Tässä on kirja, joka yllätti minut monta kertaa. Takakansiteksti sai minut odottamaan pikkupaikkakunnan angstia heko-heko-huumoriin käärittynä. Ensimmäiset alaviitteet vahvistivat ennakkoluuloa vähän teennäisestä hauskuudesta, ja sitten tuo iänikuinen amerikkalaisten high school -leffojen asetelma suosituista ja ei-suosituista sai minut odottamaan pahaa kliseesoppaa. Vaan olin ihan hakoteillä!
Kirjan tarinassa Kiukaisissa asuva Rene Kolppanen yrittää noudattaa veljensä ohjeita siitä, kuinka selvitä hengissä yläkoulusta: pitää olla näkymätön ja keskiverto ja olla rakastumatta koulun kauneimpiin tyttöihin. Sitten hän yhdeksännellä luokalla saa idean, että ehkä sittenkin pitäisi repäistä, ja ryhtyy kokoamaan poikabändiä päästäkseen tyttöjen huomion kohteeksi. Siinä sivussa tulee erilaisia ihmissuhdekoukeroita ja myös vakavia sävyjä traagisen onnettomuuden kohdatessa Renen veljeä.
Ensinnäkin kirjan päähenkilö ja kertoja Rene Kolppanen on ihan mahtava tyyppi. Hänen fundeerauksensa Kiukaisten maailmanmenosta sisälsivät yleispäteviä totuuksia nuorten todellisuudesta. Hän tekee teräviä havaintoja suosion luonteesta ja siitä, miten koululaisten sosiaaliset pikku piirit pyörivät, mutta ei jää niiden vangiksi, vaan uskaltaa ruveta tuulettamaan luutuneita asetelmia. Tämä poikabändikuvio oli sen verran kreisi ja niin lämpimällä tavalla kuvailtu, että minulle tuli kirjasta hyvä mieli.
Jätän Riikalle asiantuntijana tämä Kiukais-arvioinnin, mutta minusta oli oikeastaan hyvä, että kirjaa ei sidottu kovin tiukasti paikkakuntaan, vaikka Kiukainen kyllä usein mainittiin. Näin tarina sai jonkinlaista yleispätevyyttä, oikeastaan se voisi tapahtua missä vain, jopa jossain suuren kaupungin lähiössä. Kirja alkaa: ”Ensinnäkään Kiukaisissa ei tapahdu mitään.” Vaihda paikalle mikä tahansa paikkakunta tai hiljainen nukkumalähiö… Ainahan nuoret haluavat suureen maailmaan.
Toisekseen olin väärässä huumorista. Se oli hyvää ja lämminhenkistä, ja ne alaviitteetkin alkoivat alun jälkeen olla mukiinmeneviä. Kustantajathan niitä pääsääntöisesti inhoavat, ja lukijan lukemisen ne katkaisevat, mutta tässä ne toivat sellaisen hupaisan metatason tekstille.
Ja kolmanneksi on todettava, että asetelma oli sentään vähän monimuotoisempi kuin high school -leffoissa, ja tuhkimotarinakaan ei päättynyt ollenkaan niin kuin olisi odottanut. Täytyy myöntää, että minusta oli aivan mahtavaa, kun Rene päätti olla menemättä Miran bileisiin ja vietti laatuaikaa Hildan kanssa. Ylipäätään kirjan loppu oli oikein onnistunut, viime hetken pikku paniikki Topin katoamisesta ja kunnon naurukatharsis Shemeikan puhelinsoiton muodossa. Ja Topilla on nahkatakkinsa ja hän polttaa tupakkaa (tarkan lukijan insaideri, ei siitä sen enempää).
Kirjassa oli vakaviakin teemoja, ennen kaikkea kiusaaminen, tuo koulumaailman ikiriesa. Patrikin kohdalla tilanteen kuvailu kirjan alkupuolella on aikamoisessa kontrastissa kirjan muutoin kepeään otteeseen, mutta toisaalta kertoja-Rene kyllä tekee tiettäväksi tajuavansa missä mennään. Se puuttumattomuuden noidankehä ja sivusta katsominen tekevät passiivisille seuraajille pahan olon, mutta kynnys asettaa itsensä likoon ja puuttua koulutovereiden kiusaamiseen on todella korkea, kuten tiedetään. Se miten kiusaaminen jättää elinikäisen jäljen, tuli myös kipeästi ilmi Rasmus-veljen hautajaistoiveessa. Silti tämä vakava teema mielestäni istui hyvin kirjan humoristiseen perustunnelmaan, jotenkin Veistinen oli onnistunut yhdistämään nämä tasot niin, etteivät ne syöneet toisiaan.
Toki kirjaa voisi arvostella siitä, että melko sadunomaisen helposti kaikki lopussa ratkeaa. Mutta lukijana olin kyllä täysillä mukana, kun Satanahan pojat veti keikkansa koulun voimistelusalissa. Vähän fantasiaa ja satua tuossa helppoudessa ehkä oli, mutta toisaalta, onko vain synkeys ja ankeus realismia? Voi kun ihmiset lakkaisivat murehtimasta niin kamalasti sitä, mitä muut mahdollisesti ajattelevat ja uskaltaisivat tempaista ja erottua joukosta. Lisää Rene Kolppasia maailmaan!
Olli
Koulukirjastonhoitajat 
No voihan! Olipas ihana tarina! Jopa herttainen, jos näin voisi sanoa.
Kyllä, kuten Ollikin, ajattelin alkavani lukea ns. humoristista nuortenkirjaa, mikä aina oletusarvoisesti nostaa vähän niskakarvat pystyyn ja asettaa aivot puolustuskannalle. Mutta enpä olisi uskonut, mitä tuleman pitää! Kirjan juoni ja draaman kaari oli rakennettu todella hienosti. Kirjallisuuden tutkimuksen termein vastassamme oli sen verran epäluotettava kertoja, että olimme todellakin hänen armoillaan juonen kerronnassa. Ja nimenomaan tästä syystä aika ei tullut Renen seurassa pitkäksi.
Muuten juonesta: jossain kohdin tarinasta tuli kyllä mieleen brittileffa Housut pois. Siinähän työtön miesporukka alkaa kerätä rahaa strippaamalla. Miesten mukaan houkuttelu, treenit ja vastoinkäymiset olivat tällä meidän poikabändillä aika samanmoiset… Romaani oli vähän kuin teinimukautus tuosta elokuvasta. Nyt yhden pojan idea nousta yläkoulun sosiaalisella asteikolla vaati yhtäsuuren henkisen panostuksen kuin aikuisten miesten tanssiesityskin. Sillä korvien välissähän nämä jutut ovat. Ollin sanoin: ”Voi kun ihmiset lakkaisivat murehtimasta niin kamalasti sitä, mitä muut mahdollisesti ajattelevat ja uskaltaisivat tempaista ja erottua joukosta.”
Silmiinpistävät kirjan alaviitteet lukiessa alussa ärsyttivät, toki, mutta ajattelin niiden olevan osa tätä nykyajan monilukutaitoa ja selätin ne tällä psyykkauksella. Ja onneksi viitteiden määrä tarinan edetessä myös väheni.
Jos nyt jotain nipottamista romaanista hakisin, niin se osuisi sen kieleen. Mielestäni suorasanainen kerronta eteni jouhevasti. Mutta välillä replikoinnin suhde muuhun tekstiin jotenkin ontui. Esimerkiksi samalla aukeamalla sivuilla 76-77 ovat lauseet: ”Siksi käännyin ja väitin välituntikellon soineen, sillä nuoret olivat jo liikkeellä.” Ja: ”Ei, ei se oo vaan frendi”, oioin. ”Me ollaan sukuu.” Jälkimmäiseen lauseeseen suhteutettuna ensimmäinen lainauksen pitäisi kuulua: ”Käännyin ja väitin kellon soineen, sillä jengi oli jo liikkeellä.”
Mutta kyllä tämä kirjoittaja koulumaailman selkeästi tuntee! Oli niin hyvin kuvattu koulun teini- ja aikuishierarkia. Mutta ei kai se Topi sen Leilan luota aamulla tullut…?
Kaisa
Tässä päästään yläasteikäisten poikien pään sisälle: pientä uhoa, säätämistä kavereiden kanssa ja kainon utopistisia mielikuvia vastakkaisesta sukupuolesta. Lukuisat alaviitteet kirjan alkupuolella mietityttivät minuakin. Osa ajatuksista on päähenkilö Renen, osa pikemminkin kirjailija Veistisen. Vähenikö taustoituksen tarve kirjan edetessä vai oivalsiko kirjoittaja, että viitteiden tiedot voi upottaa jouhevammin tekstin sekaan? Loppua kohti viittaukset joka tapauksessa vähenivät mukavasti.
Poikabändin rakentumista oli hauska seurata. Tuli mieleen sekä omien kouluaikojen poikabändit että Housut pois –elokuva. (Onkohan tämä jotenkin sisäänrakennettu meihin kirjastotäteihin? – vrt. Kaisan kommentti) Jäin pohtimaan, miksi Renen veljen kuolema on haluttu paljastaa lukijalle vasta hautajaispäivän aamuna. Tapahtumat etenevät pitkään kepeästi koulumaailmassa. Kaverukset löytävät toisensa. Heillä on kova into saada mainetta ja näyttää. Ja sitten – yllätys, yllätys – tajunnan räjäyttävää keikkaa odottava lukija huomaakin olevansa matkalla hautajaisiin. Piti ihan selata sivuja taaksepäin ja varmistaa, ettei jotain jäänyt lukematta.
Kuolemantapaus kääntää huomion ensimmäistä kertaa kunnolla Renen kotiin. Keskusteluissa äidin ja kavereiden kanssa uhoavasta teinistä paljastuu syvällisiä pohtiva nuori mies. Perhetragedialla on henkistävä vaikutus koko Renen kaveripiiriin. Vanhoja riitoja sovitaan ja uusia tyttöystäviä esitellään. Osaisivatpa ihmiset reaalimaailmassakin hoitaa kriisinsä yhtä rakentavasti. Vähän kliseinen mutta omalla tavallaan viihdyttävä nuortenromaani, jonka ymmärtämiseen ei tarvita kvanttifysiikkaa.
Marja
Tuo juonen täyskäännös, johon Marja viittaa, oli minusta hyvä veto! Pidän juuri tällaisista kirjoista, joissa loppu onkin yllättäen jotain muuta, kuin mihin alunperin varautuu. Esimerkiksi John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe sisälsi mielestäni juuri tämän aspektin, kun kertoja-tyttö ei kuollutkaan, vaikka sitä piti alusta asti genreen sopivana oletusarvona.
Kaisa
Minustakin kirja oli hauska, kerrassaan piristys ja lukuelämys. Minä pidin alaviitteistä alusta lähtien, onhan niitä yritetty meilläkin opettaa yläkouluikäisille. Ysiluokkalainen kertoja oli selvästikin niiden käytön oppinut, ja käytti niitä kertomuksessaan aivan mainiosti: pisteet Renelle, hyvä Rene!
Hyvin nopeasti aloin jo odottaa, mitä seuraavassa alaviitteessä kommentoidaan. Minusta ne toimivat hyvin hauskuuden tuojina, ja kun niitä ei enää tarvittu, tarina kantoi muuten, ne häipyivät. Esimerkiksi alaviitteiden pohdinta bädien ja naisten nimien mainitsemisemisesta saivat minut kyllä hymyilemään:
”Jos kerron bändin ja biisin nimen, tarina altistuu ajanhampaan vaikutukselle. [..] Lisätkää bändin nimeksi siis mikä tahansa tuntemanne poikabändin nimi. Tosiasia on, että poikabändit vaihtuvat, mutta minun ajaton teemani pysyy. (13)”. ”Väitin aiemmin, ettei romaaneissa kannata mainita populaarikulttuurista tuttuja ajankohtaisia nimiä, jos ei halua romaaninsa vanhenevan. Toisaalta naiskauneus on ikuista. (25)”. Tälle koulupojalle naiskauneus oli ikuista, mutta aivan varmasti romaanin tytöt olisivat olleet aivan päinvastaista mieltä.
Romaanin lukemisen tai kirjoittamisen kommentoiminen on hyvin vanha kirjallisuuden konventio, tuttu esim. saksalaisesta romantiikan ajan kirjallisuudesta. Äidinkielenopettaja on niin monta kertaa virittänyt yläkoululaiset pohtimaan romaanien lajeja ja kerrontaa, mediaa yms. tässä romaanissa esille tulevia asioita, että ysiluokkalainen on ylpeä osatessaan vähän ajatella aikuisten tavoin. Näin nuori varttuu vähitellen aikuiseksi. Koin sen lukiessani niin. Kuuntelin kertojaa, en arvioinut kirjailijan työtä. Tässä romaanissa se onnistui, ainakin tällä kertaa.
Muut kommentoijat ovat kiinnittäneet huomiota romaanin yllätyksellisyyteen. Totta. Romaanissahan on jossainmäärin epäluotettava kertoja. Hän onnistuu pitämään pimennossa koko tarinan pointin, että miksi hän aivan ysiluokan lopussa muutti vakiintunutta kantaansa hyvästä tavasta elää yläasteikää. Se ei kuitenkaan ole epäluotettavalla kertojalla kikkailua, vaan selittyy tavanomaisuudesta poikkeavalla elämäntilanteella loppuen lopuksi kyllin uskottavasti.
Hieno nuortenromaani. Minusta se olisi seiskoille hyvä, sillä kiusaajat romaanissa ovat kaseja ja päähenkilö yhdeksäsluokkalainen. Seitsemännen luokan oppilas voisi yhdessä ikätovereidensa ja opettajan kanssa pohtia, mitä kertoja romaanissa oivalsi yläkoulun elämästä.
Outi
Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet yllätti minutkin, kertakaikkiaan. Juuri kun olin aikani alaviitteitä nirsoiltuani antautunut hervottomaan nauruun Kenraaliharjoitus helvetistä -luvussa, seuraavan luvun loppu jysähti tajuntaan kuin nyrkki palleaan. Kirjan moodi muuttui täysin ja lukija löysi itsensä nyt aivan toisenlaisen tarinan ääreltä. Minulle kävi kuten Marjalle, piti selata sivuja eestaas tarkastaakseni, mitä oli jäänyt lukematta.
En ollut aivan vakuuttunut kaikista kirjailijan ratkaisuista (alaviitteet, tyylilajin totaalinen muutos), mutta ehkä oli kyse enemmänkin makuasiasta. Mielestäni Veistinen koetteli näillä nuortenkirjan kerronnan rajoja siihen malliin, että viittä vaille mentiin metsään. Ei sinne kuitenkaan päädytty. Tarina pysyi kasassa vähän samaan tyyliin kuin poikabändin show: välillä lipsuttiin kunnolla ja oli jokunen nolo hetki (kts. Kaisan kommentti kielestä), mutta seuraavassa hetkessä Veistinen taas voitti lukijan puolelleen. Kirjaa luonnehti mielestäni jonkinlainen rakeinen luonnosmaisuus ja toisaalta taas herkullisesti kuvatut episodit ja aidosti hauskat, osuvat heitot. Näkyyköhän näissä ja tietynlaisessa visuaalisuudessa Veistisen käsikirjoittajakokemus? Että on tullut enempi draamaa kuin romaanitaidetta?
Pidin aivan älyttömästi Veistisen ihmiskuvauksesta: Veistinen onnistui väläyksenomaisesti piirtämään esiin uskottavia nuoria henkilöitä ja heidän välistään kommunikointia, vaikka tapahtumat saivat välillä hieman epäuskottavia käänteitä. – Renen reagointi veljensä kuolemaan, asian totaalinen ohittaminen ja torjuminen hautajaisiin asti hämmensi minua. Huomasin ajattelevani: Ei se noin voi mennä, ei tuollaista asiaa voi noin torjua, ei kenenkään äiti anna lapsensa huidella pitkin kyliä kun on juuri menettänyt toisen lapsistaan. Mutta teini-iän myllerryksessä niinkin voi käydä. Murheen murtama äiti on ehkä ollut Renellä ylivoimainen kohdata kun oma tajunta torjuu veljen kuoleman.
Kaiken kaikkiaan, annan pisteitä tunteiden käsittelyn kuvaukselle, sille miten niiden kuvattiin jäävän usein välittymättä ja sille kuinka niiden osoittaminen oli kollektiivisesti tärkeää. Hienoja hetkiä oli myös Renen ja tämän äidin lähentyminen ja keskustelu sekä Hildan ja Renen suhteen kuvaus.
Eeva
Tämäkin piti mainita: minusta oli kivaa lukea myös kuvausta siitä, miten poikabändin sekä sisäinen että sen ja yleisön välinen vuorovaikutus ja flow syntyi. Siis miltä tuntuu ja mitä tapahtuu, kun esitys lähtee kantamaan mukana olijoita, epävarmuus hälvenee ja hyvä fiilis ottaa syliinsä kaikki sen piirissä olijat.
Tällaisia luovuuden tiheitä kuvauksia taitaa olla nuortenkirjoissa vähän, enemmän on luonnehdintoja ja tyypittelyjä henkilöiden ominaisuuksista: joku on hyvä jossakin, joku surkea. Luovuuttahan on meissä kaikissa ja Veistinen nosti tämän asian kunniapaikalle, kuten myös siihen liittyvän yhteisöllisyyden.
Eeva
Hienoja havaintoja ovat kaikki tehneet, aina oppii uutta lukemastaan, kun lukee toisten arvioita. Se Housut pois -yhtäläisyys oli hyvin huomattu.
Tuota äkillistä tunnelman muutosta poikabänditoilailuista hautajaisiin mietin kunnolla oikeastaan vasta Marjan ja Eevan postaukset luettuani. Toki minuunkin iski tuo tragedia lukiessani, mutta jotenkin ohitin sen sellaisena Renen ja hänen äitinsä ja heidän keskinäisen suhteensa syventäjänä. Nyt asiaa tarkemmin mietittyäni ajattelen, että veljen kuolema ja äidin halu noudattaa Rasmuksen toivetta olla kutsumatta ketään hautajaisiin (”Riittää kun siellä on yksikin joka teki sen lapsuudesta helvetin” s. 141) sai tilanteen niin lukkoon, että Rene ei pystynyt sitä mitenkään prosessoimaan. Ja kun hän on kertoja, emme me lukijatkaan saa asiasta tietää etukäteen. Hautajaisia seuraava Anteeksianto-luku onkin yksi kirjan avainkohtia, siinä parannutaan ja eheydytään oikein kunnolla.
Olli
Vielä tuosta paikallisväristä. Olen Ollin kanssa samaa mieltä, että se oli annosteltu hyvin. Niille, jotka ovat jollain tavalla olleet kirjassa mainitun entisen suojeluskuntatalon, sittemmin maineikkaan tanssi- ym. tapahtumapaikan, Lallintalon, maantieteellisesti laajassa vaikutuspiirissä, Veistisen mainitsemat tutut paikat aiheuttavat mukavaa hyrinää. Muutoin nuorten henkilöiden elämän kuvaus on niin universaalia, että kirjaa voi vallan maniosti lukea kuka vain. Arkiset ympäristöt, missä ”ei tapahdu mitään” ja legendaariset säpinäpaikat löytyvät kaikkialta, vain eri nimin ja paikallismaustein.
Kirjan juonen merkittävimmät kohdat kukin lukija poimii osittain omien kokemustensa kautta. Perheenjäsenen kuoleman 16-vuotiaana kohdanneena itselleni se taisi olla juuri tuo Renen, hänen äitinsä surun ja tunteiden kuvaus sekä toisaalta se, miten nuoret voivat ammentaa voimia populaarikulttuurista ja luoda huikeita tilanteita sitä versioimalla, vaikka sitten karnevalistisessa mielessä. Aina tällaisessa megaläpässä joku totuudensiemenkin on, jokin mikä sitoo hetkeksi ihmiset yhteen.
Minua jäi askarruttamaan, miten palaset olisivat asettuneet isommassa sivumäärässä, tai vaikka tv-näytelmässä tai elokuvassa.
Eeva
Olen kotoisin Kiukaisista. Kiukaisten itsenäinen kunta liitettiin joitakin vuosia sitten naapuripitäjään Euraan. Kiukainen taas jakaantuu kahteen isoon taajamaan: Kiukaisiin ja Paneliaan. Lisäksi on useita pienempiä kyliä, joissa on vähän asutusta ja paljon peltoa ja metsää. Ollaan syvällä Satakunnassa, maakuntalaulun sanoin: ”Kauas missä katse kantaa yli peltojen, missä kantaa taivon rantaa salo sininen, siellä Satakunnan kansa, tyynnä kyntää aurallansa maata isien”. Kiukaisten ja Panelian kylien välillä on aina ollut kilpailua. Kylien ihmiset ja elämäntapa eroavat toisistaan. Panelialaiset ovat aktiivista ja yhteisöllistä väkeä, kun taas kiukaislaiset ovat jurompia. Kiukaisissa on oma puinen kirkko (vuodelta 1761), mutta panelialaiset ovat aikanaan rakentaneet kylälle oman kivikirkon.
Olen kotoisin Kiukaisten kylältä. Sieltä jurompien kiukaislaisten puolelta. Oli mielenkiintoista lukea Veistisen romaania ja koettaa sijoittaa tapahtumia oikeisiin paikkoihinsa. Kirjan päähenkilöt asuvat selvästi Panelian puolella ja sieltä käsittääkseni kirjailijakin on kotoisin. Yläaste sijaitsee Kiukaisten puolella ja samaa koulua minäkin aikanaan kävin. Paneliasta oppilaat tuotiin linja-autolla Kiukaisten yhteiskouluun, kuten kirjassakin tapahtuu. Bändin nimi tulee Kiukaisten puolella toimineesta nahkatehtaasta. Satanahka on jo lopettanut toimintansa, mutta oli vuosikymmenet erittäin tärkeä kiukaislaisten työllistäjä. Punatiilinen iso rakennus on edelleen tärkeä osa Kiukaisten katukuvaa, tosin rapistuneessa kunnossa. Lallintalo oli ja on edelleen naapurikunnassa Köyliössä sijaitseva tanssipaikka.
Kirjailija ei käytä paikallista murretta, ja se on miinusta kirjalle. Murteella olisi saatu aitoa paikallisväriä. Kirjan tapahtumien kannalta paikkakunta Kiukainen ei ole niin merkittävä kuin etukäteen ajattelin. Samanlaisia pieniä paikkakuntia on Suomi pullollaan. Etualalle nousikin nuorten elämän kuvaus. Yläasteikäiselle kaverit ja koulu on se mikrokosmos, jossa elämä sykkii ja tiivistyy. Ja taustalla on tietysti myös kotiolot. Näin on asia kaikkialla Suomessa, on sitten kyse maaseudusta tai kaupungeista. Kirjan lukeminen herätti minussa tietysti kouluajan muistelua ja nostalgiaa, mutta mikään opas kiukaislaisuuteen kirja ei ollut. Pikemminkin pieni lisämauste tähän nuorten elämää muuten hienosti kuvaavaan kirjaan.
Poikien bändiharjoitukset ja esiintyminen toivat mieleeni Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä -romaanin älyttömän hauskan kohtauksen, jossa koulupojat esiintyvät luokassa tajunnanräjäyttävällä rockesityksellä. Niemen ja Veistisen kerronnassa on molemmilla letkeätä ja terävää huumoria koko ajan. Ja siinä on inhimillistä lämpöä mukana.
Tarina muutti sävyään siinä vaiheessa, kun kävi ilmi päähenkilön veljen tuore liikenneonnettomuuteen joutuminen ja kuolema. Miksi sitä tarvittiin? Jotenkin kertojan huumoripitoinen ja pinnalta kevyt kerronta tuntui olevan ristiriidassa tämän tapahtuman kanssa. Oliko kyse musertavan tapahtuman kieltämisestä? Kuolemantapaus tuli aika puskista ja jotenkin sekoitti lukemisen tunnelmaa aika tavalla.
Kirjailija onnistuu minusta kuvaamaan yläasteikäisten elämää aidosti ja sydämeenkäyvällä tavalla. Omat koulumuistot ainakin heräsivät mielessäni, ehkä teillä muillakin.
Riikka
Tuohon paikkakuntakeskusteluun viitaten: mitä mieltä olette, onko parempi että paikkakunta on tunnistettava vai anonyymi?
Jälkimmäisen mestari nuortenkirjallisuudessa on Tuija Lehtinen – hänellähän on (lähes) aina miljöönä nimetön pikkukaupunki, jossa on osuuskauppa ja pizzeria. Kuten Riikka sanoo tästä kirjasta: ”Kirjailija ei käytä paikallista murretta, ja se on miinusta kirjalle. Murteella olisi saatu aitoa paikallisväriä. Kirjan tapahtumien kannalta paikkakunta Kiukainen ei ole niin merkittävä kuin etukäteen ajattelin. Samanlaisia pieniä paikkakuntia on Suomi pullollaan.”
Eli olisiko paikkakunnan nimettömyys ollut tässäkin yhtä varteenotettava vaihtoehto? Onko miljöö tarpeen nimetä – mitä lisäarvoa se tuo? Eevan sanoin: ”Arkiset ympäristöt, missä ”ei tapahdu mitään” ja legendaariset säpinäpaikat löytyvät kaikkialta, vain eri nimin ja paikallismaustein.”
(Kiitos muuten sinänsä valaisevasta erosta Kiukaisten ja Panelian välillä! En ole ikinä Panelia-paikkakunnasta kuullutkaan!!)
Kaisa