Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Myllylahti, 2017)

”Suomi 100, Koulukirjastonhoitajat-blogi 3 – kirjailijoita kouluista” –tunnisteen alla vedämme juhlavuosien kunniaksi lukupiirikierroksen, jossa käsittelemme kukin omassa koulussamme jossain vaiheessa opiskelleen tai vaikuttaneen, sittemmin kirjailijan uralle päätyneen henkilön nuortenkirjaa.

Pinja aloittaa tarinansa melkein samasta tilanteesta, mihin pari kuukautta sitten lukemamme Abiturientin Ville jäi. Pelastajaksi ryhtyy tarmokas äiti, joka järjestää ylppäreissä mokanneen tyttärensä kaupungille kesätöihin. Siihen uranäkymät toistaiseksi pysähtyvätkin, sillä Helsingin viheralueita kitkiessään Pinja ihastuu salaperäiseen työkaveriinsa Virveen. Kirjan loppuosa seikkaillaan jalat tukevasti ilmassa suomalaisen mytologian maailmassa.

Suomalaisia haltijoita ja taruolentoja –kirjan (Koski, 2007) mukaan Tapiolassa asuvat metsän kuningas Tapio ja hänen rouvansa Mielikki sekä näiden lapset, joista tunnetaan ainakin Annikki, Tellervo, Tyytikki, Nyyrikki ja Tuulikki. Metsänneidot ja sinipiiat ovat Helmisen kirjassa Tapiolan palvelusväkeä. Metsässä uskottiin asuvan myös vaarallista ja arvaamatonta porukkaa. Heitä tässä teoksessa edustaa Hollolan perukoilla asuva hiisipoika Marras, joka aina muinaislinnaa muistuttavaan kotiinsa Hiitolaan ajaessaan päräyttää Harrikallaan jonkinlaisen aikakoneen läpi.

Pinjan murehtiessa tulevaisuutta hänen luokseen pölähtää metsän väestä ensimmäisenä Tuulia – Tapiolasta varomattoman tulenkäsittelyn takia pois potkittu sinipiika – joka räväkkänä sinipiikana ilmoittaa Pinjan tarvitsevan lapsenpiikaa. Pinja ei ole asiasta samaa mieltä, vaan epäilee olevansa tulossa hulluksi.

Pinjan ja Virven tutustuessa lähemmin ilmenee, että heidän molempien selkäpuolella kasvava epämuodostuma on kaarnaa. Tapiolasta – ei Espoosta vaan siitä toisesta – Helsinkiin biologiaa opiskelemaan karanneen Virven mukaan tämä tarkoittaa, että he ovat ainakin osaksi metsänneitoja. Kun Tuulia vielä paljastaa, että Pinjan edesmennyt isoisä on nykyiseltä ammatiltaan kotitonttu, akateemisessa perheessä varttuneelle Pinjalle puhkeaa kohtalainen identiteettikriisi. Onneksi kotikirjahyllystä löytyy teos: Wahnan cansain uskomuksia ja isän baarikaapista konjakkipullo. Niiden avulla saa tarvittaessa yhteyden vaikka kotitonttuihin!

Ajankohtaisia teemoja ovat tyttöjen / metsänneitojen välinen ystävyys ja geenimuuntelu, vaikka genetiikasta innostunut metsänneito vähän hassulta kuulostaakin: ”Etkö sä haluais, että asiat vois olla erilaisia? Ruusut vaikka vihreitä ja ruoho punasta.” Pikemminkin luulisi metsänneidon vaalivan metsien luonnonmukaisuutta. Hiisien eläinsuojelullinen perustelu ihmisten sieppaukseen ja orjuuttamiseen tuntui paljon oikeutetummalta.

Lähdin lukemaan kirjaa vähän hoh hoijaa –asenteella, mutta yllätyin positiivisesti. Jotkut sitaatit, kuten Marraksen pätkä Ihmemaa Ozista sivulla 142, olivat kerrassaan nasevia. Sitä vähän ihmettelin, miksi suomalaiskansallisesta Tapiolasta on tehty englantilaistyylinen maisemapuutarha, jossa on eksoottisia kasveja sisältäviä kasvihuoneita. Ja että itse metsän kuningas Tapio olisi ottanut kartanossaan mallia Tolkienin tarinoista. Tai ehkä juttu onkin toisin päin – Tolkieninhan sanotaan saaneen tarinoihinsa innoitusta Kalevalasta.

Sinipiikojen ja metsänneitojen keskinäinen suhde jäi vähän hämäräksi. Miksi metsänneidot eivät pysty lisääntymään suvullisesti, vaikka Tapiolta ja Mielikiltä se lapsikatraasta päätellen onnistuu. Ja jos monistamalla syntyy metsänneitoja, mistä sitten tulevat sinipiiat? Minulle tuottaa fantasiassa aina ongelmia, kun asiat tulevat valmiiksi annettuina. Niihin on vain uskottava.

Semmoinen juttu pisti silmään, että Virvellä on Fjällräven-reppu. Annastiina puolestaan pelaa iPadillä Angry Birdsiä. Isä lukee Helsingin Sanomia, äiti takavarikoi iPhonen ja Pinjalla on päällä vanha Robin-paita. ”Boom Kah!” hihkuu sinipiika Tuulia tyttöjen paetessa Hiitolasta. Ovatko nämä tuotenimet tiedostamattomia lipsahduksia vai onko nuortenkirjallisuutta alettu sponsoroida?

Pinjan pikkusisko Annastiina jää kirjassa jotenkin taka-alalle, vaikka pääsimmekin ohimennen mukaan leikkimään ja seuraamaan Ken-sedän Barbie-haaremia. Miksi Ansku ylipäätään on olemassa? Onko hänkin mahdollisesti metsänneito? Odotan kuulevani Anskusta enemmän neliosaiseksi suunnitellun sarjan seuraavissa osissa.

Loppuluku tuntuu kokonaisuuteen nähden vähän irtonaiselta. Onhan kauan kadoksissa olleen isoäidin löytyminen hieno huipennus, mutta ajatellen, että kirjoja on tulossa vielä kolme lisää, olisin saattanut jättää sen vielä tässä vaiheessa lukijoiden jännitettäväksi. Tai kuka tietää: ehkä tulossa on jotain vielä jännempää. Pientä selvyyttä asiaan saattaa saada lukemalla sarjan äskettäin ilmestyneen kakkososan Kiven sisässä.

Sini on valmistunut ylioppilaaksi Lahden yhteiskoulun lukiosta vuonna 2006.

Marja

Advertisement
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

8 vastausta artikkeliin: Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Myllylahti, 2017)

  1. Riikka sanoo:

    Minusta kirjan päähenkilö on liian vanha ollakseen uskottava! Juuri yläasteen lopettanut Pinja olisi uskottavampi tähän metsänneitokuvaelmaan. Tarina tihkuu teiniangstia: kympin tyttö ja ihanan pojan kanssa pieleen mennyt suhde, ongelmia ylisuojelevien vanhempien kanssa ja masentumista. Mutta kun kuvaan tulee sitten salattu kaarnaselkäisyys, rakastuminen viehkoon työkaveriin Virveen ja uljas prinssi Marras, lukija alkaa aavistaa, että nyt mennään fantasian maailmaan ja lujaa. Kun Marraksen harrikka muuttuu hurjasti laukkaavaksi hevoseksi, tulee mieleeni Aino Kallaksen Sudenmorsian. Samanlaista hurjaa menoa.

    Latinankieliset lukujen nimet ovat minusta outo ja kömpelö ratkaisu. Vai onko tarkoitus sivistää lukijaa? Samalla tavoin lukijaa olisi voinut valistaa esimerkiksi jollain kaavakuvalla suomalaisista metsään liittyvistä kansanuskomuksista. Vaikka otteita Marjan viittaamasta tietokirjasta Suomalaisia haltijoita ja taruolentoja!

    Minusta Pinjan ongelmat jäävät kirjassa takaa-alalle, kun metsän mytologiset hahmot pääsevät oikein kunnolla temmeltämään. Mitenkähän 4-osaiseksi luvattu kirjasarja etenee? Saako Pinja Virven? Saako Pinja selville oman alkuperänsä juurta jaksaen ja sen myötä tasapainoisemman minäkuvan? Tuleeko vanha poikaystävä Arttu jossain vaiheessa uudelleen kuvaan? Miksi vanhemmat ovat salanneet Pinjalta hänen oudon alkuperänsä? Tuleeko lisää taisteluita metsän pahoja voimia vastaan?

    Sivulla 133 Marras iskee Pinjaa kapakassa. Marraksen kosketus saa Pinjan ”kihelmöimään”. Vähän myöhemmin (suora lainaus) ”–Marraksen huulet laskeutuvat kovina ja vaativina omilleni, enkä pysty ajattelemaan muuta kuin ahnasta kieltä, joka tukeutuu suuhuni ja myskin tuoksua, joka hukuttaa minut kokonaan”. Tulee mieleen nuoruuden Hertta-sarjat, joita me tytönhupakot hartaasti luimme suurten unelmien kera.

    Riikka

  2. Olli sanoo:

    Oikein kelpo fantasiaromaanin on Sini Helminen kirjoittanut. Oli virkistävää, että nyt liikuttiin suomalaisen mytologian maailmassa. Näitä vastaavanlaisia muinaiset jumalat ovatkin totta -tyylin fantasiaromaanejahan on jo pilvin pimein antiikin tai skandinaavien tarustoon sijoitettuina. Tapion ja Mielikin valtakunta tarjoaa kyllä ihan yhtä tukevan (jos nyt sellaista sanaa voi tässä yhteydessä käyttää) pohjan seikkailulle.

    Kaarnan kätkössä -kirjassa Sini Helminen on valinnut saman tyylilajin, jota Elina Rouhiaisen Susiraja-sarja ja Annukka Salaman Faunoidit edustavat. Eli eletään nykyajan reaalimaailmassa, jossa kuitenkin enemmistön ihmisistä tietämättä on olemassa toisenlaisia olentoja ja heidän lumottuja alueitaan. Tässä tasapainottelussa Helminen onnistuu hyvin, tokihan Tapion salit ja Hiitola hyvin mahtuisivat johonkin suomalaisten metsien kätköihin.

    Fantasiajuonen rinnalla kirjassa oli vahva pyrkimys nostaa seksuaalisuus teemaksi. Pinjan ja Virven syttyvä tyttörakkaus oli kuvattu ilman sen kummempia kiemuroita, vaikka samalla tuotiin esille ympäristön (tai lähinnä Pinjan äidin) vaikeus hyväksyä sitä. Metsänneidoilla lesbosuhteet olivat normaali olotila, ja ainakin Tapiolassa tunnuttiin kovasti paheksuttavan sellaisia metsänneitoja, jotka olivat karanneet ulkomaailmaan miesten perässä. Hieman minua mietitytti, vesittääkö tämä seksuaalisen moniarvoisuuden viestiä, joka tuntui olevan kirjailijalle tärkeä. Johtuiko Pinjan ja Virven toisiinsa tuntema veto vain heidän metsänneitoudestaan? Kuinka suvaitsevaista on se, että ennakkoluulot käännetään toisin päin?

    Marja, minusta kirjassa ei sanottu Tapion ottaneen Tolkienilta mallia. Pinja vain vertasi näkemäänsä aiemmin tuntemaansa: ”puupalatsi tuo kovasti mieleen Rohanin Meduseldin” (s. 203). Ehkäpä Pinja oli nähnyt Sormusten herra -leffat? Pieni täky fantasiaa harrastaville se lähinnä oli.

    Kirjassa näkyi selvästi, että se on pidemmäksi aiotun sarjan ensimmäinen osa. Tapahtumat alkoivat verkkaisesti, mutta sitten lopun seikkailullinen Hiitolasta pako oli nopea rykäisy kirjan lopussa. Kirja loppuu selkeään koukkuun, kun Pinja menee tapaamaan isoäitiään. Muitakin arvoituksia jää roikkumaan ilmaan. Jotenkin minusta tuntui, että Pinjan äiti tiesi enemmän kuin halusi kertoa. Hän tuntui reagoivan joihinkin asioihin kuin olisi aavistellut metsänneitouden pyrkivän esiin tyttäressään. Ja Marras-hiidestä kuulemme taatusti vielä, ei se silmänisku voinut olla suhteen loppu!

    Minusta metsänneitojen kaksi mahdollista lisääntymistapaa (kloonaus tai suvullinen lisääntyminen miehen kanssa) oli huima keksintö. Mutta Marjan tapaan jäin vähän pohtimaan näitä kiemuroita. Miten Pihla onnistui sulautumaan puuhun ja olemaan metsänneito täysiveristen tapaan, jos hänessä oli vain neljäsosa maagisia geenejä? Isä taisi olla pelkkä resessiivisten geenien kantaja, vaikka hänhän oli kirjan sukutaulussa puoleksi Tapion väen sukua. Tässä ollaan taas niiden fantasian sisäisen logiikan kysymysten äärellä.

    Riikan kanssa olen samaa mieltä latinankielisistä lukujen nimistä. Varsinkin kun tässä nimenomaan ei oltu antiikin tarujen parissa vaan ihan suomalais-ugrilaisessa mytologiassa, niin mitä ihmettä nuo fraasisanakirjasta poimitut kuluneet sitaatit siellä tekivät? Tässä olisi toivonut kustannustoimittajan sanovan nuoren kirjailijan ”mageelle” idealle suoraan EI! No olihan viimeisen luvun otsikossa ehkä jo itseironiaa: Quidquid latine dictum sit, altum videtur.

    Kirja ei ollut kovin pitkä, mikä tietysti nykyään tuntuu olevan se paras suositus. Fantasian ja reaalimaailman tasapaino pysyi kasassa, ja maailma saatiin rakennetuksi reilussa 200 sivussa. Jatkoa seuraa, se on ilmeistä ja sen tunsi kirjan loppupuolella, mutta se on fantasiagenren tyyppipiirre, joten sitä lienee turha kritikoida. Oikein luettava ja ideoiltaan omaperäinen fantasiaromaani!

    Olli

  3. Kaisa sanoo:

    Tämähän oli mainio kirja! Olin vähän hämmentynyt kommenteistanne, jotka luin, ennen kuin aloitin oman lukuni. Mietin, että mikähän hässäkkä tämä on hiisineen ja muine sinipiikoineen. Mutta juttuhan oli ihan lennokas, ja pidin siitä että fantasiamaailma tuli ikään kuin vierailulle tähän reaalimaailmaan. Tarina oli kontekstissaan ja omassa universumissaan hyvin uskottava. Tämän tarinan lukee helposti ei-niin-fantasiaihminenkin. Romaani oli jopa helppolukuinen.

    Minun huomiotani kiinnitti se, että kirja jakaantui vähän turhan selkeästi kolmeen osaan. Ensimmäinen osa oli Tuulian kohtaaminen ja Pinjan ”sekoaminen”, toinen osa oli kesätyö ja Virpi ja sitten kolmas osa oli Marras ja hiidet. Toki nämä oli sidottu nokkelasti yhteen, mutta jotenkin tuli tunne, että nämä kohdat muodostivat tavallaan omat kokonaisuutensa. Ehkä loppusarjakin muodostuu tällä tekniikalla?

    Marja pohti tuotemerkkien luettelun uskottavuutta tai kirjallisuuden sponsorointia: minua tuotemerkit eivät mitenkään häirinneet. Minusta ne sopivat nuoren tytön elämään ja korostivat hyvin tämän maailman realistisuutta vastaparina fantasiaelementeille.

    Yhdyn myös edellisiin puhujiin siinä, että latinalla kikkailu on aivan turhaa lukujen nimissä. Paremmin tyyliin olisivat käyneet vaikka vanhat suomalaiset sanonnan ja sananparret. Nauratti muuten oikeasti se kotitontun manaus: konjakin voimalla taloa ympäri nakuna! Onko omituisesti käyttäytyvien nuorten kohelluksen takana aina lopulta joku suurempi missio?!

    Olli kysyi, että kuinka suvaitsevaista on se, että ennakkoluulot käännetään toisin päin, kun käsitellään sukupuolirooleja. Tässähän niitä oli käännelty aika paljon, ja minusta ihan nokkelasti. Kyllähän metsänneitojen suhde miesten matkaan lähteviin neitoihin hymyilytti. Lisäksi Tapion hovihan oli tehty aika matriarkaaliseksi – Tapio taisi olla ainoa mies siellä? Samoin kun Hiitolassa taas oli vain se yksi nainen; paikkahan oli hyvin maskuliininen, eikö? Samaa vastakkaisuutta on mielestäni siinä, että Marraksen suudelma on Riikan sanoja lainatakseni hyvin herttasarjamaisen väkivaltaista (jopa), kun taas naisen, Virven, ote näihin asioihin on erityisen herkkä.

    Minusta kirjan kieli oli myös jotenkin vetävää. Ja kaunistakin: ”Metsänneidot ei vanhene ulkoisesti juuri yhtään. Sydämeen vaan tulee lisää kerroksia iän myötä, kunnes se on niin painava, ettei sitä jaksa kantaa. Silloin metsänneito menee lepäämään puunrunkoa vasten ja nukahtaa, sulautuu lopullisesti puuhun eikä enää herää.”

    Kaisa

  4. Kaisa sanoo:

    Saanko vielä avautua vähän sinipiioista? Tietänette laululeikin (Helmi Tengman) ”Pieni tytön tylleröinen/tietä pitkin kulki./Saapui sinne Nukku-Matti,/silmät pienet sulki.” ”Tapio ja Tellervo ja Sinipiika pieni,/mustikka ja mansikka/ ja suuri metsän sieni.” Ja niin poispäin.

    Noh, ikäpolvellani on trauma tästä ja tuosta sinipiiasta. Minun esikoulussani esimerkiksi tätä veivattiin usein. Enkä koskaan saanut olla se ihana sinimekkoinen sinipiika. Olin aina joku tatti.

    Siksi onkin ihanaa, että Sini Helminen on kirjan kansiliepeen mukaan löytänyt oman sinipiikuutensa. Minä yritän, kohtalotovereineni, päästä yli sinipiikuustraumasta. (Paitsi että yksi ystäväni on kuulema AINA saanut olla se sinipiika!!!! Voi hiisi!) Olemme suunnitelleet ystäväporukalla, että joskus vielä rekonstruoimme kyseisen laulun, ja silloin jokainen saa esittää siinä juuri sitä mitä ja ketä haluaa.

    Kaisa

  5. Olli sanoo:

    Tämä saattaa olla sukupuolittunut juttu, mutta minulle on sinipiioista tullut aina mieleen lähinnä siivousvälineet…

    Olli

  6. Olli sanoo:

    Luin viikonloppuna Väkiveriset-sarjan toisen osan, Kiven sisässä. Ihan kelpo kirja sekin, mutta olin vähän pettynyt siihen, ettei tarina jatkunutkaan. Kyseessä oli aivan toisen henkilön tarina. Nörttipoika Pekko saa tietää olevansa vuorelainen, aivan samoin kuin Pihlalle selvisi, että hän on metsänneito. Yhteisiä henkilöitä on vain Tuulia, joka on selvästi saanut uuden tehtävän Pekon auttamisessa. Tarina oli lähes peilikuva ensimmäiselle osalle, Pekko oli äidin puolelta väkiverinen, isä oli normaali ihminen. Niin tai juttu on oikeastaan vähän monimutkaisempi… Toinen osa oli myös tummasävyisempi ja tarinassa oli raakoja yksityiskohtia. Marras oli tämän kakkososan pahikseen verrattuna varsin säyseä tapaus! Osia lienee tulossa lisää, koska elementeistä on vielä vesi ja maa käsittelemättä (kertoo kirjan etuliepeen teksti).

    Olli

  7. Kaisa sanoo:

    Kiitos Olli tiedosta! Hankin nimittäin nämä kirjat koululle ja onkin hyvä tietää tämä. Näin ollenhan kirjoja voi sitten lukea missä järjestyksessä tahansa, eikö?

    Ajattelin suositella varsinkin sitä ensimmäistä – ja miksen nyt toistakin – teosta niille lukijoille, jotka eivät siihen ihan kovimpaan fantasiaan taivu. Kuten kirjoitinkin, ja totesimme kaikki, että lukemamme kirja oli lopulta aika reaalimaailmassa ollakseen kuitenkin fantasiakirja.

    Kaisa

  8. Olli sanoo:

    Kyllä näin on. Eli siis Kiven sisässä -kirjan voi lukea vallan mainiosti, vaikkei olisi ensimmäiseen osaan koskenutkaan. Ihan itsenäinen tarina.

    Olli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s