Mutta nämä olivat juuri niitä käsikijoituksessa ja varmaankin myös leikkausvaiheessa tehtyjä valintoja.

    – Mitä tuumaatte, millaisen vastaanoton elokuva mahtaa saada nuorimmilta katsojilta? Leffan mainos ja trailerihan viittaavat vahvasti kauhuun, mielestäni hieman harhaanjohtavasti, kun kyseessä on oikeasti raskaita aiheita (itsetuhoisuus, väkivalta ja monimutkainen kolmiodraama toiseen potenssiin) käsittelevä draamaelokuva.

    Eeva

Kommentointi on suljettu.