Jukka-Pekka Palviainen: Tarpeeksi reilua (Karisto, 2016)

Tuntuu kuin Suomessa olisi tapahtunut jotain skarppaamista nuortenkirjallisuuden julkaisemisessa, sillä hyviä nuortenkirjoja on ilmestynyt tänä vuonna runsaasti. Poimin luettavaksi niistä yhden, Kariston julkaiseman Jukka-Pekka Palviaisen Tarpeeksi reilua. Palviainenhan on jo vakiintunut kirjailija, joka on aiemminkin esiintynyt blogissamme kirjalla Perjantai on hyvä päivä lähteä.

On hauska sattuma, että Tarpeeksi reilua -kirjan ja edellisen lukemamme kirjan, Ollin valitseman Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet, tapahtumapaikat (Kiukainen ja Rauma) sijaitsevat lähellä toisiaan ja aihepiireissäkin on samankaltaisuutta. Ollaan tekemisissä vahvasti luovuuden ja nuorten oman taideprojektin kanssa. Kun edellisessä oltiin peruskoulun viimeisellä luokalla, nyt ollaan lukiossa. Kirjan henkilöt laittavat itsensä likoon tässäkin palavasieluisen päähenkilön, Artun, innostuksen sytyttäminä. Tähtäimessä on osallistuminen lyhytelokuvakilpailuun ja upean palkinnon, matka Venetsian elokuvajuhlille, tavoittelu.

Leffadiggareilla Artulla ja Koposella, sekä ”suloiselta peikolta” näyttävällä musiikkivelho Jossulla on asiat hyvin: kotona tuetaan harrastuksia eikä rahasta ole huolta. Koulupaineetkaan eivät harrastuksia pahemmin häiritse. Tekeillä on siis Artun ohjaama lyhytelokuva, johon pitää saada värvätyksi näyttelijäksi Artun ja Koposen kaukaa ihailema, hieman mystinen kaunotar, Jasmine. Koponen ja Jossu näyttelevät, Jossu tekee musiikin. Käsikirjoitus muotoutuu osin yhteistyönä ja tyylilajiksi valikoituu nuorten suosima kauhelokuva Ed Woodmaisine sävyineen. Arttu on imenyt elokuvan lumon itseensä jos ei äidinmaidossa, niin paikallisen elokuvateatterin, Minervan koneenkäyttäjänä toimineen vaarinsa jaloissa pyöriessään. Elokuvia vaari ja Arttu katsovat yhdessä yhä joka perjantai, siitä huolimatta, että vaari on sokea! Hyvä oivallus Palviaiselta on korostaa näin elokuvan moniaistista luonnetta, johon vielä filmiprojektorin surina tuo oudon, ylimaallisen vivahteen. Edellisen kirjan murrekeskustelumme jatkoksi sopii, että vaari puhuu Rauman murretta (sovellettua). Murre siis sopii vanhan ihmisen suuhun nuortenkirjassa.

Juonta kuljetetaan eteenpäin vuoroin Artun kertomana, vuoroin lainauksin Jasminen päiväkirjamerkinnöistä käsin. Jasminen menestyjän ulkokuoren alla onkin kokonaan toisenlainen tyttö, säröinen, lahjakas, mutta jotenkin kyynisen oloinen bimbon äitipuolikokelaan, Kristan ja poissaolevan isän kodissa elävä yksinäinen nuori. Oma koti on jäänyt kauas taakse, aikaan, jolloin Jasminen äiti vielä oli läsnä, eikä mielisairaalassa. Jasminen suru purkautuu tarpeettomana ja ylimielisenä riskinottona. Tunteensa puuduttanut tyttö haluaa tuntea luvattoman toiminnan tuoman jännityksen, kun ei muuta tunne.

Kirjan takakansi lupaa tiivistä tunnelmaa, jännitystäkin. Sitä on luvassa ja aika yllättävällä tavalla. Paljastamatta juonesta liikaa, voi sen kuitenkin sanoa liittyvän elokuvan tekoon syrjäisellä saarella myöhäissyksyllä.

Jo aloitus on mainio: ”Alun on oltava mukaansatempaava, Artu pohtii kemian luokan takimmaisessa pulpettirivissä.” Juuri näin: oli sitten kyse leffasta tai nuortenkirjasta. Kirjailija Palviainen kirjoittaakin selvästi myös omia kokemuksiaan nuorena ja luovan työn tekijänä Artun ja kavereiden tarinaan. Mukaan nakellaan runsaasti viittauksia elokuviin ja muuhun populaarikulttuuriin. Hyvä niin, tulee eletyn makua!

Kirjan parasta antia on toimiva vuoropuhelu, josta muuten kirjan nimikin on napattu, maltillinen juonenkehittely, jonka aikana tutustutaan hyvin leffaprojektin nuoriin, erityisesti Artun funtsailuihin elokuvasta, elämästä ja ihanasta Jasminesta sekä Jasminen omalaatuiseen perhe-elämään ja tasapainoiluun Kristan kanssa. Pitäisikö Kristaa inhota, sietää vai sopeutua siihen, että hän näyttää olevan Jasminen ainoa läsnäoleva perheenjäsen?

Tapahtumat etenevät luontevasti, Arttu ja Jasmine lähentyvät, ihastuvat ja löytävät toisistaan lisäksi luotettavan sielunkumppanin, lyhärin teko sujuu, mutta vähitellen tiiviin ryhmän ristiriidat nousevat intensiivisen projektin aikana johtaen arvaamattomiin seurauksiin. Melko kauan kirja eteneekin ihmissuhdekuvauksena ja romanttisen aiheen kehittelynä, ennen kuin kauhuleffan ainekset alkavat tuntua nuorista liian todellisilta. Jännitys ja uhka purivat minuunkin, niin, että luin nämä kohdat vauhdilla, vaikka muuten omasta väsymyksestä johtuen tuli luettua liian pienissä pätkissä, en meinannut millään päästä lukemisen imuun. Se ei siis ollut kirjan vika.

Oikeastaan ainoa, mikä jäi vaivaamaan lukiessa, oli Jasminen ja amis-Joren tunkkainen tapaaminen, sinänsä uskottava, inhottava juttu vieraissa bileissä alkoholin vaikutuksen alaisena. Koko tarinan kannalta se tuntui jotenkin irralliselta, vaikka valitettavan monen nuoren kokemana sillä onkin paikkansa nuortenkirjassa. Artun sekä Koposen tapa hoidella asia oli jo silkkaa toimintaelokuvaa ja ainakin minulle jäi koko raa’asta episodista kelju olo. Joren surkeus esitettiin naturalistisesti ja siihen hän saikin jäädä, vaikka olisi tarvinnut apua. Se ei enää ollut juonen kannalta tärkeää, eikä tuntunut hyvis-miehenalkujakaan painavan.

Jos vielä jotain nostaisi esiin, niin sen, miten Palviainen käsittelee ansiokkaasti luovuuteen liittyviä tuntemuksia, tekemisen paloa, siihen liittyvää jännitystä ja luopumisen vaikeutta työn valmistuttua. Samaa omien rajojen koettelua ja flowta varmaan kokevat myös urheilijat harjoittelussa ja suorituksissa, jotka menevät putkeen. Tällaistakin pohdiskelua on mukava löytää nuortenkirjasta. Kirjan loppuratkaisuun liittyvät asiat loksahtivat hieman helposti paikoilleen, ottaen huomioon, miten rankkoja jotkut niistä ovat.

Loppunarina tulee kirjan kannesta. Miksi se on niin neutraali, tylsä ja mitäänsanomaton, jostain kansainvälisestä kuvapalvelusta kasaan raavittu? Kyllä se vain on niin, että nuortenkirja myydään yleisölleen paljolti kirjan kannenkin perusteella. Kun kustantamot säästävät kansitaiteesta, menetetään paitsi ostajia, myös lukijoita. – Vielä arvio siitä, luetaanko kirjaa. Ei taida kelvata ainakaan niille, joille kulttuurin harrastaminen on hullujen hommaa. Pidättäydyn kuitenkin osoittelemasta kategorisesti poikiin näin sanoessani.

Eeva

Mainokset
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

16 vastausta artikkeliin: Jukka-Pekka Palviainen: Tarpeeksi reilua (Karisto, 2016)

  1. Kaisa sanoo:

    Tuotapa tuota… Oliko tämä tarina nyt kuitenkin vähän tylsä? Lukiessani kirjaa mietin usein, että miksi tämä juttu ei oikein lähde lentoon. Kirjahan on noin muuten ihan sujuva: selkeää kieltä, lukujen pituus ihan normisettiä – ei siis mitään hankalaa ja vaikeaa.

    Itse kirjoitin edellisen Palviaisen kirjamme kohdalla sanat, joihin voinkin taas yhtyä: ”Kirjassa miellyttää ensimmäiseksi sen rakenteelliset ratkaistut. Lauseet ovat lyhyitä ja selkeitä. Luvut ovat lyhyitä. Tätä kirjaa jaksaisi lukea oppitunnillakin: 45 minuutissa saisi selätettyä aika monta sivua.” Mutta jotenkin tämä romaani oli yllätyksetön, juonenkäänteistään – tai käänteestään – huolimatta. Eeva totesi, että ”en meinannut millään päästä lukemisen imuun. Se ei siis ollut kirjan vika.” Jotenkin kyllä vähän syyttäisin tarinaakin.

    Okei, nimittäin: taas kerran on nuoria, joilla on jokin intohimo. Viimeksi lukemassamme kirjassa se oli kuten todettua musiikki, nyt elokuvat. Kuitenkin päähenkilöksi nousee, tietty, se ”intohimoton” ”ongelmanuori”, jolla on vaikea vanhempi-lapsi-suhde ja takana muutto toiselle paikkakunnalle. Ja toki tyttö asiaankuuluvasti oireilee, varastelemalla, mutta onneksi reipas ystäväpiiri pelastaa. Jeps, jeps.

    ”Kirjan loppuratkaisuun liittyvät asiat loksahtivat hieman helposti paikoilleen, ottaen huomioon, miten rankkoja jotkut niistä ovat,” Eeva totesi. Samoin minulle tuli tunne, että romaanin loppupiste on täytynyt saada kohdilleen sukkelaan. Esimerkiksi Jossun sekoaminen tuli ihan puskista, ja jäi jotenkin ilmaan. Jos hän päätyi hoitoon, olisi taustaksi kaivannut motiiviksi vähän enemmän kuin vain tyttöjen ihastumista samaan poikaan.

    Minua myös ärsytti, miten tytöt ja naiset kirjassa oli kuvattu: Jasmine oli sekaisin, hänen äitinsä samoin, äitipuoli oli ikuista nuoruutta elävä bimbo, Jossu sekosi… Tytöt haroivat seksuaalisuuden viidakossa. Vaari ja pojat olivat suht’ normaaleja; pojat tuijottivat kunnon heteron tavoin ruotsinopettajaa ja ihailivat Jasminen kauneutta. Haloo!

    Loppujen lopuksi: tämä tarina vaikutti lopulta jotenkin jo moneen kertaan kalutulta, vanhanaikaiselta, henkilöhahmoineen ja teemoineen.

    Loppukaneettina voisinkin todeta että kirja oli lopulta pliisuhko ihan kiva.

    Kaisa

    PS: Piti muuten katsoa, miten kaukana Sastamala ja Rauma ovat toisistaan. Noin 1,5 tuntia Google Mapsin mukaan. Ja tie menee Kiukaisten ohi! Eevalta oli hyvä oivallus siitä, että murre sopii nuortenkirjassa vanhan ihmisen suuhun – mutta miksi ei nuorison? Ja vielä edellisestä Palviais-jutustani lainattuna tietona se, että Jukka-Pekka Palviainen on syntynyt Raumalla ja hän asuu nyttemmin Sastamalassa.

  2. Marja sanoo:

    Tarpeeksi reilua – fair enough. Sanakikkailu hymyilyttää aina. Elokuvaviitteistä en asiaan perehtymättömänä tainnut saada ihan kaikkea irti, mutta lukeminen oli onneksi nautittavaa ilmankin.

    Liekö kustantajan vai kenen ajattelemattomuutta, mutta kirjan tapahtumat on avattu melko pitkälle takakansitekstissä. Päätetään osallistua lyhytelokuvakisaan, kootaan porukka ja ajetaan veneellä mökille tekemään kuvauksia. Sitten asiat alkavat mennä pieleen. Näillä tiedoilla näppärä koululainen laatisi jo tyydyttävän kirjallisuusesitelmän. Jäi kirjaan onneksi yksi yllätystekijä, jota ei kerrota takakannessa: ihmissuhteet.

    Minäkin päädyin googlailemaan kirjailijan taustoja. Vastaan tuli niin paljon aitoja paikkoja Sastamalasta – aina kahvilan nimeä myöten – etten malttanut olla ratkaisematta miljöövalinnan arvoitusta. Raumaa en tunne yhtä hyvin, mutta mökkisaaren kasarmit voisivat viitata Kuuskajaskariin.

    Tyttöjen sekoilu ei minua pahemmin haitannut. Enemmän ärsytti se, että rosoisuus nosti tytöt paremmin esille. Pojat unohtuivat gentlemanneina nököttämään johonkin taka-alalle. Heidän osuutensa tarinasta ei missään vaiheessa lähtenyt kunnolla lentoon.

    Oman elämänsä tähti Jasmine käy ongelmiaan läpi päiväkirjansa kautta. Elämäntilannetta sotkevat muutto uudelle paikkakunnalle, vanhempien ero ja sopeutuminen uusperheeseen. Kavereista muodostuu Jasminelle tasapainottava tekijä, jonka kautta hän saa etäisyyttä omiin ongelmiinsa.

    Jossu jää hahmona etäiseksi, vanhempiensa musikaaliseksi kultatytöksi. Hän räjähtää henkiin vasta bongattuaan Jasminen vikittelevän Arttua. Jos keskiverto lukiolaistyttö tyytyy juoruamaan selän takana, Jossu ryhtyy action girliksi ja syyllistyy sekä vapaudenriistoon että varkauteen. Suljetulle osastolle päätyminen oli tässä vaiheessa vähän turhaa. Siellä käytiin jo kerran moikkaamassa Jasminen äitiä. Poliisiasema olisi saattanut olla varteenotettavampi vaihtoehto.

    Sujuva tarina. Jännitystä. Rakkautta. Vähän huumoriakin. Ehdottaisin tätä välipalaksi nopeaa lukemista etsivälle yläasteikäiselle. Tämä kirjastotäti ainakin tykkäsi.

    Marja

  3. Olli sanoo:

    Nyt on pakko lainata Eevaa. Toukokuussa 2014 hän kirjoitti Jukka-Pekka Palviaisen silloin käsittelyssämme olleesta kirjasta: ”lyhyt realistinen, kikkailematon nuortenkirja oli lukukokemuksena kuin kupillinen maitoteetä – mieto, jos kohta miellyttävähkö.” Minulle tuli nimittäin prikulleen samanlainen olo tästä Tarpeeksi reilua -kirjasta.

    Hyvää kirjassa oli nuorten tunne-elämän kuvaus, varsinkin Artun ja Jasminen osalta. Kaikki nuo epäröinnit, arvelut toisen ajatuksista, oma riittämättömyyden tunne ja alkuihastuksen kasvaminen joksikin syvemmäksi oli kuvattu mielenkiintoisesti ja uskottavasti. Minusta kirjailijan olisi ehkä kannattanut pitäytyä tässä puolessa eikä yrittää rakentaa loppuun isoa jännityskoukkausta.
    Se jännitys nimittäin oli vähän niin ja näin. Ihan kuten viimeksikin, kirjan takakansi lupailee aivan liikoja: ”Trillerimäisiä sävyjä saava tarina viikonlopusta, joka muuttaa kaiken.” En ole ennen törmännyt romaanin, jonka trilleriaines koostuu telkeämisestä häkkivarastoon. Hei siis ihan totta! Alakoululaisten Lasse-Maijan etsivätoimistoissakin on enemmän jännitystä! Olen myös Kaisan kanssa samaa mieltä siitä, että Jossun sekoaminen oli todella huonosti motivoitu, siitä mustasukkaisuudesta ei ollut mitään viitettä ennen kellarikohtausta. Kuitenkin juttu oli muka etukäteen ovelasti suunniteltu, Jossuhan sanoo teeskennelleensä ihastusta Jasmineen vain saadakseen tämän ansaan (s. 142). Ja mainoslauseeseen palatakseni, minkä ”kaiken” filmausviikonloppu muuttaa? Tarinahan jatkuu välikohtauksen jälkeen samaa latua.

    Jasmine oli minusta aika kliseinen. Todella kaunis tyttö, jolla onkin synkeä salaisuus, ja joka ”oikeasti” kärsii, vaikka esittääkin luokan kuningatarta. Montakohan tällaista hahmoa on nuorisolle suunnatuissa kirjoissa ja elokuvissa? Jasminen sekoaminen mustasukkaisuuspuuskassa olisi ollut uskottavampaa kuin se, mitä kirjassa nyt tapahtui.

    Palviaisella näyttää olevan taipumus rakentaa joku toistuva verbaalivitsi kirjoihinsa. Nuorten tapa käyttää puheessa englannin fraasien sanasta sanaan käännöksiä (fair enough) oli kyllä hauskempi kuin hänen edellisen lukupiirikirjamme ”haista kukkanen” -muunnelmat.

    Minä luin kirjan melkein yhdeltä istumalta yhtenä lauantai-iltana. Lukeminen luisti oikein hyvin, mutta ei tämä nyt mitenkään erityisesti kolahtanut. Aineksissa oli paljon hyvää, mutta haparoiden sekoitettuna ja vailla tarpeellisia mausteita. Laimeaa ja ehkä vähän tylsääkin. Pitäisikö välillä valita kirja Itä-Suomesta?

    Olli

  4. Eeva sanoo:

    Hahhah, hyvä Kaisa! Nyt minäkin sen huomaan: naiset ja tytöt kuvattiin tosiaan enemmän tai vähemmän tasapainottomina ja vinksahtaneina verrattuna vakaisiin ja jämäköihin miehenalkuihin. Kiitos, että avasit silmäni. Näin luettuna kirjassa on aimo annos asenteellisuutta, joka ei tunnu mukavalta, vaan hyvinkin ummehtuneelta.

    Eeva

  5. Riikka sanoo:

    Miksiköhän kirjailija oli valinnut tähän nuorten ”trilleriin” kaikkitietävän kertojan, joka kertoo jäykästi preesen-aikamuodossa? Ja miksi kieli on selkokirjallisuudenomaista: lauseet ovat koko ajan lyhyitä ja selkeitä. Tarkistin takakannesta, että onko kirja määritelty selkokirjallisuuden edustajaksi. Ei ollut.

    Vaikka kirjassa käytettiin nykynuorten kieltä ja viitattiin elokuviin ja nuorisomusiikkiin, tuli minulle tunne, että tässä nyt keski-ikäinen aikuinen on ollut tekemässä nuortenkirjaa nuorille siinä kuitenkaan onnistumatta. Teksti on kankeata, eikä siinä ole huumoria mukana. Henkilökuvaus on irrallista, henkilöiden taustat kerrotaan kyllä, mutta henkilöt eivät ala elää lukijan mielessä tapahtumien kerronnan myötä. Jossun päätyminen mielisairaalaan tuntuu aikasen tavalla dramaattiselta vedolta.

    Takakannen mukaan ”suljettu ympäristö tuo pintaan piilotettuja tunteita ja jännitteitä”. Kirjailija ei minusta saa tunteita ja jännitteitä elämään romaanihenkilöissään, vaan tunteet ja jännitteet vain nimetään. Ainoastaan kauniin Jasminen päiväkirjatekstiosuudet kuvaavat elävästi nuoren ihmisen tunteita ja toiveita. Ihmissuhteet, tykkäämiset ja ihmisen ikävä toisen luo jäävät pintaraapaisuiksi, vaikka selvästi ovat tarinan dynamoita.

    Miksi kirjailija sijoittaa tapahtumat Raumalle, samaten kuin edellinen blogikirja sijoitettiin Kiukaisiin? Kuitenkaan itse kirjan teemaan ja juonenkulkuun paikallisvärillä ei kummassakaan kirjassa ole suurtakaan merkitystä. Olisiko tarina muuttunut, jos nuoret olisivat olleet helsinkiläisiä ja kuvanneet filmiään vaikkapa Suomenlinnassa?

    Riikka

  6. Eeva sanoo:

    Riikan esiin nostamat ja haastamat kertojaratkaisut tässä ja nuortenkirjoissa yleensäkin taitavat paljolti valikoitua paitsi ajan virtausten, myös kohdeyleisön oletettua vastaanottoa ennakoiden. Mielestäni Palviainen oli valinnut suht toimivan tavan viedä tarinaa eteenpäin, leffaporukan tekemisiä seurattiin yhdellä tavalla ja toisella Jasminen sisäistä maailmaa, yksityistä ja salattua. Monissa nuorten kirjoissa nähty malli toimii myös eri aikoihin sijoittuvan kerronnan kohdalla. Esimerkkinä tästä vaikka lukemamme Harmaata valoa, jossa nykyhetkestä poikkeva, menneisyyttä koskeva kuvaus oli toteutettu samaan tapaan. Moniääninen kerronta (kaikkitietävä ja Jasminen päiväkirja) on tässä tapauksessa tuottanut useita kertomuksia, joista kaikille ei oikein riitä tilaa, mutta toisaalta ne kerronnallisesti vahvistavat tapahtumien kasautumisen kautta konfliktiin päätymistä. Ongelma oli Jossun äänen puuttuminen, se tuli vain siellä täällä esiin ulkoapäin kuvattuna toimintana.

    On ehkä makuasia, pitääkö nuortenkirjassa helppoa luettavuutta ansiona vai puutteena. Taipuisin pitämään sitä ansiona. Minusta Palviaisen teksti ei vaikuttanut selkokieliseltä, vaikka lukijan urakkaa oli helpotettu lyhyin kappalein, ilmavalla typografialla ja kielellisellä selkeydellä. Selkokieli on oma juttunsa ja sitä, sekä tällaista helposti luettevaa ”norminuortenkirjaa” tarvitaan eri paikoissa. Amerikassa on käytössä termi ”srtruggling reader”, jonka alle mahtuu myös nuori, jolla ei ole dysleksiaa, mutta joka ei ole tottunut lukemaan ja tekee sen vain pakosta, silloinkin takellellen. Heitä varten saa hyvin olla tarjolla tällaista helposti etenevää tekstiä.

    Palviaisen kirja antaa kyllä paljonkin pohdinnan aiheita. Ehkä niitä on liikaa sivumäärään nähden. Kirjan tyttöjen välisen jännitteen tausalla voisi olla kirjailijan pohdiskelu nuoren väkivaltaisesta käytöksestä. Miksi nuori, jolla on kaikki ulkonaisesti hyvin, päätyy vaarantamaan toisen nuoren hengen? Järkyttävä tositapaus teini-ikäisen tytön mustasukkaisuuden laukaisemasta äärimmäisestä väkivallanteosta on ehkä ollut kirjailijan mielessä, mutta liudentunut (onneksi) kirjan sivuilla kuvattuun, jo sellaisenaan tarpeeksi rankkaan, suunnitelmallisesti toisen ihmisen elämän asettamiseen uhanalaiseksi. Teko ei ollut harmiton jäynä, vaan potentiaalisesti vaarallinen.

    Näpistely on toinen esimerkki asiasta, jossa taustalla voi olla jotain muuta. Miksi nuori, jolla on kaikkea, varastaa? Tekojen taustaa lyhyessä nuorenkirjassa voidaan vain raapaista tarjoamalla yksinkertaisia selityksiä. Vaikeiden aiheiden, kuten mielenterveyden ongelmien tai tietynlaisissa olosuhteissa esiinnousevien, normista poikkeavien käytösmallien pohdiskelu on vaativaa puuhaa. Luulen, että Palviainen on halunut sanoa jotain ihmisen hauraudesta, ehkä narsistisuudestakin, mutta sivut eivät ole riittäneet. Keskustelun tulisikin jatkua lukijan mielessä, lukijoiden kesken ja ehkä luokassa äidinkielen opettajan kanssa. Ei tämä kirja todellakaan ole trilleri, vaan opettavainen kertomus.

    Eeva

  7. Riikka sanoo:

    Tämän päivän Hesarissa Suvi Ahola kirjoittaa kaikkitietävän kerronnan vähenemisestä kaunokirjallisuudessa (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1480127962637). Jutussa viitataan siihen, että television kuvallisuus on vaikuttanut moniäänisen kerronnan lisääntymiseen. Että luettavat tekstit kirjoitettaisiinkin nykyään kohtauksittain ”katsottaviksi”.

    Palviaisen romaanissa alkoi minusta oikeasti tapahtua ja lukijana ”heräsin” vasta noin sivulla 150, kun toinen tytöistä yllättäen joutuu ikävän teon kohteeksi hyvän ystävän toimesta. Kirjassa on 215 sivua yhteensä. Loppuratkaisuun mennään sitten kiireellä noin 60 loppusivun verran ja otetaan mutkat suoriksi. Olisin kaivannut lisää lihaa tarinan luiden ympärille: että olisi menty syvemmälle päähenkilöiden taustoihin ja mieleen. Nyt kirjan tärkeät teemat eivät nousseet esille niin, että ne olisivat pysäyttäneet syvempään pohdintaan.

    Riikka

  8. Eeva sanoo:

    Totta, Riikka! Samassa kohdassa minäkin heräsin. Olet oikeassa. Aineksia olisi varmasti kannattanut annostella tasaisemmin ja jättää suosiolla joitain teemoja (kuten se Jore-juttu) pois, että päästään pintaa syvemmälle.

    Eeva

  9. Olli sanoo:

    Moniäänisen kerronnan lisääntymiseen kirjallisuudessa on varmasti useita syitä, mutta kyllä aika iso syy taitaa olla muoti. Nykyäänhän saisi jo aikaan kirjallisen sensaation, jos kirjoittaisi kronologisesti etenevän, ei takaumia sisältävän kirjan yhdellä kertojanäänellä. Puhdasta avantgardea!

    Olli

  10. Eeva sanoo:

    Hyvä, Olli! Tässä saa välillä makeat naurut… Mutta ihan oikeasti: tuolla tavalla avantgardistinen nuortenkirja saattaisi mennä hyvinkin jakeluun ja tulla luetuksi loppuun asti, kun rakennekikkailu kyllästyttää.

    Eeva

Kommentointi on suljettu.