Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet (S&S, 2016)

Tässä on kirja, joka yllätti minut monta kertaa. Takakansiteksti sai minut odottamaan pikkupaikkakunnan angstia heko-heko-huumoriin käärittynä. Ensimmäiset alaviitteet vahvistivat ennakkoluuloa vähän teennäisestä hauskuudesta, ja sitten tuo iänikuinen amerikkalaisten high school -leffojen asetelma suosituista ja ei-suosituista sai minut odottamaan pahaa kliseesoppaa. Vaan olin ihan hakoteillä!

Kirjan tarinassa Kiukaisissa asuva Rene Kolppanen yrittää noudattaa veljensä ohjeita siitä, kuinka selvitä hengissä yläkoulusta: pitää olla näkymätön ja keskiverto ja olla rakastumatta koulun kauneimpiin tyttöihin. Sitten hän yhdeksännellä luokalla saa idean, että ehkä sittenkin pitäisi repäistä, ja ryhtyy kokoamaan poikabändiä päästäkseen tyttöjen huomion kohteeksi. Siinä sivussa tulee erilaisia ihmissuhdekoukeroita ja myös vakavia sävyjä traagisen onnettomuuden kohdatessa Renen veljeä.

Ensinnäkin kirjan päähenkilö ja kertoja Rene Kolppanen on ihan mahtava tyyppi. Hänen fundeerauksensa Kiukaisten maailmanmenosta sisälsivät yleispäteviä totuuksia nuorten todellisuudesta. Hän tekee teräviä havaintoja suosion luonteesta ja siitä, miten koululaisten sosiaaliset pikku piirit pyörivät, mutta ei jää niiden vangiksi, vaan uskaltaa ruveta tuulettamaan luutuneita asetelmia. Tämä poikabändikuvio oli sen verran kreisi ja niin lämpimällä tavalla kuvailtu, että minulle tuli kirjasta hyvä mieli.

Jätän Riikalle asiantuntijana tämä Kiukais-arvioinnin, mutta minusta oli oikeastaan hyvä, että kirjaa ei sidottu kovin tiukasti paikkakuntaan, vaikka Kiukainen kyllä usein mainittiin. Näin tarina sai jonkinlaista yleispätevyyttä, oikeastaan se voisi tapahtua missä vain, jopa jossain suuren kaupungin lähiössä. Kirja alkaa: ”Ensinnäkään Kiukaisissa ei tapahdu mitään.” Vaihda paikalle mikä tahansa paikkakunta tai hiljainen nukkumalähiö… Ainahan nuoret haluavat suureen maailmaan.

Toisekseen olin väärässä huumorista. Se oli hyvää ja lämminhenkistä, ja ne alaviitteetkin alkoivat alun jälkeen olla mukiinmeneviä. Kustantajathan niitä pääsääntöisesti inhoavat, ja lukijan lukemisen ne katkaisevat, mutta tässä ne toivat sellaisen hupaisan metatason tekstille.

Ja kolmanneksi on todettava, että asetelma oli sentään vähän monimuotoisempi kuin high school -leffoissa, ja tuhkimotarinakaan ei päättynyt ollenkaan niin kuin olisi odottanut. Täytyy myöntää, että minusta oli aivan mahtavaa, kun Rene päätti olla menemättä Miran bileisiin ja vietti laatuaikaa Hildan kanssa. Ylipäätään kirjan loppu oli oikein onnistunut, viime hetken pikku paniikki Topin katoamisesta ja kunnon naurukatharsis Shemeikan puhelinsoiton muodossa. Ja Topilla on nahkatakkinsa ja hän polttaa tupakkaa (tarkan lukijan insaideri, ei siitä sen enempää).

Kirjassa oli vakaviakin teemoja, ennen kaikkea kiusaaminen, tuo koulumaailman ikiriesa. Patrikin kohdalla tilanteen kuvailu kirjan alkupuolella on aikamoisessa kontrastissa kirjan muutoin kepeään otteeseen, mutta toisaalta kertoja-Rene kyllä tekee tiettäväksi tajuavansa missä mennään. Se puuttumattomuuden noidankehä ja sivusta katsominen tekevät passiivisille seuraajille pahan olon, mutta kynnys asettaa itsensä likoon ja puuttua koulutovereiden kiusaamiseen on todella korkea, kuten tiedetään. Se miten kiusaaminen jättää elinikäisen jäljen, tuli myös kipeästi ilmi Rasmus-veljen hautajaistoiveessa. Silti tämä vakava teema mielestäni istui hyvin kirjan humoristiseen perustunnelmaan, jotenkin Veistinen oli onnistunut yhdistämään nämä tasot niin, etteivät ne syöneet toisiaan.

Toki kirjaa voisi arvostella siitä, että melko sadunomaisen helposti kaikki lopussa ratkeaa. Mutta lukijana olin kyllä täysillä mukana, kun Satanahan pojat veti keikkansa koulun voimistelusalissa. Vähän fantasiaa ja satua tuossa helppoudessa ehkä oli, mutta toisaalta, onko vain synkeys ja ankeus realismia? Voi kun ihmiset lakkaisivat murehtimasta niin kamalasti sitä, mitä muut mahdollisesti ajattelevat ja uskaltaisivat tempaista ja erottua joukosta. Lisää Rene Kolppasia maailmaan!

Olli

 

 

Mainokset
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

18 vastausta artikkeliin: Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet (S&S, 2016)

  1. Eeva sanoo:

    Ei varmaankaan voi kategorisesti sanoa, että tunnistattuvuus olisi parempi kuin anonyymisyys tai päin vastoin. Nämä ovat kai ensi kädessä kirjailijan valintoja, mutta toisaalta paikallisuuden tunnistettavuuden aste voi olla niitä juttuja, joihin kustannustoimittaja kiinnittää huomiota lähinnä kirjan kaupallisen menestymisen kannalta. Osalle nuorista lukijoista murteella replikointi läpi koko kirjan voisi vaativaa ja lukeminen takkuilisi. Yleiskielinen menee helpommin jakeluun.

    Eeva

  2. Olli sanoo:

    Tässähän on kiinnostavaa sekin, että jos paikkakunta on itselle tuiki tuntematon, ei lukijalle oikeastaan ole väliä, onko kirjan tapahtumaympäristöllä oikean paikkakunnan nimi, keksitty nimi vai ei nimeä ollenkaan. Minä en esimerkiksi tiedä Kiukaisista muuta kuin että sen niminen kunta on olemassa jossain Satakunnan suunnalla. Mutta sitten kuin paikan tuntee, suhde sen kuvaukseen kirjassa tietenkin muuttuu. Itseäni ärsytti muutama vuosi sitten ihan kohtuuttomasti, kun Eppu Nuotion kirjassa käveltiin Varkauden katuja väärässä järjestyksessä, vaikka ei sillä tietenkään tarinan kannalta mitään väliä ollut.

    Tuo murteiden käyttö on myös aika herkkä asia. Se on vaativaa sekä kirjoittajalle (jonkun mielestä murre on kuitenkin väärin) että lukijalle. Itse minusta on mukava lukea murretta, mutta monet ovat sille allergisia, ja kuten Eeva totesi, nuorilla lukijoilla voi olla murteen kanssa vaikeuksia. Nuortenkirjassa yleiskieli puoltaa paikkaansa. Lisäksi murteen ongelma on se, että se on jo määritelmällisesti puhutun kielen rekisteriä, ja sen kirjallinen käyttö on joka tapauksessa jonkin asteinen abstraktio. Sama tietysti pätee puhuttuun kieleen ylipäätään, eihän kukaan oikeasti puhu niin kuin kirjan dialogissa, koska aidon keskustelun transkriptio on painettuna jokseenkin mahdotonta lukea.

    Olli

  3. Eeva sanoo:

    Totta, Olli. Opiskeluaikanani tein pari laajahkoa haastattelua ja kun purin niitä nauhoilta paperille ahdistuneena urakan työläydestä, totesin, ettei niitä kykene kielellisesti toistamaan pelkällä kirjoituksella. Äänenpainot, tauot, volyyminvaihtelut ja vaikeasti translitteroitavat murreilmaisut jäivät paljolti tavoittamatta ja paperille taltioitui yleiskieltä lähestyvää sanotun sisällön toistamista. Kirjailijakin joutuu tekemään kompromisseja ja valintoja. Kerronta ei siinä mielessä ehkä ole eksaktia, vaan pyrkii välittämään jotain, joka vastaanottajan mielessä saa edelleen muodon.

    Eeva

  4. Kaisa sanoo:

    Kiitokset hyvistä kommenteista! Ehkä se on niin, että paikan ja murteen nimeämisen pitäisi olla jotenkin perusteltua, toisin sanoen siinä pitäisi olla jokin lisäarvo muassaan. Muuten etenkin nuortenkirjallisuudessa tuijalehtismäinen anonyymiys, paikan avaruus, lienee ok.

    Eksaktin paikan luonti kirjallisuuteen on vaikea laji: kaikkihan tietävät, että jokin ”vääryys” näissä asioissa saa aina lukijat varpailleen. Toisaalta, kun asian osaa luoda hyvin, tulee miljööstä tavallaan yksi henkilöistä: esimerkkinä vaikka Matti Yrjänä Joensuun Harjunpään Helsinki.

    Kaisa

  5. Riikka sanoo:

    Minusta kirjan tapahtumapaikalla on väliä. Se antaa puitteet lukijan mielikuvitukselle. Ja värittää tarinaa. Ainakin fantasiassa. Mitä olisi Harry Potterin elämä ilman Tylypahkaa? Voi tietysti kysyä, miksi Veistinen valitsi kirjansa tapahtumapaikaksi synnyinseutunsa. Paikallisia kirjan ostajia ei ainakaan ole kovin runsaasti… jos ajatellaan, että paikallisuus myy. Ja voi kysyä, toiko Kiukasten esiintuonti kirjaan jotain lisäarvoa? Ja jos, niin mitä?

    Vielä vähän lisää tietoa Kiukaisista. Tämä jatko on lainattu suoraan Wikipediasta:
    ”Kiukainen sai nimensä poikkeuksellisen suurista esihistoriallisista kiviröykkiöhaudoista, kiukaista. Kiukaat ovat niin yleisiä ja näkyviä, että ne kuuluvat olennaisena osana Kiukaisten maalaismaisemaan. Pohjoismaiden suurin pronssikauden röykkiöhauta Kuninkaanhauta sijaitsee kunnan alueella Paneliassa. Hauta on kuvattu myös Kiukaisten vaakunassa.” Veistisen romaanissakin muistaakseni tuo hauta mainitaan. Tavallisen ihmisen silmissä Kuninkaanhauta on iso kivikasa pellon laidalla lähellä Paneliaa halkovaa maantietä.

    Riikka

  6. Kaisa sanoo:

    Ihanaa keskustelua & hyviä kommentteja: kiitos! Tästä aiheesta voi muuten jatkaa marraskuun kirjankin kohdalla – ainakin minä mietin tätä lukiessani romaania parhaillaan…

    Kaisa

  7. Olli sanoo:

    Meillä on Eeva samoja kokemuksia. Minun ei onneksi ole tarvinnut transkriboida, mutta yleisen kielitieteen proseminaarissa käsittelimme diskurssianalyysin näkökulmasta nauhoitetta, jossa kolme opiskelijaa jutteli kesäsuunnitelmistaan. Nauhalta kuultuna se vaikutti ihan normaalilta vapaalta jutustelulta, mutta sen kielitieteellisen tarkka transkriptio oli niin vaikealukuinen, että opiskelijat vaikuttivat ääliöiltä, jotka eivät saaneet sanotuksi yhtään kokonaista ajatusta, kokonaisesta lauseesta puhumattakaan. Emme edes huomaa, mikä valtava määrä toistoa, sönkkäystä, änkkäystä ja päällepuhumista puheeseen sisältyy silloinkin, kun se kuultuna on kuitenkin ihan sujuvan oloista. Tämä kokemus on saanut aikaan sen, että kun kirjojen kritiikissä lukee ”aitoa puhekieltä”, niin minulle tulee aina sellainen just joo -olo. Onneksi kirjojen dialogi on aika kaukana ihan oikeasta puheesta, muuten sitä olisi hankalaa lukea.

    Olli

  8. Olli sanoo:

    Riikalle vielä kommenttina, että olen samaa mieltä siitä, että tapahtumapaikalla on väliä. Tai oikeastaan kyvyllä kuvata sitä niin, että lukija pääsee sisään maisemaan. Tästä yksikertaisesta syystä kirjailijat usein kuvaavat kotipaikkaansa (vaikkei sitä nimettäisi kirjassa), koska on helpompi kuvata uskottavasti sellaista minkä tuntee hyvin. Mutta lukijan näkökulmasta tärkeämpää on se, miten hyvin kuva meille välitetään, sillä aika harvan kirjan tapahtumapaikoista meillä on kovin syvällistä kokemusta. Ja joskus sitä tapahtumapaikkaa ei edes oikeasti ole, vai onko Tylypahka nykyään Britannian kartalla?

    Olli

Kommentointi on suljettu.