Hannu Mäkelä: Herra Huu (Otava, 1973)

”Suomi 100, Koulukirjastonhoitajat-blogi 3 – kirjailijoita kouluista” –tunnisteen alla vedämme juhlavuosien kunniaksi lukupiirikierroksen, jossa käsittelemme kukin omassa koulussamme jossain vaiheessa opiskelleen tai vaikuttaneen, sittemmin kirjailijan uralle päätyneen henkilön nuortenkirjaa.

Hannu Mäkelän Herra Huu –kirjat kuuluvat lapsuuteeni. Olen ollut selkeää kohderyhmää ensimmäisten Huiden aikaan: Herra Huu (1973), Herra Huu saa naapurin (1974) ja Herra Huu muuttaa (1975). Jatko-osille olen sitten ollut jo ”liian vanha”: Herra Huu matkoilla (1994), Herra Huu hoitaa puutarhaa (2000), Herra Huu, rouva Huu ja vauva Huu (2006) ja Herra Huu pitää ravintolaa (2011) – nämä ovat itse asiassa menneet minulta ihan ohi.

Mutta Herra Huu aktivoitui mukavasti tämän lukuhaasteen myötä. Ehkä jotain osoittaa sekin, että olen näköjään saanut jo lapsena pääni sekaisin kirjoilla. Minulla menevät jotenkin aina sekaisin Herra Huun sekä Kirsi Kunnaksen Herra Pii Poon hahmot. Tiedän, tiedän… Mutta Herra Huuta ajatellessani näen jotenkin Herra Pii Poon huristavan vespallaan… Että näin, ei siitä sen enempää…

Mutta Munkkiniemen yhteiskoulun historiasta taasen löytyy luokka, jolla on opiskellut kaksi myöhemmin Finlandia-palkittua kirjailijaa: Sirkka Turkka ja Hannu Mäkelä ovat olleet luokkatovereita. Sirkka Turkka sai Finlandia-palkinon 1986 runokokoelmastaan Tule takaisin, pikku Sheba, Hannu Mäkelälle palkinto myönnettiin Mestari-romaanista vuonna 1995.

Ja näin pitkän ajan jälkeen Herra Huu oli aika mukava lukukokemus! En muistanutkaan, että kyseessähän on oikeastaan tarinakokoelma, novelleja, jotka löyhästi viittaavat toisiinsa. Eivätkä nämä jutut mitenkään hirveän vanhentuneilta vaikuttaneet. Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että tarinat sopisivat hirveän hyvin ääneen luettavaksi vieläkin. Ehkä näistä on tehty tarkoituksella iltasadun mittaisia?

Huuhan itsessään on aika säälittävä reppanahahmo lastenkirjan päähenkilöksi. Ujo, arka, kolotuksille altis, epävarma vanhapoikaerakko. Onko tässä se pedagoginen ulottuvuus, että pelottavatkin asiat voivat olla lopulta aika säälittäviä? Jos, niin siinä on onnistuttu. Ja lapset ovat tietysti niitä urheita ja reippaita!

Alussa mainitsin Piipoon ja Huun mennen itseltäni sekaisin, ja nyt tiedän miksi. Sehän on tuo Herra Huussa oleva riimitys. Olen jotenkin sitonut nämä kirjojen riimit ja rytmit yhteen lapsenpäässäni: ”- – läskiä, soppaa ja suklaajuomaa, mansikoita ja köyhänmuonaa, rikkautta, kurjuutta, rahaa ja hurjuutta, – -”

Minua myös nauratti ääneen luvut Herra Huu uhraa täysikuulle sekä Herra Huu saunoo. Lukujen absurdismi oli mainiota! Miettikää nyt lastenkirjaa, jossa pikku-ukkeli heiluu risan puukon kanssa humalaisten keskellä pökertyneen mummon yllä veri roiskuen! Tai saunomisen, tuon ikiaikaisen rituaalin, täysi tuntemattomuus Huulle. Ja saippua oli ”viirutettuna yltympäri kotihiiren pienten hampaitten jäljillä kuin kampakeramiikka Kansallismuseossa.” Heh!

Kaisa

Advertisement
Kategoria(t): klassikot, kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Hannu Mäkelä: Herra Huu (Otava, 1973)

  1. Olli sanoo:

    ”Herra Huu-uu-uu, herra Huu-uu-uu
    Luulee et on kummitus, lasten suuri kauhistus, vaik on pelkkä turmelus”

    Minulle herra Huu on aina tuonut mieleen vain M. A. Nummisen lastenlaulun, joka kaiken lisäksi on melkoinen korvamato. Nytkin Kaisan juttua lukiessani päässä soi koko ajan tuo Huu-uu-uu. Hämmästyksekseni huomasin, että en ollut koskaan itse kirjaa lukenut, vaikka olen sitä toki kirjastoissa käsissäni pyöritellyt. Tulipa taas paikattua aukko sivistyksessä. Koulumme kirjastosta kirja on jo huonokuntoisena poistettu, eikä sitä ole paljon kaivattu, en muista että sitä olisi aikanaan paljon kukaan lukenut.

    Kaisan huomio iltasadun mittaisista luvuista oli minusta hyvä. Ajattelin nimittäin, että tämä kirja toimisi parhaiten juuri ääneen luettuna. Lukija voisi paisutella ja eläytyä pelotuskohtiin ja lukea hassutellen ne kohdat, jossa Mäkelä kuvaa arjen asioita, joista herra Huu on täysin tietämätön. Voisin kuvitella, että lapsista on hauska tajuta (ennen herra Huuta), mitä on tapahtumassa, kun ”siellä täällä pisti höyryävästä maasta esiin vihreitä piikkejä.” (s. 45)

    Aikuista lukijaa hymyilyttävät Mäkelän vertaukset. Kaisan mainitseman saippua-kampakeramiikan lisäksi silmääni pisti ”hän oli yltä päältä tomussa ja pölyssä kuin vuodesta 1947 hämäläisen reen pohjalla virunut huopa” (s. 60). Luvussa Herra Huu miettii elämää kirja puolestaan muuttuu filosofiseksi, kun nimihenkilö pohdiskelee hyvän ja pahan olemusta ja ahneutta: ”Ja kohta kaikki halusivat sitä mitä toisilla oli. Ja kun he saivat sen tavalla tai toisella, ei sekään enää tuntunut miltään kun se oli kaikilla ja kilpailu jatkui ja paheni” (s. 104).

    Jotenkin kirjan absurdit tapahtumat tuntuivat minusta silti pakotetuilta. Sellaista hassun ja kummallisen anarkian juhlaa kuin vaikkapa Roald Dahlin kirjoissa ei Hannu Mäkelä oikein tavoita. Jotkut luvut eivät ole erityisen hauskoja vaan vain kummallisia, ja lastenkirjaksi tapahtumissa on aika paljon lähes traagista ikävää. Onko herra Huu itse asiassa dementian vertauskuva? Hänhän miettii varsin usein sitä, miten on unohtanut asioita, eikä enää muista ihan arkisten esineiden käyttötapoja tai vuodenkierron tapahtumia. Kirja on lapsen itsenäisesti luettavaksi aika vaikea, välillä tapahtumat seuraavat toisiaan perustelemattomasti, eikä villi anarkia toisaalta ylly hassuksi non-senseksi.

    Kirjan episodimainen rakenne toki helpottaa sen lukemista, ehkä luku silloin tällöin voisi olla lapsilukijalle ihan mukava välipala. Mutta romaanina kirja ei toimi, eihän se varsinaisesti ala mistään eikä lopu mihinkään. Veikkaan, että monelle lapsilukijalle voi itseni tavoin olla lopussa vähän sellainen oliko-tämä-tässä-olo. Toisaalta, minussa itsessäni voi olla ripaus herra Huuta, ainakin olen fiksoitunut tiettyyn teelaatuun…

    Olli

  2. Kaisa sanoo:

    Mietin lukiessani, että mikä on se jotenkin jännittävän rahiseva pohjavire, joka kirjasta kuultaa, ja joka samalla asemoi, kuitenkin, teoksen ”menneeseen aikaan”. Jatkoi pohdintaa Ollin kommentin jälkeen: ”sellaista hassun ja kummallisen anarkian juhlaa kuin vaikkapa Roald Dahlin kirjoissa ei Hannu Mäkelä oikein tavoita. Jotkut luvut eivät ole erityisen hauskoja vaan vain kummallisia, ja lastenkirjaksi tapahtumissa on aika paljon lähes traagista ikävää.”

    Sitten otin hyllystä kirjan Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia (Tammi, 2003). Luvussa Patikkamatka maalta kaupunkiin (alk. s. 216) puhutaan 1960- ja 1970-luvun lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Vaikka tutkijat todistavat (s. 221), että meillä lasten- ja nuortenkirjallisuus ei politisoitunut niin paljon kuin vaikkapa Ruotsissa, on mielestäni Huussakin aistittavissa vahvaa -70-lukulaista maailmankuvaa: huolta ympäristöstä, luonnon suojelun tärkeyttä, sosiaalista epätasa-arvoa, maaltapakoa, yksinäisyyttä.

    ”Yhteiskunnalliset ja sosiaalipoliittiset muutokset kyseenalaistivat aiempaa käsitystä lapsesta ja hänelle suunnatusta kirjallisuudesta (s. 216).” Holhoavuus väheni ja negatiivisiakin tunteita herättäneet kirjat olivat ihan ok.; maailmasta pyrittiin antamaan mahdollisimman totuudellinen kuva. Huussa kaivinkoneet metsikön kimpussa kuvaavat hyvin Suomen kaupungistumista. Tai Herra Huun eksyminen kaupunkiin.

    Edellä mainitun kirjan mukaan Herra Huu edustaa hyvin 1970-luvun lapsikäsitystä. Pelottavuus voi olla nautittavaa ja yksinäisyydestä sekä tunteiden ilmaisun vaikeudesta voi ja saa puhua avoimesti (mts. 229). Ylipäänsä 1960-ja 1970-luvut olivat teoksen tulkinnan mukaan suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa moniarvoisuuden ja rohkeankin kokeilun aikaa: kuvataan, että salaisen puutarhan muuriin on tullut lohkeamia, joista kavala maailma on ujuttautumassa sisään. Aikuisten maailma tuli myös lastenkirjallisuuteen. (Mts. 232.) Tämähän selittää hyvin vaikkapa Herra Huun kohtaamat juopot mummon käsilaukun kimpussa, noin niin kuin kirjallisuushistoriallisessa kontekstissa.

    Pieni suuri maailma kertoo Olli muuten senkin, että Roald Dahlin lastenkirjatuotannosta suomennettiin ensimmäisenä Jali ja suklaatehdas vuonna 1971. Ja että sitä pidettiin varoittavana ja jopa liian sadistisena opetustarinana, vrt. Jörö-Jukka. (Mts. 231.) Lieneekö Dahlilla ollut vaikutusta Mäkelään…?

    Kaisa

  3. Marja sanoo:

    Aukkoja sivistyksessä paikkaillaan täälläkin. Herra Huu jäi minulta lapsena lukematta, koska Tuhkimo ja Aku Ankka vaikuttivat kansikuvan perusteella värikkäämmiltä. Näin kirjan lukemisen jälkeen täytyy myöntää, että vähän samalta tuntuu vieläkin…

    Satukirjan päähenkilönä herra Huu on kaikkea muuta kuin tavanomainen: yksinäinen, neuroottinen, univaikeuksista kärsivä mies mustassa viitassa. Pelottelee huvikseen lapsia. Psykologi diagnosoisi hänestä varmasti ainakin ahdistushäiriön.

    Pienellä hassuja puuhastelevalla sedällä on kaikki mahdollisuudet kasvaa herttaiseksi satuhahmoksi – ja ilmeisesti on kasvanutkin, koska jatko-osia on tehty niin monta. Kirjassa on kuitenkin myös se toinen ulottuvuus: paha ulkomaailma, josta rauhaa rakastavan herran elämään työntyy kerta toisensa jälkeen kaikenlaista pelottavaa. Herra Huu osuu paikalle, kun alkkissedät pahoinpitelevät mummon. Myrskyisenä syysiltana oveen kolkuttaa lapsia syövä jättiläiskissa. Viattomasta puutarhaharrastuksesta saa alkunsa hurja lihansyöjäkasvi, joka uhkaa ahmaista herra Huun lisäksi naapurin Mikonkin.

    Nautittavan pelottavia satuja lapsille? Vaikka minun 70-luvulla syntyneenä pitäisi olla kirjan parasta kohderyhmää, yhdistelmä on jotenkin omituinen. Iltasatukirjaksi tästä ei ainakaan ole. Kissan ja useammankin ruukkukasvin omistajana en ottaisi sitä riskiä, että joutuisin viettämään yön lastenhuoneessa vakuuttelemassa, että meidän Mirri ja rönsylilja eivät ole ihmisyöntiin taipuvaista lajia.

    Sanavalinnoista kirjautuivat kampakeramiikan lisäksi muistiin vakuutusturva ja Hermesetas-tabletti. Veikeitä sanoja selitettäviksi lapselle kirjan lukemisen lomassa. Peilikuvan hukkaaminen toi mieleeni Peter Panin, taksikuskille tarjottu kultaraha puolestaan Peppi Pitkätossun. Sivun 76 runomuotoiseksi kääntyvä kuvaus kaupungista oli lystikäs.

    Kirjan loppupuolella herra Huu löytää huomaamattaan uuden taidon: hän osaa unelmoida. Rohkeammaksikin Huu on kokemustensa myötä muuttunut. Hän ottaa varovasti kontaktia naapuruston lapsiin ja pohtii, pitäisikö pelottelu vähitellen lopettaa. Henkinen kehityskaari on oikeastaan aika hieno. Vähän mietityttää, osaako lapsi havainnoida kirjasta näin laajoja kokonaisuuksia. Kirjan kuvituksesta jäi päällimmäisenä mieleen hirviökissa.

    Marja

  4. Riikka sanoo:

    Tämä on nyt sitten sitä dägä-dägää. Lukiessani Herra Huuta tuli mieleeni M.A. Nummisen Herra Huu -rallatus. Muutenkin kirja ”soi” 1970-luvun hengessä. Hannu Mäkelä on saanut lastenkirjallisuuden palkintoja, mutta mietin kirjaa lukiessani, onkohan Hannu Mäkelä oikeasti tarkoittanut Herra Huun tarinat lapsille. Minusta tarinat olivat jotenkin kauhean kankeita ja tylsiä. En löydä kirjasta Herra Piipoon hurjuutta ja satuhahmoisuutta, vaan Herra Huu on minusta valju ja kummallinen päähenkilö lastenkirjallisuuden edustajaksi. Vitsit ovat jotenkin kauhean kiemuraisia ja aikuiseen makuun tarkoitettuja. Mieleeni tuli monessa kohtaa Liisan seikkailut ihmemaassa. Tunnelma on usein samalla tapaa outo ja julman pelottava, esimerkiksi Herra Huun kissakohtauksessa.

    Päätin kilauttaa kokemusasiantuntijalle Haluatko miljonääriksi -ohjelman tyyliin. Soitin sisarelleni, jonka vanhin poika on 1970-luvun loppupuolen satoa. Kysyin sisareltani, että luettiinko teillä Herra Huuta ja mitä kummipoikani siitä mahdollisesti tykkäsi. Kyllä, Mikko kuulemma tykkäsi Herra Huu -rallatuksesta kovasti. Laulu onkin hupaisa ja hurja, ja jää korvaan soimaan. Sisareni valisti minua näin: Herra Huu edustaa 1970-luvun lastenkirjallisuutta tyylipuhtaasti, sillä siinä puhutaan reaalimaailmasta. Ruotsalainen rinnakkaishahmo oli Mikko Mallikas, jonka seurassa pikkulapset vanhempineen tutkivat erilaisia elämän ilmiöitä tyyliin Mikko Mallikas menee tarhaan/Mikko Mallikas sairaalassa yms. Mikko Mallikkaat olivat kuulemma tuolloin hurjan suosittua luettavaa ja katseltavaa. Molemmissa kirjoissa on muuten tosi yksinkertainen ja jotenkin alkeellinen kuvitustapa.

    Ehkäpä Herra Huun kertomukset voisivat toimia ääneen luettuina niin, että lukemisen jälkeen kuulijat voisivat keskustella tarinan hahmoista ta tapahtumien kulusta. Minua ainakin Herra Huun persoona jäi askarruttamaan. Aikuinen, joka on taikuri-isoisän kasvattama, ja joka ei kuitenkaan osaa käyttää taikomista helpottamaan omaa elämäänsä. Ja miksi Herra Huu on niin avuton ja ilkeäkin lasten kanssa?

    Riikka

  5. Olli sanoo:

    Minulle tuli mieleen, että onko Herra Huu oikeastaan taikuri. Tuo tarve pelotella lapsia viittaisi enemmän kummitukseen. Onko tässä kyse jostain nostalgiasta aikaan, jolloin lapset vielä pelkäsivät kummituksia? Järjen aikakausi on voittanut, eikä Herra Huun pelottelu enää toimi. Hän on siis käynyt tarpeettomaksi, onhan sitä siinäkin syytä identiteettikriisiin. Jospa kummitukset haihtuvat pois, kun niihin ei enää uskota. Riikka löysi hyvän adjektiivin, minustakin Herra Huu on valju. Jotenkin sellainen epämääräinen hahmo, josta ei oikein saa selvää.

    Olli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s