Tekstitaitoa opettelemassa / runoja lukemassa

Artikkeli on Nuortenkirja ekstra -juttu: koulukirjastohoitajat keskustelevat ja ottavat kantaa kirjallisuuden eri ilmiöihin.

Luin kesälomalla Leena Kirstinän kirjoittaman kirjan Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa. Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä henkilökuvaa, kirjallisuudenhistoriaa ja teosanalyysiä. Sitä lukiessa aloin pohtia sitä, millainen asema runoudella on nykyään yhteiskunnassamme, tai vaikkapa kouluopetuksessa. Jokaisella meillä on koulukirjastossa runohylly. Kysyisinkin, miten tiheästi ostatte runoluokkaan uusia kirjoja ja toisaalta miten paljon runokirjoja koulunne kirjastosta lainataan?

Kirsi Kunnas on syntynyt vuonna 1924 helsinkiläisfriiduksi (Kirstinä, s. 19). Kulttuuriperheen teini-ikäisen tyttären kerrotaan löytäneen 13-vuotiaana kotikirjastosta Koskenniemen, Leinon, Kailaan ja vähän myöhemmin Södergranin sekä Harmajan: ”Runot kuuluivat koulutyttöjen harrastuksiin” (mts. 50). Mitä mieltä te olette: kuinka monta runoilijaa nykyinen 13-vuotias osaisi mainita, saati montaako pitäisi ”lempirunoilijanaan”? Meillä suurinta vastakaikua viimeaikojen runokirjoista ovat saaneet muusikko Paperi T:n esikoinen Post-alfa sekä vloggaaja-Mansikan eli Maiju Voutilaisen Itke minulle taivas.

Toisaalta. Pitäsikö sittenkään olla huolissaan: jo 1980 ilmestynyt Jan Blomstedtin ja Esa Saarisen PunkAkatemia pilkkasi näivettynyttä runoutta ja runouden merkitys kyseenalaistettiin. ”Kirjallisuuden oletettiin menettäneen otteensa nuorisosta. Energiaa etsittiin sen sijaan populaarikulttuurista.” (Mts. 351.) Kunnas oli huolissaan siitä, miten teknokratia haluaa alistaa ihmiset teknologian palvelijoiksi runouden kustannuksella. Valtaapitävät haluavat määrätä kielen suunnan – eivät antaa runoilijoiden määrittää sitä. Sillä runouden kautta lopulta juuri yksilö löytää kielensä ja itsensä; todellinen tieto on tietoa itsestämme. (Mts. 353.) ”Runo on viesti toiselta ihmiseltä, mutta se on myös viesti lukijan omalta minältä” (mts. 354).

Tiedän ja ymmärrän, että aika on nyt eri ja olisi helppoa sanoa, että vaikkapa nykyräppäri vastaisi Kunnaksen nuoruudenajan runoilijaa. Mutta en pitäisi asiaa ihan näin yksioikoisena. Onhan toki 30-luvullakin ollut lauluja ja laulunsanoja! Ja silti on runoudelle ollut oma tilansa. Kirstinä kirjoittaa, että juuri runous oli pitänyt kansakuntaamme hengissä sodan aikana (Jylhä, Hellaakoski, Sarkia, Mustapää) ja vielä sodan jälkeenkin runous oli kansakunnalle tärkeää: Aila Meriluodon Lasimaalaus oli vuoden 1946 bestseller, jota myytiin 27000 kappaletta. (Mts. 88.) On muuten ollut huima kirjakevät, kun 1947 ovat ilmestyneet samaan syssyyn Kirsi Kunnaksen, Anna-Maija Raittilan, Lauri Viidan sekä romaanikirjailija Väinö Linnan esikoiset (mts. 72)! Montakohan runokirjaa meillä tätä nykyä julkaistaan vuosittain? Tilastoista näkyy, että vuonna 2017 kotimaisia esikoisteoksia julkaistiin proosaa 41 kappaletta ja runoutta sekä näytelmiä yhteensä 7 kappaletta. Vuonna 2013 runot ja näytelmät -sarakkeen luku on ollut 1!*

Tunteeko Tunteellinen siili enää mitään nyt / kun maailma on nettiin siirtynyt?

Runoudessahan oli muuten aika täräkkä buumi, kun Heli Laaksonen nousi hurjaan suosioon murrerunoillaan. (Esikoisrunokirja Pulu uis ilmestyi vuonna 2000.) Olen muistavinani, että Laaksosen kirjoja myytiin tuolloin 2000-luvun alkuvuosikymmenellä melkoisia määriä. Samallahan myös ns. lavarunous koki jonkinlaisen buumin – runous ikään kuin irtosi paperista ja muuttui eläväksi kokemukseksi. (Esim. Kuosmanen, 2008.)

Se, mikä Kirstinän kirjassa herätti myös pohtimaan runouden nykyasemaa on se, miten runoudesta on puhuttu ja kiistelty aiemmilla vuosikymmenillä (esim. Kirstinä, 187-190). On keskusteltu suurin sanoin siitä, miten runoutta saa, voi tai pitää kirjoittaa. Käydäänkö tällaisia keskusteluja ylipäätään enää? Vai käydäänkö ne niin marginaalissa, että emme kuule niistä mitään? Puhutaanko runoudesta nyky-yhteiskunnassa? Kunnas itse toteaa kulttuurielämämme olevan nyt samanlaisessa murroksessa kuin sodan jälkeen 1950-luvulla. Silloin oli suuri tarve löytää kieli uudelleen ja puhdistaa se. Hän toivoisi samaa kielen vallankumousta tämän päivän runoilijoilta: kieli tulisi keksiä uudelleen, tulisi muotoilla uusi runouden kielioppi. (Kunnas, 2018.)

Sivuhuomautuksena: Viro 100 -teemaamme liittyen Kirstinän kirjassa on hauska yksityiskohta siitä, miten Kirsi Kunnas on ollut mukana 1980-luvun alussa Tuglas-seuran perustamispäivänä Viron runouden juhlamatineassa, jossa esiintyi suuren yleisön edessä joukko virolaisen lyriikan uudistajia (Kirstinä, s. 308).

Kaiken edellä kirjoitetun jälkeen – miksi meidän sitten pitäisi keskustella runouden asemasta koulukirjastoissa? Kirsi Kunnas on todennut, että kieli ja identiteetti kuuluvat yhteen: jos ihmisen kieli on köyhää, on sitä silloin hänen ajatus- ja tunnemaailmansakin (mts. 210). Kirjailija on tunnustanut, että aikuisrunokokoelmiensa jälkeen, kun häntä pyydettiin alkaa täyttää 1950-luvun lastenkirja-aukkoja, ei hänellä itsellään ollut minkäänlaista muistikuvaa, että hän olisi itse aikoinaan lukenut suomalaista lastenrunoutta. Toki meillä on ”aina” ollut Lydecken, Hellén, tuutulaulut, lorut ja kansanrunot: opettavaiset ja agraarisesta maailmankuvasta ammentavat runot. (Mts. 193-194.) Mutta Kunnas toi muassaan lastenrunouteen runon monitulkintaisuuden, ajatukset jotka runoa kuuleva lapsi tajunnee vasta myöhemmin, urbaanin elämän sykkeen sekä lapsen kielentajun kehittämisen (mts. 196, 198, 202).

Ja mielestäni juuri ensimmäistä ja viimeistä seikkaa tarvitaan vielä ja etenkin tänään: nyt jos koskaan on aihetta koettaa parantaa lasten ja nuorten kielentajua sekä tekstintulkinnan kykyä –  ajattelua. Niin kuin usein sanon runokirjan lainaavalle opiskelijalle: kirjaa lukiessa pitää pysähtyä miettimään. Sapfon runokatkelmat luet toki fyysisenä suorituksena ratikkamatkalla Munkasta keskustan Starbucksiin, mutta sen jälkeen on aika pysähtyä vaniljasoijalatten äärelle ja alkaa miettiä. Mitä sanotaan, miksi? Millä sanoin? Ja mitä sitten? Runouden hymiöt pitää löytää sanoista. Akateemikko Kirsi Kunnaksen sanoin runous vaatii keskittymistä ja pysähtymistä. Ääntä, vimmaa ja hiljaisuutta. (Kunnas, 2018.)

Sillä siksi juuri runous kehittää tekstin monilukutaitoa mitä parhaimmalla tavalla.

Kaisa

Lähteet:
Kirstinä, Leena: Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa. WSOY, 2014.
Kunnas, Kirsi: On uskallettava olla runoilija. Parnasso 3:2018, s. 20-21.
Kuosmanen, Ilkka: Runo on ilon leikkiä kielessä, Etelä-Suomen Sanomat, 5.12.2008. (www.ess.fi/uutiset/kulttuurijaviihde/2008/12/05/runo-on-ilon-leikkia-kielessa)
* tilastointi.kustantajat.fi/PublicReporting/Yearly.aspx?reportName=FirstWorksInPrint.txt HYPERLINK (viitattu 5.8.2018)

Kategoria(t): runot Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

13 vastausta artikkeliin: Tekstitaitoa opettelemassa / runoja lukemassa

  1. Olli sanoo:

    Kiinnostavia pohdintoja. Totta kyllä, että runous ei oikein tunnu olevan vahvoilla tässä ajassa. Ensin Kaisan esittämiin kysymyksiin. Runokirjoja ei minulla valtavasti ole hyllyssä, ja niiden hankinta on hieman sattumanvaraista. Minulla on vaikeuksia löytää runokirjoja, joista minulla olisi yhtään sellainen tunne, että tuopa kannattaisi ostaa. Runokirjoja lainataan oikeastaan vain sitä yhtä pakollista äikän kurssia varten, jolla pitää lukea ja analysoida runoa ja runokokoelmaa.

    Toisaalta, työskentely yhtenäiskoulussa avaa hieman toisenlaisen näkökulman. Lastenrunoja ilmestyy, ja niitä lainataankin ihan tasaisesti. Tosin se, että alakoulun lukudiplomeihin kuuluu runokirja, lisää toki kysyntää. Mutta olen lukenut runoja alakoululaisten kirjavinkkauksissakin muiden kirjojen joukossa, ja kakkos-kolmosluokkalaisten keskuudessa Jukka Itkosen lorukirjaan Aakkoslammas loksuhammas tulee säännöllisesti varausjono vinkkauksen jälkeen. (No, okei, myönnetään, että laskelmoivasti luen aina sen K-kirjainrunon, jonka loppu saa aikaa naurunremakan.)

    Sitten aikojen muuttumisesta. Epäilen, että nykyiset 13-vuotiaat eivät Kirsi Kunnaasta poiketen juuri runoja harrasta. Tosin Kaisan siteeraama Kunnaan lausuma: ”Runot kuuluivat koulutyttöjen harrastuksiin” on sellainen, että se saa minut hitusen varuilleni. Onkohan Kirsi Kunnaan oma lapsuus ja nuoruus kuinka pitkälle yleistettävissä hänen omanakaan aikanaan, joka oli luokkakantaisesti eriytyneempi kuin nyky-Suomi? Kaikki tytöt tuskin silloinkaan olivat runotyttöjä. Selvää toki silti on, että runouden merkitys ihmisten ja varsinkin nuorten elämässä on vähentynyt.

    Äidinkielen opettajien kanssa keskustellessa on käynyt ilmi, että monilla koululaisilla on superperinteinen käsitys siitä, mitä runo on. Esimerkiksi riimit tuntuvat heistä kuuluvan runon tyyppipiirteisiin, vaikka ne nyt eivät ole olleet kovin muodissa yli puoleen vuosisataan. Kyse on tietenkin myös siitä, että runoudelle ei ole paljon altistuttu, mutta kyllä itsenikin on nykyrunoudesta joskus vaikea saada kiinni, vaikka suosikkini eivät vanhimmista klassikoista löydykään. Mietin sitä, missä määrin runoilijat itse ovat ajaneet itsensä marginaaliin. Sitä Kirsi Kunnaksen toivomaa kielen vallankumousta ei ehkä nykyrunoista löydä.

    Onko runouden asema sitten kovin poikkeava muusta kirjallisuudesta? Kielellinen leikittely, laaja sanavarasto merkitysvivahteineen ja ajattelua ja aikaa vaativa tulkinta – tällaiset asiat eivät kuvallisessa ja hoppuisassa nykytodellisuudessa ole oikein pinnalla muussakaan kirjallisuudessa, tai eivät ainakaan siinä kirjallisuudessa, jota eniten luetaan. Onko runous liian vaikeaa, jos sanavarasto taipuu vain lyhyisiin hymiöin koristeltuihin viesteihin?

    Lausuttuina runot kyllä edelleen ovat vahvoja. Koulumme entinen oppilas Tuukka Vasama on Kajaanin runoviikoilla lukenut runoja teltassa, ja kokemusta on minulle kuvattu voimalliseksi.

    https://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/Tuukka-Vasama-tarjoaa-runoja-teltassaan/541747

    Olen pari kertaa kuunnellut Tuukkaa itsekin, ja kyllä asiansa osaava lausuja saa elämään sellaisetkin runot, joista tuskin itse lukiessani erityisemmin välittäisin.

    Tätä runoteltan ideaa olemme pariin otteeseen käyttäneet koulullakin lukuviikon ohjelmassa huhtikuussa. Kirjaston nurkkaan on pystytetty ”beduiiniteltta”, jossa yläkoululaiset ja lukiolaiset vapaaehtoiset ovat päivystäneet. Jokainen sisäänmenijä valitsee teeman, ja päivystävät runonlukijat nostavat laatikosta runon ja lukevat sen, ja lopuksi kävijä saa runon mukaansa. Aikamoista monistusrumbaa se vaatii, mutta teltassa vierailleet kyllä vertailevat runojaan ja niistä puhutaan ainakin sen päivän ajan. Nuorimmista oppilaista teltta on tietysti jännä muutenkin, he odottavat sinne pääsyä ihan täpinöissään, mutta systeemi on toiminut yläkoululaisten ja lukiolaistenkin parissa. Runo on henkilökohtainen ja intiimi kokemus, joka kyllä puhuttelee meitä edelleen.

    Olli

  2. Olli sanoo:

    Runotelttamme ovenpielessä oli viime keväänä Wislawa Szymborskan seuraava runo:

    JOTKUT PITÄVÄT RUNOUDESTA

    Jotkut-
    eli eivät kaikki.

    Ei enemmistö vaan jotkut.
    Jos koulut jätetään pois, niissä on pakko,
    ja runoilijat,
    on heitä ehkä kaksi tuhannesta.

    Pitävät-
    myös lihaliemestä pidetään,
    kohteliaisuuksista ja sinisestä väristä pidetään,
    oman tien kulkemisesta pidetään,
    koiran silittämisestä pidetään.

    Runoudesta-
    mutta mitä se oikein on?
    Monta epävarmaa vastausta
    on jo annettu tuohon kysymykseen.
    Mutta minä en tiedä, en tiedä ja kuitenkin pidän
    siitä kiinni kuin hukkuva pelastusrenkaasta.

    Wislawa Szymborska (suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine)
    kokoelmasta Sata Szymborskaa (Helsinki : Like, 2003)

  3. Riikka sanoo:

    Tässä ajankohtainen menovinkki runoudesta kiinnostuneille: Helsingissä on Runokuu-kirjallisuusfestivaali ensi viikolla 20.-26.8. Mainostavat: yli 40 maksutonta tapahtumaa! Jo tänään perjantaina on etkot Sirkka Turkan seurassa Kansallisteatterin Lavaklubilla. Torstaina 23.8. on Lasten Runokuu Myllypuron Liikuntapuistossa. Runokuu on Helsingin juhlaviikkojen yhteistyöfestivaali. Tarkemmat tiedot: http://www.runokuu.fi

    Riikka

  4. Sofia sanoo:

    Onhan se totta, että runous ei ole niin suuressa ja arvostetussa arvossa mitä se vuosikymmeniä aiemmin on ollut. Silti minusta tuntuu, näin nuorten äänitorvena, että moni kirjallisuuteen ja yleisestikin taiteeseen orientoitunut nuori löytää runouden. Se ei kuitenkaan ole niin yleistä massaa kuin mietitään. Runot saatetaan helposti yhdistää lapsuuden aikaisiin loruihin tai niitä pidetään liian abstrakteina ymmärrettäviksi. Toivoisin silti, että me uudet polvet löytäisimme runouden kauniin kielen. Ei se tosin pakottamalla parane. Täytyy löytää se oma motivaatio ja siksi onkin hyvä, että ehkä esimerkiksi Paperi T:n teos saa vedettyä uusia lukijoita puoleensa. Jo entuudesta tunnetun nimen tekeleisiin saattaa olla helpompi tutustua kuin täysin tuntemattoman. Tämän näen suurena mahdollisuutena sille, että yhä uudet ja uudet nuoret löytävät runouden.

  5. Riikka sanoo:

    Riippuu varmaan lukijan iästä ja ajasta, kiinnostaako runous. Monet ennen sotia syntyneet vanhemmat ihmiset osaavat runoja ulkoa ihan vettä vaan. Äitini opiskeli kauppakoulussa 1940-luvun lopulla. Aale Tynni oli häntä ohjaamassa runojen lausuntaan. Oliko kyseessä harrastuspiiri vai koulunkäyntiin liittyvä kurssi, en tiedä. Isäni lausui mielellään Yrjö Jylhää ja Eino Leinoa kotona ja erilaisissa tilaisuuksissa – usein pyytämättä ja yllättäen. Saima Harmajan runot löytyivät monesta kodista 1930-luvulla ilmestyessään. Vaikuttiko suosioon vielä siihen aikaan parantumaton sairaus, tuberkuloosi, joka tappoi nuoria ihmisiä armottomasti. Ehkä Saima Harmaja antoi äänen tämän ajan ja sairauden tunnoille. Ankara sota-aika varmasti myös tarvitsi runoilijoita tulkikseen.

    Nyt elämme someaikaa ja kaikki tuntuu sen myötä teknistyvän ja muuttuvan. Kirjan lukeminen on muuttunut, vaihtoehtoisesti voimme myös kuunnella sen äänikirjana. Äänikirja on erilaista lukemista, ja toimiinkin hienosti esimerkiksi työmatkalla junassa tai polkupyörä polkiessa.

    Ajattelen niin, että musiikin sanoitukset ovat omanlaista runouttaan. Juice jo sanoi aikoinaan, että ”katu täyttyy askelista”, ei että kadulla on paljon kulkijoita. Täyttä runoa.

    Meillä on joitakin aktiivisia runoja lainaavia yläasteikäisiä. Yläasteikäistä runon kieli ei taida runokrjan muodossa helposti tavoittaa. Alakoulussa luetaan lastenrunoja paljon opettajan johdolla, ja lapset ovat niistä innostuneita. Koulusta löytyy monia samoja lasten runokirjoja, joita myös lapset lukevat kotonaan. Värikkäitä lasten runokirjoja ilmestyy hyvin, ja niitä ostetaan sekä koteihin että koulussa luettavaksi. Lukiossa äidinkielen opetus on niin tiivistä, että runouden osuus jää pakostakin pieneksi.

    Riikka

  6. Olli sanoo:

    Tuo Riikan mainitsema ulkoaosaaminen onkin kiinnostava juttu. Ennenhän koulussa opeteltiin paljon asioita ulkoa, osittain enemmän muistin harjoittamiseksi kuin siksi, että opeteltava aines sinänsä olisi niin kovin tärkeää. Myös minun äitini (synt. 1936) osasi melkoisesti runoja ulkoa, enimmäkseen koulussa luettuja lastenrunoja. Lauri Pohjanpään eläinrunot olivat sanatarkasti muistissa. Mikään lausuja hän ei silti ollut, mutta lapsuudessa ulkoaopittu säilyi mielessä koko iän.

    Laulujen sanat ovat kyllä usein runoutta, ja monista runoista tehdään laulu, mutta ihan täysin en silti allekirjoita sitä, että vaikkapa räppitekstit olisivat nykyajan runoutta. Kuten Kaisa totesi, laulutekstejä (ja taidokkaita sellaisia) oli kyllä olemassa jo noina entisinä runon ”kultaisina” aikoina. Jos oikein kauas menneisyyteen mennään, niin runoushan oli alunperin laulettua, ja runomitta on muistitekninen kikka ulkoaoppimisen helpottamiseksi.

    Vaikka ulkoaoppimisen palauttamista keskeiseksi opetusmenetelmäksi tuskin kukaan kannattaa, niin tuo runojen julkinen esittäminen ja lausuminen kyllä saattaisi olla elävöittämiskeino ja ainakin joidenkin kohdalla se voisi herättää kiinnostuksen itse runouteenkin. Runoistahan löytää usein nasevan tekstin monenlaiseen tilanteeseen, joko puheen elävöittämiseksi tai kommentiksi jostain puheena olevasta asiasta.

    Olli

  7. Marja sanoo:

    Minusta runous on nykypäivän koulussa enemmän esillä kuin vielä pari vuosikymmentä takaperin. Ainakin meillä opettajat sekä lukevat ja luetuttavat runoja. Niitä etsitään sekä netistä että kirjastosta ja analysoidaan tunneilla. Nuoret pääsevät jopa itse kokeilemaan runon kirjoittamista. Ehkä minulla oli vain huono tuuri, mutten muista, että peruskoulussa tai lukiossa olisi 1990-luvulla käsitelty yhtään runoa. Muistatteko te omalta kouluajaltanne? Kuten Riikka ja Olli totesivat, jos mennään ajassa taaksepäin, vanhempiemme sukupolvi muistaa vieläkin ulkoa koulussa oppimiaan klassikoita.

    Nykykoululaisen lempiruno ei välttämättä ole Jylhää tai Harmajaa. Runo voi liittyä nuoren elämään tai mielenkiinnon kohteisiin. Se voi olla tutun muusikon tai julkisuuden henkilön kirjoittama. Pidettyjä ovat olleet myös lastenrunot ja humoristiset runot. Joskus riittää, että teema kuulostaa erikoiselta (rikosrunot, potilasrunot). Itämaisella runolla on oma lukijakuntansa. Klassikoissa on jostain syystä yksi ylitse muiden: Edith Södergran. Hän on mukana lukion kirjadiplomissa, mutta on siellä 10 muutakin. Silti moni haluaa tutustua juuri hänen elämäntarinaansa.

    Marja

  8. Kaisa sanoo:

    Kiitokset Sofialle kommentista! ”Jo entuudesta tunnetun nimen tekeleisiin saattaa olla helpompi tutustua kuin täysin tuntemattoman.” Tämä on varmasti ihan totta. Usein nimittäin huomaa tuossa runohyllyllä ihmisten, nuorten, hämmennyksen: Tässä näitä runokirjoja nyt on ja yksi pitäisi lainata – mutta ei aavistustakaan mikä. Tuomas Anhava on sitten kovassa kurssissa. Hän kun on hyllyn alkupäässä ohuilla kokoelmillaan. Hämmennys on suuri, kun sitten vinkkaan, että olisihan siellä ollut juurikin Paperi T:tä tai vaikka Juiceakin… Runouden hyllyt ovat siis suurta tuntematonta maaperää! Se meidän pitäisi kartoittaa ja avata.

    Riikalta oli myös hyvä oivallus noista äänikirjoista. Niiden myötähän runous tosiaan palaa – tai palaisi – alkujuurilleen. Mutta onko runoutta äänikirjoina? Tätä pitäisi oikein tutkia.

    Ja miksi ei tuota ulkoa opetteluakin voisi nykykoulussa harjoittaa. Tämähän olisi mielenkiintoinen tutkimusaihe (jota varmasti on tutkittukin). Miten aivot pelasivat esivanhemmillamme, jotka opettelivat kaiken ulkoa (runomuotohan auttoi, kuten Ollikin totesi, asioiden muistamista) versus nykyteini, jonka ei tarvitse muistaa ulkoa mitään (kvg). Kumpi parempi – vai kultainen keskitie…?

    Kaisa

  9. Riikka sanoo:

    Yläkoululaisten kanssa analysoidaan runoja ja runon keinoja. Nämä oppitunnit ovat kuulemma hyvin eläväisiä ja oppilaat innostuvat aihepiiristä. Sitten on rap ja lavarunous, jotka kiinnostavat nuoria. Mutta onko se oikeaa runoutta, lienee määrittelykysymys.

    Sofia kirjoitti siitä, että jo ennestään tuttuun on helpompi tarttua. Mieleeni tulee jo eläköityneen rehtorimme toteamus, että koulun tehtävänä on kertoa nousevalle polvelle merkittävistä asioista, sukupolvi sukupolvelta. Miten he muuten tietäisivät löytää tärkeitä asioita, ellei joku osoita tietä.

    Miten olisi runoaiheinen näyttely kouluissamme? Esimerkiksi mielirunoista ja mielirunoilijoista. Vaikkapa niin, että koulun opettajakunta kertoisi omista mielirunoilijoistaan, mielirunostaan ja oheen pienet perustelut, miksi juuri tämä runo tai tämä runoilija.

    Riikka

  10. Olli sanoo:

    Komppaan Riikkaa. Meillä on ollut lukuviikolla vitriinissä näyttely, johon muistaakseni tusina opettajaa/koulun henkilökunnan jäsentä valitsi lempirunonsa ja kirjoitti lyhyen perustelun, miksi juuri se runo oli puhutellut. Nimeä siinä paperissa ei ollut, vaan ainoastaan vastauslomakkeissa. Eli yleisön piti arvata, mikä oli kenenkin mieliruno. Näyttely sai ihan kohtuullisesti huomiota ja vastauksia palautettiin vino pino. Siinä oli kiinnostavaa ehkä juuri se, että sai peilata runoa tuntemiinsa henkilöihin – mikä voisi olla tuon open mieliruno?

    Saman arvausleikin olen tehnyt vitriiniin myös mielikirjoista. Muutettavat muuttaen sekin toimi.

    Runojen tunnetuksi tekeminen on varmaan todellakin se avainsana, kuten sekä Sofian että Riikan puheenvuoroista kävi ilmi. Myös tuo Marjan mainitsema temaattisuus voisi olla hyvä keino. Japanin ystävänä olen taipuvainen ajattelemaan, että jos kaikki oleellinen ei mahdu 17 tai 31 tavuun, niin runo on liian pitkä! (No tykkään kyllä muistakin runoista kuin haikuista ja tankoista.)

    Olli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s