Angie Thomas: Viha jonka kylvät (Otava, 2017)

Mikä ihmeen YA?

Meillä Viha jonka kylvät (The Hate U Give) on ollut ilmestymisestään saakka sellainen kärjenallakuplija. Tarkoitan tällä sitä, että kirja ei tavallaan ole ollut käytäväpuheissa ihan hirveä suosikki, mutta sitten taas toisaalta se on koko ajan lainassa. Kirjastossamme on sitä kolme kappaletta suomeksi ja kaksi englanniksi, ja niin taajaan ne ovat koko ajan pois hyllystä, että minäkin hain oman kappaleeni tätä varten kaupunginkirjastosta. Lisäksi, kun googlailee tätä aihettamme, YA-kirjallisuus, tulee romaani varsinkin amerikkalaisilla sivustoilla heti vastaan. Eli se on olennainen osa yhdysvaltalaista YA-kirjallisuutta.

Ja hyvähän kirja olikin. Jos ensi ruoditaan sitä nimenomaan tämän genreajattelumme kautta, on Thomasin romaanissa todella rankka aihe: valkoisten poliisien väkivalta mustia kohtaan, eli rasismi. Ja heti kun tarinaa alkoi lukea, huomasi, että vaikka pääosassa kirjassa onkin 16-vuotias tyttö, Starr, kertoo kirja enemmänkin koko yhteisöstä. Eli YA-genren merkkinä voidaan pitää todella haastavaa aihetta ja toisaalta sitä, mitä kirja kertoo myös aikuisista.

Kirjan alussa viitataan Tupacin räp-biisiin. ”By now you’ve heard that The Hate U Give by Angie Thomas is the one YA novel you absolutely cannot miss this year. What you might not know is that The Hate U Give was not only inspired by the Black Lives Matter movement, but also largely by Tupac, his THUG LIFE tattoo, and his activism. Author Angie Thomas often refers to Tupac not only in her writing, but in her conversation surround The Hate U Give. Since Tupac will be inducted into the Rock and Roll Hall of Fame today, becoming the first solo rap artist in its history to receive this recognition, we wanted to take a moment to celebrate his life, art, and activism. And of course thank him for inspiring what came to be one of our favorite YA novels of all time.”

Niinpä: ”The Hate U Give Little Infants Fucks Everyone”. Siitähän tässä on kyse. Kovin kauaa ei tarvitse internetissä seikkailla kun huomaa, miten suuri vaikutus kirjalla on ollut Yhdysvalloissa osana yllämainittua Black Lives Matter -liikettä. Ja kyllähän Viha jonka kylvät sanallistaa hirveän hyvin sen mistä rasismissa ja etenkin viime vuosien rasistisissa yhteenotoissa USA:ssa on ollut kyse. Kirjan aihehan tiivistetysti on: Miksi valkoinen poliisi ampuu mustia nuoria?

Minusta kirjassa tuli nuoren 16-vuotiaan Starrin ääni esille hirveän hyvin. Hänen silminsä kerrottu tarina kosketti niin, että huomasin itsekin olevani välillä kauhusta jäykkänä kun poliisiauton äänet kuuluivat tai sininen valo vilahti. Varsinkin kohtaus noin kirjan puolivälissä, jossa Starrin ja tämän veljien isää nöyryytetään kadulla maahan makaamaan poliisien toimesta oli sellainen, että huomasin itsekin pidättäväni henkeäni etten tee väärää liikettä.

On uskomatonta, että maailman rikkaimmassa, kehittyneemmässä ja monelta osin muutenkin parhaassa (heh (?!)) valtiossa voi toisaalta olla tällaistakin elämää. Mustien asuinalueella Garden Heightsissa meno on, kuten kirjassakin todeltaan useaan otteeseen, samanlaista kuin jossain sota-alueella. Amerikkalaisessa yhteiskunnassa on julmaa se, miten paljon olet tuomittu tiettyyn elämään jo heti synnyttyäsi. Ja tätä vastaanhan Starrin äiti Lisa yrittää kaikin tavoin kulkea. Mitä on amerikkalainen unelma? Onko se kartano merinäköalalla ja miljoonat – vai se, että säilyt hengissä aikuiseksi? On jännä, miten Starr ei ihmetele lainkaan kodista löytyviä aseita. Ne kuuluvat elämään kuten leivänpaahdin meillä.

Angie Thomasin romaani laittaa ajattelemaan tietenkin ennen kaikkea rasismia ja rotua. Pohdin kirjaa lukiessa, että meidän on tällä valkoisessa pohjolassa aika helppoa todeta, että en ole rasisti ja kaikki ovat samanarvoisia. Kirjaa lukiessa nimittäin tuli selväksi, että siellä missä on todellista etnistä monipuolisuutta, tilanne on vaikeampi. Luin viime talvena Yaa Gyasin romaanin Matkalla kotiin (aikuisten romaani, suosittelen todella!) ja tuli mieleen, että tämä lukemamme tarina voisi olla suoraan jatkoa Gyasin kirjalle.

Molemmissa teoksissa pohditaan paljon sitä, mitä oma ihonväri merkitsee; mistä se tulee, mihin se johtaa. – Sama aihehan on juonne muuten juuri ilmestyneessä Michelle Obamankin elämäkerrassa. Se tuo äänen niin orjien jälkeläiselle (rouva Obama) kuin kenialaisen isän jälkeläiselle (presidentti Obama). Mustuuttakin on niin erilasta. Sen mielestäni helposti ohitamme. Huomaamattamme? Onko se hyvä vai huono? Ainakin näissä mainitsemissani kirjoissa asiaa pohditaan paljon, joten yhdentekevä aihe ei voi olla. Ja näissä molemmissa kirjoissa asiaa katsotaan nimenomaan mustien näkökulmasta: on huomattava, että epäluulot ja stereotypiat Thomasin kirjassa ovat kovat myös mustien parissa valkoisia kohtaan – tässä lienee kyseessä meidän näkökulmastamme se toisen osapuolen ääni.

Viha jonka kylvät -kirjassa juurikin nuoret puhuvat rodusta paljon: Maya on aasialainen, ja yhdessä Starr ja Maya antavat hatkat tyttötrion valkoiselle osapuolelle Haileylle. Nuorten kesken rodullistaminen on arkipäivää, ja ystävyyssuhteisiin vaikuttava asia. Kolme erirotuista nuorta elää aivan eri totuuksissa, maailmoissa. Nuoret puhuvat kirjassa itse fraaseilla kuten ”mustat laulaa näin” tai ”valkoiset käyttäytyy noin”. Rotua ei pysty unohtamaan tuollaisessa elämässä.  Se pidetään pinnalla.

Amerikkalainen kulttuuri on kaikkineen minusta mielenkiintoinen. Romaanin jengikuvauksia lukiessa tuli esimerkiksi mieleen, miten törmäsin New Mexicolaisen kirjaston ovella lappuun ” No scarves, no colours”; Lousianalaisessa kahvilassa mustat sai taatusti nopeammin palvelua kuin me valkoihoiset… Mutta käyttävätkö teini-ikäiset amerikkalaispojat todella Old Spicea kuten Chris? Ja olisi ollut mielenkiitoista lukea lisää Starrin, Mayan ja Chrisin kouluyhteisöstä. Kirjan alussa oltiin vielä koulussa, mutta loppua kohti se jäi. Romaani käy mainiosta moraalipohdinnasta muutenkin kuin rodun tiimoilta: mielenosoitus koululla olisi mainio keskustelun avaaja. Onko huumediilerinuoren ampuminen oikeutetumpaa kuin ”tavallisen” nuoren?

Kaisa

Kategoria(t): käännöskirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

8 vastausta artikkeliin: Angie Thomas: Viha jonka kylvät (Otava, 2017)

  1. Olli sanoo:

    Tästä kirjasta puhuminen on miinakenttä. Kirja on niin tärkeä, että sen vähäinenkin kritisoiminen saa kriitikon kuulostamaan sellaiselta ”en ole rasisti, mutta…” -tyypiltä. Kaisa sanoo: ”Kirjan aihehan tiivistetysti on: Miksi valkoinen poliisi ampuu mustia nuoria?” Tämähän on ihan tilastollinen tosiseikka, kirjassa kuvatun kaltaisia tapauksia todella sattuu huomattavan usein, paljon useammin (ainakin suhteellisesti) kuin että uhrina olisi valkoinen. Kuten Kaisakin totesi, kirja on osa Black Lives Matter -liikettä, ja tärkeä puheenvuoro tuossa kansalaisoikeustaistelussa.

    Itse kirja oli vähän kaksijakoinen tapaus. Minun piti lukea tarinaa aika pitkälle, ennen kuin se tunteen tasolla sai minusta otteen. Aluksi minua ärsyttivät nuo bile- ja koulukohtaukset, ja kaikki amerikkalainen arki, joka ei jaksanut kiinnostaa. Starr on kyllä miellyttävä kertoja, ja hänen analyysinsä monissa tilanteissa osuvia, mutta kirjan mustat miehet ovat rasittavia machouhoajia. Starrin isä on päässyt irti jengikuvioista, mutta entisen vankilakundin kovismaine suojelee lapsiakin, Starr on ”Ison-Mavin tyttö”. Nämä jengit ovat toki ankean sosiaalisen tilanteen synnyttämiä, kirjassahan kerrotaan, kuinka jengi tarjosi Khalilillekin turvaa ja hyväksyntää, vaikkakin sitten kalliilla hinnalla. Ja jengeistä eroon pääseminen se vasta vaikeaa onkin.

    Tämä jengikuvio on minusta sellainen, että siinä kirjailija jotenkin ottaa tilanteen annettuna. Kaipaisiko tuo mustien (miesten) kulttuuriin kuuluva uhoaminen sekin vähän kriittistä tarkastelua? Toinen asia, jonka Kaisakin mainitsi, olivat nuo aseet. Tämä on teema, josta Yhdysvalloissa tuntuu olevan jokseenkin mahdoton saada järkevää keskustelua aikaan. Minusta amerikkalaisen kulttuurin suhtautuminen aseisiin muistuttaa lähinnä fetisismiä, ja tässä asiassa Thomasin kirjakin tuntuu hyväksyvän aseet elämän perusasiana. Siinä on minusta iso ristiriita, kun kirja kuitenkin kertoo ampumatapauksista. Olisiko poliisin liipaisinsormi yhtä herkkä, jos aseita ei olisi niin hirveän monella? Ja jos ampumista ei pidettäisi patenttiratkaisuna uhkaavissa tilanteissa?

    Kirja on ilman muuta selkeä kannanotto rasismiin. Se ei kuitenkaan kovinkaan paljoa puutu rodullistamiseen, ihmiset ovat kirjassa hyvin vahvasti rotunsa edustajia. Rotua ei todellakaan pysty unohtamaan. On terveellistä joka tapauksessa katsoa asiaa mustien näkövinkkelistä. Kuten kirjan loppusanoissa siteerataan kirjailijaa: ”En halua sanoa, että valkoiset kirjailijat eivät voi kirjoittaa mustista, mutta tarinasta tulee erilainen kuin jos sen kirjoittaisi musta kirjailija.”(s. 398) Siinä mielessä Thomas on tasapuolinen, että hän tuo esille myös sen, kuinka stereotyypitettyjä käsityksiä mustilla on valkoisista. Tapa, jolla Starr ja Maya löytävät toisensa vähemmistöjen puolelta suhteessaan Haileyyn, oli rohkaiseva, mutta ei valitettavasti kovin tyypillinen. Kiinalaiset ja mustat tuntuvat usein suhtautuvan toisiinsa melko viileästi, ja ovat eri puolilla mm. koulutuspaikkakiintiöistä käytävässä debatissa.

    Siinä Kaisa on oikeassa, että meidän on täällä Pohjolassa, varsinkin itse valtaväestöön kuuluvina, melko vaikea ymmärtää kaikkia puolia Yhdysvaltojen rotukysymyksestä. Silti maailmassa on kyllä myös alueita, joissa on etnistä moninaisuutta ilman että väestöryhmien erot ja suhteet ovat aivan niin kärjistyneitä kuin Yhdysvalloissa. Esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa on usein kyse enemmän sosiaaliluokasta ja vauraudesta kuin ”rodusta”. (Rotuhan on jo terminä ongelmallinen.) Mutta valitettavasti Suomessakin riittää ihmisiä, joiden tuntuu olevan vaikea hyväksyä, että suomalainen voi olla muunkin värinen kuin perinteinen vaalea.

    Minuun kirjassa teki suurimman vaikutuksen sen loppupuoli. Siinä oli aitoa kansalaisoikeustaistelun tuntua ja myös draamallista jännitystä. Ja vaikka Starrin perheen kauppa poltetaankin, loppu on toiveikas: taistelu jatkuu.

    Olli

  2. Riikka sanoo:

    Tämän kirjan lukeminen herätti paljon kysymyksiä, joihin kirja itsessään ei vastannut. Googlailin jälkikäteen faktoja netistä. Esimerkiksi Black Lives Matter –liike oli minulle ihan uusi asia. Uutisista tietysti saa noin yleisesti tietoa Yhdysvalloissa valitettavan usein tapahtuvista ampumisvälikohtauksista. Omia havaintoja Yhdysvaltain rotuongelmista minulla ei ole, en ole käynyt mantereella. Myös artisti Tupac oli minulle ihan outo tuttavuus. Ei olisi ollut pahitteeksi, jos kirjan lopussa olisi ollut lyhyt tietoisku rotukysymyksestä nyky-Yhdysvalloissa.

    Angie Thomasin kirjoittaa laveasti. Mustan ystävän ampumisen lisäksi romaanissa käsitellään paljon Starrin perhe-elämää ja ystävyyssuhteita. Mukana on myös mustan Starrin ja valkoisen Chrisin rakkaustarina. Isä ja äiti kutsuvat tytärtään Mussuksi… Ei olisi mennyt läpi meidän perheessä noin hellän imelä ilmaisu, kun lapset olivat 16-vuotiaita! Puhuttu kieli on kirjassa ilmeisen rentoa, ei puutu v:tä eikä p:tä. Tässä näyte sivulta 77: ”Voi perseen perse. Mä hajoon.”

    Yhdessä kirjablogissa suositellaan Angie Thomasin kirjan yhteydessä katsomaan Netflixistä Dear White People -sarjaa. Toisessa blogissa suositellaan aikuisia lukemaan Ta-Nehisi Coatesin kirja Between the World and me. Oates haluaa teoksessaan välittää pojalleen kaiken sen,mitä hän on oppinut elämästä eläessään mustana ihmisenä Amerikassa.

    Riikka

  3. Marja sanoo:

    Viha jonka kylvät on sen sortin ilmiö, että kirja-arvion laatisi kevyesti vain selailemalla netistä muiden valmiita arvioita. Meillä äikänopet ihastuivat teokseen heti sen ilmestyttyä. Hankin sen ja siitä asti sekin on ollut jatkuvasti lainassa.

    Starr on räväkkä ja sanavalmis tyttö, jonka juttuja kuunnellessa aika ei ehdi käydä pitkäksi. Tutuksi tulevat niin mustien asuttama Garden Heights kuin hienostokoulu Williams ja sen oppilaat. Koulukuviosta olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin. Toisaalta kaikkea on vaikea mahduttaa yhteen kirjaan. Etenkin kun tässä jo muutenkin oli varsin napakasti asiaa.

    Erilaisista tasa-arvokampanjoista on puhuttu mediassa niin paljon, että mustien heikko asema vähän yllätti. Minäkin jäin miettimään jengiytymisen merkitystä. Virallisestihan ghettoja ei kai enää saisi olla olemassa. Välienselvittelyt, joita jengien välillä käytiin, ovat suomalaiselle tuttuja lähinnä toimintaelokuvista. Haluaako kirjailija kärjistää, vai tällaista taisteluako värillisten elämä valtameren takana vielä tänäkin päivänä oikeasti on?

    Carterin perhe on kaikessa rosoisuudessaan ihanan aito. Vanhemmilla on selvästi oikea asenne lastensa kasvattamiseen. Vaikka ristiriitoja tulee, perhe on lopulta kuitenkin aina turvallinen kotisatama ja tiimi, joka auttaa ja puolustaa jäseniään. Hyvin amerikkalaista, mutta kelpaisi malliksi monille meistä suomalaisjörriköistä.

    Valkoihoinen unelmapoikaystävä Chris on hahmoista se, jonka sisälle minun oli vaikein päästä. Hänen tehtäväkseen kirjassa jäi lähinnä oleminen. Yhteen aikaan amerikkalaisissa tv-sarjoissa oli aina kakkosmiehenä joku kiintiömusta. Tässä tilanne on käännetty päinvastoin. Kiiltokuvamainen Chris ei onnistu toimimaan linkkinä Williamsin ja Garden Heightsin välillä. Hänen vierailunsa Starrin kotonakin tuntuivat lähinnä vaivaannuttavan kaikkia osapuolia.

    Rotuasioita käytiin läpi ansiokkaasti ja monesta eri näkökulmasta. Pelkäsin ennalta, meneekö homma sormi ojossa paasaamiseksi, mutta pahimmilta kliseiltä onneksi vältyttiin. Jäi vaikutelma, että Angie Thomas – slummin kasvatti itsekin – tuntee aidosti ihmisensä ja asiansa.

    Marja

  4. Olli sanoo:

    Marja, tuo huomiosi Starrin perheestä oli hyvä. Kirjan aihe oli niin rankka, että Cartereiden lämminhenkinen ja tiukasti toistensa puolta pitävä tiimi toi kirjaan lämpöä ja myönteisyyttä.

    Minäkin mietin tuota Chrisin roolia. Aikamoinen unelmapoikaystävä hän todella oli, mutta samalla ehkä myös peili ulkopuolisuuden tunteille. Chrishän oli välillä melkoisen pihalla kuvioista, mutta oli selvästi kehityskelpoinen nuori mies, minkä jopa Starrin isä joutui lopulta tunnustamaan. Ehkä hän todella oli tarinan kiintiövalkoinen, mutta henkilöhahmolla oli kyllä selkeä funktio tarinassa, ainakin valkoiselle lukijalle hän antaa mahdollisuuden samastumiseen sen suhteen, miten pärjäisi itselle oudossa miljöössä.

    En voi väittää olevani mikään Yhdysvaltojen asiantuntija, mutta minä en ajatellut, että kirjailija kovinkaan paljon kärjisti Garden Heightsin elinoloja kuvatessaan. Sen verran paljon ghetoista ja vähemmistöjen asuinalueista on mediassa kerrottu, että aika totuudenmukaiselta tuntui. Tietysti on muistettava, että suureen maahan mahtuu monenlaista, ja kaikissa sosiaaliluokissa on eri väestöryhmiä. Olihan Starrin Carlos-enokin selvästi keskiluokkaa ja asui aluella, jossa rotujen väliset suhteet olivat leppoisammat. Raha pehmentää kulmia… Toisaalta Yhdysvalloissa tunnetaan myös käsite white trash, jolla (halveksuen) kuvataan köyhiä valkoisia. Voipa olla, etteivät olot heidän asuinalueillaan paljoa poikkea Garden Heightsista, ainakin huumeongelma on läsnä. Siitähän on hiljattain uutisoitu meilläkin. Ja latinotaustaisilla on omat jenginsä, joiden reviiritaistelut Kaliforniassa ylittävät uutiskynnyksen aina silloin tällöin.

    Kuinka paljon loppujen lopuksi onkin kyse varakkuudesta ja sen vaikutuksesta niihin mahdollisuuksiin, joita itse kullakin elämässä on? Amerikkalainen jokainen on oman onnensa seppä -ideologia voi olla aika raaka niille, jotka eivät selviä voittajiksi elintasokilvassa. Ja myös heidän lapsilleen.

    Olli

  5. Kaisa sanoo:

    Riikka totesi realistisesti, että kirjassa vanhemmat kutsuvat tytärtään Mussuksi. ”Ei olisi mennyt läpi meidän perheessä noin hellän imelä ilmaisu, kun lapset olivat 16-vuotiaita!” Olisiko jollain alkuperäisversio kirjasta läsnä – olisi kiva tietää mistä sanasta tuo Mussu on käännetty.

    Olen myös illan hämärinä tunteina miettinyt sitä, että mitä tuo rodullistaminen terminä ihan tarkkaan ottaen tarkoittaa? Käytänköhän/käytämmekö sitä oikein? Osaako joku tarkentaa?

    Kaisa

  6. Olli sanoo:

    Minusta rodullistamisella tarkoitetaan sitä, että ihmistä arvioidaan ja hänestä tehdään päätelmiä ja yleistyksiä pelkästään ulkonäön perusteella ottamatta huomioon sitä, että jokainen meistä on yksilö, ja että ihonvärin kaltaiset yksityiskohdat eivät määritä meitä yksilöinä. Tämänsuuntaisesti oli vanha ystävämme Wikipediakin asian määritellyt ihan lähteisiin perustuen.

    Koko Hubaran Ruskeat tytöt -kirjaa selaillessa törmäsin hyvään kohtaan, jossa hän puhui siitä, mitä ihmiset tarkoittavat, kun kysyvät ”Mistä olet kotoisin?” Kun suomalaiset kysyvät sitä vaalealta kantasuomalaiselta, vastaukseksi kelpaa vaikkapa ”Tampereelta”. Mutta jos vastaaja on väriltään tummempi, kysyjät eivät oikeastaan hyväksy tätä vastausta, vaikka kyseinen henkilö olisi syntynyt Tampereella ja asunut siellä koko ikänsä. Itse asiassa he rodullistavat ja haluavat tietää, mikä on ”värillisen” vanhempasi etninen alkuperä. Tämä oli minusta hyvä esimerkki.

    Olli

  7. Kaisa sanoo:

    Hmmmm… : ”- – ihmistä arvioidaan ja hänestä tehdään päätelmiä ja yleistyksiä pelkästään ulkonäön perusteella – -, ja että ihonvärin kaltaiset yksityiskohdat eivät määritä meitä yksilöinä.” Kun tässä on jotenkin mielestäni juuri se ristiriita, jota en oikein käsitä. Onko ihonväri yksityiskohta – vrt. yleistys ulkonäön perusteella? Eikö tässä kirjassa Starr juurikin rodullista ympäristöään, puhumalla kaikista juurikin ihonvärin perusteella – siis nimenomaan ulkonäön perusteella? ”It’s complicated.”

    Tässä on muuten tulevan leffan traileri: https://www.youtube.com/watch?v=3MM8OkVT0hw Ihan vaikuttavalta näyttää.

    Kaisa

  8. Olli sanoo:

    Niin sitä minä juuri aiemmin yritin sanoa, että on hieman ristiriitaista, kun kirja taistelee rasismia vastaan ja samalla kuitenkin katsoo asioita hyvin rodullisesti. Nämä mustien nuorten miesten ampumatapauksethan ovat juuri traagisia seurauksia rodullistamisesta, heihin suhtaudutaan ihonvärin perusteella lähtökohtaisesti epäilyttävinä ja vaarallisina. Mutta samalla Thomas kuitenkin hyvin voimakkaasti jakaa ihmiset meihin ja muihin, kun Starr pohtii asioita ”me mustat” -näkökulmasta. Monimutkaista tosiaan.

    Olli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s