Nadja Sumanen: Terveisin Seepra (Otava, 2017)

Kirja alkaa lyhyellä ja ytimekkäällä päähenkilön perheen esittelyllä: päähenkilö Iris, 9.- luokalla ja pian 16 v., voimakastahtoinen ja kuntoiluintoinen bloggariäiti Irja, mukautuvainen Erik-isä ja veli Kim. Veljestä ei mainita aloitusluvussa kuin nimi. Kyse on vauraasta perheestä. Päähenkilö mainitsee käyvänsä terapeutin vastaanotolla. Ensimmäisen luvun viimeiset lauseet tiivistävät kirjan teeman: ”Tänään menisin kouluun. Tänään täyttäisin minulle asetetut vaatimukset.”

Romaanin kieli on hyvin ilmeikästä. Iriksen vanhemmat ovat olleet eri mieltä pihalla kasvavasta omenapuusta. Äiti Irja oli halunnut katkaista sen, mutta isä Erik oli ihme kyllä pitänyt tässä asiassa päänsä. Omenapuun kuvaus on tehty huolella: ”Keväällä se liiskasi portaille liukkaat terälehtensä. Kesällä se vyörytti kenkiemme alle kovat raakileensa. Syksyllä puu mossautteli ruskeiksi muumioituneita omenoita pihakivetykselle. Ja talvet, talvet puu narisi itsekseen, kun sen pitkiä lihassyitä muistuttava eloton oksa nirhasi eloon jääneen oksan äkälöitynyttä kaarnaa.” (S. 10.)

Iris käy psykologilla. Hän on suorittajatyyppiä, kympin tyttö koulussa ja tanssii balettia. Nyt hän voi huonosti, koulunkäynti ei innosta ja hän on yksinäinen. On anoreksiaa ja viiltelyä. Kirjassa kuvataan Iriksen elämän kulkua 9.-luokalla neljässä jaksossa: marras-joulukuu, tammi-helmikuu, maalis-huhtikuu ja touko-kesäkuu. Näiden kuukausien aikana Iris prosessoi omaa ja perheensä elämää ja myös omien vanhempiensa taustoja.

Iriksen perhe on monella tapaa lukossa. Selityksiä alkaa löytyä lukoille siinä vaiheessa, kun Iris saa tietoa isovanhemmistaan. Puhumattomat asiat kulkevat taakkana sukupolvesta toiseen.

Iriksen isä auttaa tytärtään vaikean vuoden aikana aloittamalla yhteisen valokuvausharrastuksen. Isän suhde tyttäreen lähenee ja isä kertoo tärkeitä asioita omasta perheestään ja suhteestaan Iriksen äitiin. Kameran linssin takaa Iris alkaa saada etäisyyttä omiin ahdistuksiinsa ja hänen huomionsa alkaa suuntautua ulkomaailmaan: ”Minua sisältä päin piinannut valvontakamera oli kuin vaihtunut isän vanhaksi järjestelmäkameraksi” (s. 168).

Virolainen nainen käy Iriksen kotona siivoamassa ja siirtyy myöhemmin isoäidin hoitajaksi. Teele auttaa lämpöisellä ja inhimillisellä asenteellaan ja teoillaan Iristä havaitsemaan elämän positiivisia puolia.

Iriksen kasvuprosessia edistää maaseudulla asuva tavistyttö, joka esiintyy nimellä Runotyttö. Iris on psykologin ehdotuksesta alkanut ”kirjeenvaihdon” netissä toisen nuoren kanssa saadakseen uutta ajateltavaa ongelmiensa keskellä. Iris kirjoittaa nimellä Seepra.

Lukiessani mietin, onko kirja kuorrutettu liian monilla aineksilla ja liian taiturimaisella kielellä. Kuitenkin romaanin ydinhän on ysiluokkalaisen tytön arki ja siihen liittyvä ahdistus. Mieleeni tuli Kira Poutasen samaa aihetta käsittelevä jo vanha Ihana meri, jossa myös mennään syvälle nuoren tytön ahdistukseen, mutta tätä romaania suoremmin.

Nadja Sumasen Seeprassa kirja päättyy valoisasti, kun taas Kira Poutasen Ihana meri jättää päähenkilön tulevaisuuden vain arvailujen varaan. On hienoa, että Nadja Sumasen luoma Iris voimaantuu monella tavalla vuoden aikana ja päättää peruskoulunsa rohkeasti tulevaisuuteen katsovana ja itseensä luottavana nuorena. Kuitenkin mietin nuorta lukijaa: onko romaanissa rönsyilty liian monelle taholle? Jaksaako lukijaa kiinnostaa kaikki kirjan rönsyt? No, ainakin se Iristä kiinnostava poika, joka myös oli pyrkimässä kuvataidelukioon, oli ihan ihku ja varmasti alkoi kiinnostaa kaikkia lukijoita. Hieno positiivinen lopetus romaanille. Iris, ihana kiinnostava poika ja kuvataidelukion aloitus syksyllä – voisiko ihanammin näin synkkiä teemoja käsittelevän kirjan enää lopettaa?

Riikka

 

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

7 vastausta artikkeliin: Nadja Sumanen: Terveisin Seepra (Otava, 2017)

  1. Olli sanoo:

    Kirjan alkupuoli oli minusta raskas lukea. Ei kielensä vaan Iriksen sosiaalipornoa muistuttavan elämäntilanteen vuoksi. Täydellisyyttä tavoitteleva itseään viiltelevä tuleva anorektikko, jonka äiti on kylmä ja kalsea terveysintoilija, isä aina matkoilla ja veli huumeparantolassa. On siinä jo yhdelle perheelle ongelmia kerrakseen!

    Myös Iriksen tajunnanvirta oli rankkaa. Kaikki oli kamalaa, Iris pelkäsi kaikkea, häpesi kaikkea ja oli ihan käsin kosketeltavan ahdistunut. Synkkää, synkkää, synkkää! Kuvaus oli niin tehokasta, että minua alkoi ahdistaa, mutta samalla sellainen pikku ääni (ihan epäreilusti) alkoi kitistä päässäni, että mitäs jos tyttö nyt vähän ryhdistäytyisit ja lakkaisit hölmöilemästä sen viiltelyn kanssa. Sen verran osoittelevaa kurjuuden kuvaus välillä oli.

    Onneksi kirja sitten alkoi kääntyä kohti parempaa. Suurisydäminen Teele oli hyvä hahmo. Minua miellytti hänen vironsa, mutta en ole varma nauttivatko nuoret lukijat siitä yhtä paljon. Osaan sen verran viroa, että ymmärsin kaikki repliikit, mutta nuoret ovat usein allergisia jopa suomen murteille, ja ainakin heikommilla ja tottumattomammilla lukijoilla viro voi vähän takertua kurkkuun.

    Iriksen ja isän pikku hiljaa kehittyvä, tai pikemminkin uudelleen löytyvä vanhemman ja lapsen suhde oli kirjan hienoin osa. Hapuilua alussa, mutta sitten kumpikin oppi luottamaan toiseensa. Lohdullista. Äiti oli kamaluudessaan paljon karikatyyrimäisempi hahmo, mutta itsekkyys ja omaan napaan tuijottaminen ovat tätä aikaa. Samoin kuin omien aatteiden ja elämäntapojen pakkosyöttö muille.

    Runotyttö Siri oli kiinnostava hahmo. Tuliko teille mieleen Dorian Grayn muotokuva? Sirihän on jo nimeltään Iriksen peilikuva, ja hänen kehityksensä meni juuri päinvastoin kuin Iriksellä. Kirjan loppupuolella hänen katoamisensa (viestit eivät enää menneet perillle) oli minusta suorastaan pahaenteinen. Mietin jopa, oliko Siriä ihan oikeasti olemassa. Jospa hän asusti vain Iriksen mielessä ja katosi, kun Iris oli löytänyt tasapainonsa, eikä enää tarvinnut häntä. Tosin kirjan loppu ei tätä tulkintaa ihan tue.

    Kokonaisuutena Terveisin seepra oli mukiinmenevä ongelma-genren nuortenkirja, jos kohta aiheeltaan hitusen liian synkeä minun makuuni.

    Olli

  2. Marja sanoo:

    Minä odotin takakansitekstin perusteella jotain vielä pahempaa. Toivoin saavani jonkinlaisen selityksen sille, miksi ahdistunut ihminen haluaa tehdä pahaa itselleen. Ehkä se olisi ollut liian rankkaa tekstiä nuorille lukijoille. Viiltelyn rooli korostuu kannessa hassusti. Juonen kannalta se oli lopulta vain seikka, joka laittoi liikkeelle halutun muutoksen.

    Kirjan ansio on mielestäni siinä, että se konkretisoi, mitä voi tapahtua, kun ihmiset eivät osaa tai uskalla näyttää tunteitaan. Iriksen vanhemmat elävät kumpikin sokkoina omissa sudenkuopissaan. Vaativien vanhempien tytär Irja häslää vielä aikuisenakin paniikinomaisesti trendikkäiden harrastusten parissa saavuttaakseen hyväksyntää. Alkoholistiperheen poika Erik taas on tottunut alistumaan ja pakenemaan kotona odottavia ongelmia – hautaamaan ne maton alle.

    Ysiluokkalainen Iris tuntee itsensä kavereista huolimatta yksinäiseksi. Vanhemmat painiskelevat omiensa lisäksi isoveli Kimin aiheuttamien ongelmien kanssa. Kenelläkään ei ole aikaa Irikselle. Tyttö pähkäilee asioita yksin ja tuntee epävarmuutta ja turvattomuutta, jotka vähitellen saavat ahdistuksen muodon.

    Terveisin Seepra ei anna kovin hyvää kuvaa Suomen terveydenhuoltojärjestelmästä. Poliklinikalla lääkäri ompelee akuuttia hoitoa vaativan viiltohaavan, mutta psykiatrisen hoidon kriteerit eivät täyty, joten Iris passitetaan ongelmineen takaisin kotiin. Eläkepäivistä haaveileva koulupsykologi vaikuttaa harvinaisen leipääntyneeltä työhönsä. Hänen pitäisi olla se ammattilainen, joka osaa valaa itseluottamusta ja selittää epävarmalle nuorelle, mitä tunnemyrskyissä tapahtuu. Vaan mitä tekeekään tämä täti: ehdottaa, että Iris hommaisi juttukumppanikseen kirjekaverin.

    Tarinan sankariksi nousee Iriksen isä, joka tytön päädyttyä sairaalaan saa mystisen tekstiviestin: ”Pelasta Iris!” Onko lähettäjä isoveli Kim vai joku muu? Viestin saatuaan Erik joka tapauksessa herää tilanteeseen ja päättää tosissaan kiinnostua tyttärensä elämästä. Samalla hän tulee herättäneeksi henkiin koko perheen.

    Oma osuutensa Iriksen toipumisessa on virolaissyntyisellä siivooja-kodinhoitaja Teelellä, joka pullantuoksuisine olemuksineen ilmestyy Björkien asuntoon. Teelellä riittää rakkautta, eikä hän epäröi jakaa sitä ympärilleen. Jokaisella pitäisi olla huonona päivänä takataskussa pieni Teelen kaltainen varamummo!

    Yhteisellä lomamatkalla äidin ja isän kaappeihinsa piilottamat luurangot alkavat viimein tulla esiin. Kirjan loppu onkin jo toiveikas. Joskus on ajettava Jäämeren rannalle asti ennen kuin löytyy paikka, missä ihmisen ei tarvitse pelätä sitä, että on epätäydellinen.

    Marja

  3. Kaisa sanoo:

    Minua vähän jännitti alkaa lukea tätä kirjaa. Pidin nimittäin siitä Sumasen esikoisesta Rambosta niin paljon, että ajattelin kauhuissani, että jos tämä onkin ihan huono. Mutta pelko pois! Täytyy kyllä sanoa, että Nadja Sumanen on mielestäni Suomen parhaita nuortenkirjailijoita tällä hetkellä.

    Pidän nimittäin hänen kirjoissaan siitä, miten hän kuvaa koko perhettä. Useinhan nuortenkirjoissa nuori – usein kärsivä sellainen – lilluu jotenkin omassa kuplassaan, johon ei yllä vanhempien eikä aikuisten ote. Sumasella päähenkilö on toki nuori, mutta myös muu perhe, aikuiset, saavat roolin. Sumanen näyttää, että myös aikuiset ovat heitteillä elämässään. Ja tämähän nuoria hämmentää. Tuli tässäkin mieleen, että Iriksen paraneminen, tai ”järkiintyminen”, kuten Olli muotoilisi, alkoi, kun hän tajusi mitä kaikkea vanhemmat kantavat sisällään ja painolastina edellisistä sukupolvista. Ja tämänhän me monet ymmärrämme vasta aikuisina. Että minunkin äidilläni on ollut äiti – ja se nainen ei todellakaan ole vain mummoni.

    Se on totta, mitä totesitte, että ongelmia tällä perheellä totisesti on. Ja sekin on totta, että vähempikin olisi kyllä riittänyt. Olli kirjoitti, että ”Iriksen tajunnanvirta oli rankkaa. Kaikki oli kamalaa, Iris pelkäsi kaikkea, häpesi kaikkea ja oli ihan käsin kosketeltavan ahdistunut.” Totta. Jotenkin tunnistin tästä kaikesta kuitenkin niitä tuntemuksia, joita teinityttönä koin ja koimme. Jos miettii vaikka yläasteaikaa, on se oikeasti hirmuista itsekontrollin aikaa. Myönnetään, Iriksellä meni överiksi, mutta jotenkin nuoruuden tuntemukset heräsivät kirjan kautta eloon. Itsekontrolli, peilailu kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti, jalat yhteen, paniikki muuttuvasta kehosta…. Been there, done that.

    ”Terveisin Seepra ei anna kovin hyvää kuvaa Suomen terveydenhuoltojärjestelmästä,” kirjoitti Marja. Totta tämäkin. Fyysiset haavat on helpompi ommella kuin parantaa sisäiset haavat. Muistaakseni Nadja Sumanen on ammatiltaan koulukuraattori, joten hän tuntenee systeemin hyvin. Monesti olemme ystävien kanssa puhuneet myös siitä, miten vaikkapa työterveyshuollot rakastavat ottaa verikokeita ja mitata verenpaineita. Taatusti tuottavaa ja helppoa hommaa. Mutta entäs ne työyhteisön henkiset paineet ja ongelmat? Niihin taitaa olla jo vaikeampaa löytää parannusta.

    Sumanen on nyt kirjoittanut pojan ja tytön kasvutarinan. Rambo oli Iristä nuorempi, mutta molemmilla oli ongelmansa ja hullunkuriset perheensä. Mitä seuraavaksi? Sumasen kieli on parhaimmillaan hauskaa, ”ilmeikästä” Riikan kuvailemana. Olisiko seuraavaksi jonkin ei-niin-ongelmanuoren kuvauksen paikka? Ja täytyy sanoa, että se kaava, jossa ns. eliittikoulu asettaa paineet nuorelle, on aika kulunut ja nähty.

    Mietin samoin kuin Olli, että oliko Siri totta. Mutta eikö kukaan halua tai rohkene alkaa tulkita Oidipusta? Oidipusta, jonka nuori tyttö surmaa tämän yritettyä kuristaa neidon hengiltä?

    Kaisa

  4. Olli sanoo:

    Ainakin Oidipus on ennustuksen toteuttava. Kirjan alussa (s. 32) Iris pohdiskelee: ”Mutta joskus, joskus minuun iski aavistus, että ehkä en sittenkään ollut käärmeen kaksoissielu, vaan sen tuleva saalis. Että Oidipus vain odotti ja kasvatti itseään. Että eräänä päivänä se kuristaisi minut, nielisi kokonaisena, sulattaisi sisällään.”

    Oidipus on Kim-veljen käärme, ja Kimin nimeämäkin. Sen nimestä en oikein saa kiinni, mutta jonkinlainen Iriksen pahan olon symboli se on. Sehän kasvaa ja komistuu, kun Iris voi huonosti. Kun Iris on lähdössä pääsykokeisiin ja on pääsemässä eroon pahasta olostaan, juuri silloin käärme yrittää kuristaa hänet. Iriksen pitää temmata itsensä irti sairaudestaan (tai miksi sitä nyt kutsuisi), ja se onnistuu vain tappamalla käärme. Irja-äitikin myöntää vihanneensa käärmettä ja sanoo: ”Mun mielestä kaikki paha sai siitä alkunsa.” (s. 202) Tervehtyminen voi alkaa.

    Olli

  5. Kaisa sanoo:

    Mietin vielä myös sitä Siriä. Ehkä asettuisin sille kannalle, että Siri on Iriksen oma luomus; se näkymätön ystävä, jolla on kaveri ja ”traaginen” ero poikaystävästä. Siri tekee sitä kaikkea, mitä Iris ei uskalla. Siri myös kirjoittaa ja kysyy enemmän kuin Iris. Ovatko kysymykset Iriksen itse itselleen asettamia – Sirin kautta? Miltä tanssi tuntuu, kerro Helsingistä. Eihän Iristä oikeastaan kiinnosta Siri lainkaan, vai mitä?

    Voisiko lopun ”taideperformassi” olla osa tätä, näkymättömän ystävän etsintäkuulutusta, kun itse tästä on jo päässyt yli ja ohi. Asiaa pystyy ikään kuin jo katsomaan ulkopuolelta.

    Sitä vaan Olli mietin, että olisiko Kimin Oidipuksen pitänyt yrittää tappaa se isä – ei siskoa?

    Kaisa

  6. Klaus sanoo:

    Myönnettävä on, että kuten monen muunkin kirjan kohdalla, minulla meni hetki ennen kuin pääsin kunnolla sisälle kirjaan. Mutta sitten kun vauhtiin pääsin, luin kirjan yhdellä istumalla.

    Kuten muutkin jo totesivat, tarina ei ehkä ollut se kaikista miellyttävin alussa Iriksen tilanteen takia. Juurikin ehkä liian masentavaa luettavaa. Vähitellen Iiris sitten sai positiivista asioita elämäänsä. Suhde isään parani ja virolaisesta siivoojasta tuli hyvä ystävä.

    Itse kun kirjaa luin, niin mielestäni jonkinmoinen käännekohta parempaan suuntaan tapahtui mummon kuolessa. Silloin kaikki muut hahmot pääsivät omalla tavalla vapaaksi ”mummon ikeestä”. Varsinkin Irja-äiti. Erik-isäkin pääsi vapaammin kertomaan omista perhetaustoistaan, jotka luultavasti eivät olleet anopin mieleen. Kim-poikakin oletti isän olevan rikas suomenruotsalainen.

    Olen samaa mieltä muiden kanssa, että runotyttö-Siri oli ehkä loppujen lopuksi pelkkää Iriksen mielikuvitusta. Semmoisen assosiaation sain heti kun kirjan suljin. Tätä tukee mielestäni esimerkilksi ”Sirin” katoaminen kuvioista juuri silloin kun Iriksellä menee hyvin. Myös, että kirjekaverien nimet ovat toistensa peilikuvia antaa viitteitä tähän. Tai sitten ”kohtalolla” oli näppinsä pelissä, kuten Iris asian kirjassa ilmaisi.

    Eli kirja oli mielestäni hyvä. Tarina mielenkiintoinen ja uskottava ja henkilöhahmot monipuolisia. Näin voi tapahtua mille tahansa perheelle.

    Ps. Jotenkin kirjan lopussa tapahtunut perheen yhteinen matka Jäämerelle vaikutti alitajuntaani niin, että seuraavana yönä uneksin omista ajomatkoistani Pohjois-Suomesta takaisin Helsinkiin. Merkkejä siitä, että sinne myös itse haluaisin ajaa? Ken tietää…

    Klaus

  7. Olli sanoo:

    Klaus, hyvä huomio tuo pääsy vapaaksi ”mummon ikeestä”. Kirjassahan ikään kuin leijuu läsnä se vaara, että sukupolvet uusintavat omia ongelmiaan, eli Irja-äiti siirtää oman äitinsä tiukkaa asennetta suhteeseensa oman tyttärensä kanssa. Onneksi lopussa näyttäisi, että ketju voidaan katkaista.

    Olli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s