Essi Ihonen: Ainoa taivas (WSOY, 2018)

Mikä ihmeen YA?

Essi Ihosen esikoisromaanissa kuvataan uskonnollisessa yhteisössä varttuneen Ainon ja hänen sisarustensa elämää. Seurakunnan näkökulmasta perhe on puutteellinen, sillä lapsia on vuosien yrityksestä huolimatta syntynyt vain kolme. Isä on oman uskonsa vanki. Hän kokee lapsettomuuden Jumalan rangaistuksena, etsii sille syytä Kirjasta ja yrittää ruoskia perhettä yhä vankempaan synnintuntoon saadakseen sovituksen.

Ainon äiti on omaksunut roolinsa kuuliaisena vaimona ja alistuu miehensä ja yhteisön tahtoon. Lapset reagoivat kukin tavallaan. Isoveli Valo on päättänyt irtautua liikkeestä. Hänen elämänsä uskon ulkopuolella näyttää tasapainoiselta ja onnelliselta. Sisko Suvi on sovinnaisempi. Hän saa 18 vuotta täytettyään sulhasen ja alkuperäiskansojen rituaaleja muistuttava muuntautuminen tyttärestä vaimoksi alkaa. Jos ja kun epäilyksiä matkan varrella ilmenee, ne vaietaan tehokkaasti kuoliaiksi. Lopulta Suvi kuitenkin vaikuttaa kohtalaisen tyytyväiseltä elämäänsä.

17-vuotias Aino seuraa sisarustensa edesottamuksia aitiopaikalta. Vanhempien puheet avioliitosta herättävät ristiriitaisia ajatuksia. Solidaarisuus yhteisöä kohtaan on vahva, mutta Ainolla on myös omia haaveita ja unelmia. Avioituminen ja lapsen saaminen 18-vuotiaana pilaisi ne kaikki. Sulhaseksi valikoituva Armo tuntuu olevan asiassa yhtä pihalla kuin Ainokin. Hän ei osaa vastata Ainon mieltä painaviin kysymyksiin.

Ihosen ihmiset ovat puutteineen inhimillisiä. Uskovaisten yhteisö on jäsenilleen tuki ja turva, vaikka yhteisöllisyys usein perustuukin synnillä syyllistämiseen. Kynnys lähteä yhteisöstä ja menettää samalla suurin osa rakkaista on korkea. Toisaalta myös elämä jatkuvassa synnintunnossa voi olla rankkaa. Kaikkien psyyke ei kestä jatkuvaa syyllistämistä.

Kirja valottaa hyvin uskonnollisen yhteisön ajattelutapaa. Nainen on syntiinlankeemuksen seurauksena saastainen olento, joka valvomattomana levittää ympärilleen lihan himoa – silläkin uhalla, ettei isä Raamattunsa pohjalta osaa tätä Ainolle selittää. Toinen Ainoa ja muita tyttöjä pohdituttava mysteeri on, mitä naiselle tapahtuu hääyönä. Kysymys kytee pinnan alla ilman että kukaan osaisi tai haluaisi siihen vastata. Tässä kohdassa tyttöjen vaalittu puhtaus kyllä kääntyy pahasti heitä itseään vastaan.

Loppuratkaisu on siinä mielessä armollinen, että se ei syytä eikä osoittele. Jokainen valitsee elämässä omat reittinsä. Toisille sopii turvallinen yhteisössä eläminen – silläkin uhalla, että se saattaa hetkittäin sortaa yksilön oikeuksia. Jotkut kokevat yksilöllisyyden menettämisen kohtuuttomana ja haluavat siksi ottaa etäisyyttä. Ongelma syntyy, jos kaikki pitävät fundamentalistisesti kiinni omasta totuudestaan, eivätkä osaa kunnioittaa erilaisuutta.

Marja

ainoataivat

Mainokset
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

13 vastausta artikkeliin: Essi Ihonen: Ainoa taivas (WSOY, 2018)

  1. Olli sanoo:

    Tulinpa nyt lukupiirimme takia lukeneeksi kirjan, johon en aivan varmasti olisi muuten koskenutkaan. Kirja oli minulle vaikea ja raskas luettava. Ei siksi, että se olisi huono, sillä Essi Ihonen on mielestäni ihan kelpo sanankäyttäjä, ja kirjan rakennekin oli kunnossa, tarina kulki ja toi esiin uusia näkökulmia.

    Tätä kirjaa lukiessa oli vain kovin vaikea irtautua siitä kirjan ja kirjallisuuden ulkopuolisesta todellisuudesta, jonka Ainon ja hänen perheensä tarina eteemme maalaa. Ainon isän fundamentalismi ja tarve kontrolloida perhettään uskonnon varjolla oli niin karseaa luettavaa, että olin välillä aivan raivon partaalla. Miten se usein onkin niin, että useimmin jumalansa nimeä toistavat ja pyhiä kirjojaan tutkivat, itseään uskoviksi kutsuvat ihmiset osoittavat kaikkein suurinta rakkaudettomuutta?

    Ainon isä oli mies, ”joka tarjosi vain nuhteita” (s. 61) ja joka oli pelotellut perheensä niin, että he ovat muuttuneet lähes roboteiksi. ”Vihasin omia ajatuksiani ja niiden automaattisuutta. Miksi isä pakotti minut haluamaansa muottiin?” (s. 120) Ainon äidistä ei oikein tiennyt, olisiko häntä säälinyt vai inhonnut, sellaiseksi aivottomaksi hiirulaiseksi nainen oli itsensä päästänyt, että äitiyskin oli muuttunut irvikuvakseen. Lasten onni ei ainakaan tuntunut paljoa painavan.

    Toki on niin, että tuollaisessa ahtaassa yhteisössä kasvaneet ihmiset ovat todella vaikeassa tilanteessa. Kun normaaleja ihmissuhteita ulkopuolisiin ei ole, tarkoittaa yhteisöstä irtautuminen yksin jäämistä. Tosin Aino tunsi syvää yksinäisyyttä myös liikkeen parissa, koska tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Valo-veli oli kuitenkin onnistunut säilyttämään jonkinlaisen yhteyden perheeseensä, vaikka olikin mennyt naimisiin ulkopuolisen kanssa. Valon ja Leenin perhe olikin Ainon turvapaikka, ja ilman sitä Aino tuskin olisi pystynyt uskonliikkeen kahleista irtautumaan.

    Erilaisten tuntemusten ja sisäisten kamppailujen kuvaajana Ihonen on taitava. Ainon ajatusten ailahtelu sinne tänne kuvasti uskottavasti prosessia, jota ihminen tuollaisessa tilanteessa varmasti käy läpi. Aino kuvaa asiaa hienosti (s. 141): ”Oli helppoa olla tekemässä koko ajan jotakin, puhua jonkun kanssa, auttaa siellä ja täällä. Silloin tulin sokeaksi sille puolelle itsestäni, joka ei sopinut mihinkään tähän. Sille puolelle, joka tiesi, että kaikki oli valhetta.”

    Marja kirjoitti: ” Loppuratkaisu on siinä mielessä armollinen, että se ei syytä eikä osoittele. Jokainen valitsee elämässä omat reittinsä. Toisille sopii turvallinen yhteisössä eläminen – silläkin uhalla, että se saattaa hetkittäin sortaa yksilön oikeuksia. Jotkut kokevat yksilöllisyyden menettämisen kohtuuttomana ja haluavat siksi ottaa etäisyyttä.”

    Minä en valitettavasti oikein jaksa olla noin viisas ja sovinnollinen, sillä tuo ”turvallinen yhteisössä eläminen” muistuttaa minusta vankeutta, josta ihmisten toivoisi pääsevän vapauteen. Jos yhteisön voima ja yhtenäisyys syntyy sen jäsenten sorrosta ja tukahduttamisesta, sellaisen yhteisön hajoaminen on pelkästään positiivinen asia.

    Olli

  2. Marja sanoo:

    Enpäs kirjaa valitessa arvannut, että tätä on niin vaikea saada kirjastoista. Toivottavasti muutkin jo kohta pääsevät lukemaan.

    Suvia sitoo se, että hän on kiltti tyttö, joka haluaa toimia oikein ja kunnioittaa vanhempiaan. Ehkä hän on vähän ”nössö”, eikä uskalla erottua massasta, mutta ei hän minusta koe olevansa yhteisön sortama tai tukahduttama. Suvin toiminta havainnollistaa hyvin sitä, kuinka valtavan suuri ero on siinä, mitä ihmiset ymmärtävät todeksi tai oikeaksi uskonnollisen yhteisön sisä- ja ulkopuolella.

    Marja

  3. Riikka sanoo:

    Sisäkannessa kerrotaan, että Essi Ihonen on itse kasvanut erikoislestadiolaisessa perheessä. Näin ollen hän varmasti tuntee hyvin kuvaamansa tiukasti säännellyn uskovaisen perheen elämäntavan. Alkusanoissa hän omistaa kirjan omalle perheelleen, jota kirjan kirjoittamisen myötä on ”oppinut arvostamaan entistä enemmän”.

    Romaanissa kritisoidaan ankarasti Ainon uskovaista isää ja äitiä. Ankaran isän elämässä on ollut pettymyksiä: hänestä ei tullutkaan saarnaajaa kuten isästään, eikä hän ole onnistunut siittämään kuin kolme lasta. Isän toiminta nojaa ajatukseen, että mies on perheen pää, ja tässä tapauksessa mielellään diktaattori. Äiti edustaa nöyrää ja alistuvaa naistyyppiä. Nainen vaietkoon seurakunnassa ja pitäköön vain huolen, että huivi on päässä ja helmat maahan asti. Kaikenlainen koreilu on turhaa.

    Perheen vanhin lapsi Valo on irtaantunut perheen edustamasta uskonyhteisöstä ja nainut ”maallisen” naisen. Valon perhe edustaa romaanissa avointa ajattelua ja kasvun mahdollisuutta. Ainoa vuotta vanhempi isosisko Suvi taas kuvataan oman perheen elämäntavan jatkajana: nuorena naimisiin, äidiksi ja sitten vaan sopeudutaan ja jatketaan lapsuudenkodin antaman mallin mukaan. Itkut itketään salassa.

    Vanhemmat ovat löytäneet uskovaisten yhteisöstään Ainolle sopivan aviomiehen. Nuoret menevät kihloihin – niin heidän vanhempansa ovat asian sopineet. Taustalla on myös perheen talousongelmat, joista Ainolle ei kerrota. Aluksi Aino hyväksyy asetelman, mutta kesän tapahtumat (leiriviikko ja myöhemmin tapahtumat perheen kesämökillä) saavat Ainon ajatukset muuttumaan. Oma keho herää Armoon tutustumisen myötä, ja samalla oma pää alkaa kyseenalaistaa lapsuudenkodin opettamaa elämäntapaa.

    Luin kirjan ensimmäisen kerran viime syksynä. Tykkäsin lukemastani. Nuoren ihmisen kasvu ulos ahtaasta uskonnollisesta lapsuudenkodista on koskettavaa luettavaa. Näitä lapsimorsiamia ahtaissa elämänmalleissa on meillä edelleenkin. Usein liitot sitten päättyvät, kun kasvetaan aikuisiksi ja aletaan elämänkokemuksen myötä ajatella omilla aivoillaan.

    Toisella lukukerralla kiinnitin enemmän huomiota kirjan sisältämään kritiikkiin autoritääristä uskonnollista elämäntapaa kohtaan. Armo nuoren miehen nimenä on aika rankka valinta. Myös isoveljen nimi Valo sisältää symboliikkaa: voisi viitata vaikka järjen valoon ja pimeyden vastakohtaan.

    Yhtä asiaa en voi kirjassa ymmärtää enkä sulattaa! Miten nykyaikana nuori kirjailija voi romaanissaan kuvata nykyaikaa ja esittää pokkana, että nuoret ahtaan yhteisön uskovaiset tytöt eivät tiedä seksistä mitään ennen hääyötä. Ei näin voi nykyaikana olla! Näin pussissa ei nyky-Suomessa voi kukaan elää. Ehkä tässä kirjailija vain haluaa kärjistää viestiään.

    Riikka

  4. Kaisa sanoo:

    No kylläpä kesti saada tämä romaani käsiin! Olin kirjaston jonossa toista kuukautta ja kirjakauppakaan ei ollut ihan pikatoimituspäällä. Tietenkin sain sitten molempia kautta teoksen käsiini peräkkäisinä päivinä, tottakai!

    Oli muuten vaikeaa olla lukematta tekstejänne ennakkoon, mutta maltoin mieleni.

    Kirjaa oli, kun sen työn alle sain, tosi mukavaa ja sujuvaa lukea, kuten Ollikin totesi. Luvut olivat lyhyitä ja Ihosen kieli nautittavaa. Mutta aihe! Ei jessus sentään (jos ilmaus sallitaan)! Ihanko oikeasti näin? Ensimmäiset ajatukset kirjan maailmasta olivat, että onko tämä tarina jostain lähi-idän ääriuskonnollisesta maasta, mutta sitten aloin noin puolessa välissä teosta, kesäleirin jälkeen, pohtia, että kirja saavuttaa jopa aika dystopiset mitat. Tiedättehän nämä tarinat, joissa osa naisista on tulevaisuudessa valjastettu vain tuottamaan jälkeläisiä. Toisaalta, Marjan huomio siitä ”kuinka valtavan suuri ero on siinä, mitä ihmiset ymmärtävät todeksi tai oikeaksi uskonnollisen yhteisön sisä- ja ulkopuolella”, on osuva.

    Sillä se romaanissa kummastutti, miten paljon, oikeastaan kaikki, näiden tytärten ympärillä kietoutui seksiin ja seksuaalisuuteen. Jos ajatellaan, että meidän suruttomien maailma on täynnä erilaisia seksuaalisia viitteitä, niin tarinan tytöt, jotka huiveineen ja pitkine hameineen oli tarkoituksellisesti suojattu tältä kaikelta – niin hehän vasta koko ajan sitä seksiä ajattelivat! Kauniisti sanottuna kaikki pyöri ihmisen lisääntymiskyvyn ympärillä. Odotin, että juurikin edellä mainitulla kesäleirillä, kun morsiot kokoontuivat iltanuotion ääreen, olisi heille kerrottu ihmisen lisääntymisestä, mutta ei – tulehen tuijotteluahan sekin oli.

    Ja olen samaa mieltä Riikan kanssa siitä, että ”näin pussissa ei nyky-Suomessa voi kukaan elää” seksuaalisuuden saralla. Silloin pitäisi olla kyllä jo kahlehdittu kotiin. Jos käyt koulua ja liikut vaikka kaupoilla, kyllä infoa jostain tulisi. Kavereilta vähintään. Peruskoulussa on myös aine nimeltä terveystieto. Se myös ihmetytti, että Inkan äitihän oli ulkopuolta tullut. Eikö hänkään uskaltanut tytärtään valistaa? Kuinka alistava uskonto tämä oikein on? Missäänhän ei muuten kirjassa taidettu sanoa uskonnon nimeä, nimetä sitä. Olenko oikeassa?

    Kiinnitin myös henkilöhahmojen nimiin huomioita, kuten Riikkakin. Suvi oli pääosin tyyni ja kaunis kuin kesäpäivä. Valo-veli oli ulkopuolelta tuleva valo kodin kaikkimoiseen hämäryyteen. Järjen valo pimeässä. Kuten Riikka analysoi: ”Valon perhe edustaa romaanissa avointa ajattelua ja kasvun mahdollisuutta.” Aino – noh, kyllähän se suomalaisen klassikkotaiteen kuuluisin Ainokin rantavedessä kylpi. Entä Armo…? Eipä tainnut Armolta armoa herua. Vähän tuntuu siltä, että nämä nimet on kehitetty ammattilaisen ohjauksessa jossain kirjoittamiskurssilla.

    Kaiken kaikkiaan hyvä romaani, joskin hämmentävä. Kirja oli hyvä kuvaus siitä, kun oma minuus ei saa tilaa kehittyä.

    Onko joku muuten lukenut näitä uskontokirjabuumin muita viimeaikaisia teoksia? Olen ymmärtänyt, että aihe on ollut aika suosittu viimevuosina?

    Kaisa

  5. Kaisa sanoo:

    Sen verran, jos vielä kritisoin ihan turhanpäiten, niin minun mielestäni romaanien loppuihin ilmestyneet monen sivun kiitos-litaniat ovat jotenkin ihan turhia. Ne ovat jollainlailla noloja… Onko tämä tapa kopioitu anglosaksisesta kirjallisuusmaailmasta? Minusta on ihan turhaa kiitellä vaikkapa kustantamoja; työtään ne vain tekevät ja maksun hommastaan saavat. Samoin kaikki kylänmiehet ja kirjallisuuspiiriläiset – pidä juhlat ja kiitä ääneen. Samoin jos jo etulehdellä kirja on omistettu perheelle, niin mitä sitä enää lopussa kiittelemään, homma syö jo itseään. (Tämä nyt oli tämmöinen ennen-oli-paremmin-kyllä-minä-niin-mieleni-pahoitin –kommentti. Anteeksi jo etukäteen.)

    Kaisa

  6. Olli sanoo:

    Kuten Riikka mainitsi, kirjan sisäkannessa mainitaan Essi Ihosen tulevan esikoislestadiolaisesta perheestä. Hehän ovat käsittääkseni niitä vanhoillisista vanhoillisimpia tuon liikkeen parissa. Ja tuon liikkeen pariin viittaa kirjassa ainakin suruttomat-termi, sitähän lestadiolaiset käyttävät niistä, jotka eivät ole ”uskomassa”. Taisi myös Jumalan terve -tervehdys jonkun kerran vilahtaa tekstissä.

    Joten kyllä tämä uskonto tuli aika selväksi. Toisaalta voi olla ihan järkevä ratkaisu kirjoittajalta olla mainitsematta herätysliikkeen nimeä, koska silloin tarina saa jonkinlaista yleistettävyyttä kertomuksena uskonnollisen liikkeen vaikutuksista jäseniinsä. Olen Riikan ja Kaisan kanssa samaa mieltä siitä, että aivan näin pussissa kasvaneita tuskin voisi nyky-Suomessa enää löytyä. Varmaan on kuten Riikka totesi, että tässä on osittain kyse tehokeinosta, jolla kirjailija kärjistää maailmojen eroa uskovien ja maallisempien välillä. Sikäli Kaisan huomio dystopisista sävyistä on myös paikallaan, ei tästä tosiaan ole kovin pitkä matka Atwoodiin!

    Olli

  7. Kaisa sanoo:

    Kyllä, ajattelin myös samoin, että nimenomaan tekstistä uskonhaaran nimi lienee tarkoituksella jätetty pois. Tarinan viimeisellä sivulla (s. 233) kirjoitetaan hienosti: ”Muistan, kuinka opettaja kertoi, että hänen mielestään lukeminen on tulkitsemista. Pystyimme näkemään ne asiat, jotka halusimme nähdä. Ennen kaikkea, meillä oli oikeus siihen.”

    Tämä sopii mielestäni niin tarinan lukutapaan yleensä kuin tämän kirjan loppuratkaisuunkin mainiosti. Marjan sanoin: ”Loppuratkaisu on siinä mielessä armollinen, että se ei syytä eikä osoittele. Jokainen valitsee elämässä omat reittinsä.”

    Kaisa

  8. Olli sanoo:

    Kaisa siteeraa Marjaa: ”Jokainen valitsee elämässä omat reittinsä.” Toki valitsee. Täytyy vain toivoa, että tuo valinta on aidosti vapaa eikä painostuksen tai elinikäisen aivopesun tulos.

    Olli

  9. Riikka sanoo:

    Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa kuvataan taitavasti ja rakkaudella nuoren lestadiolaispariskunnan pikkulapsivaiheen elämää. Siinä äiti väsyy, perheen isä osaa tukea vaimoaan ja muutenkin asioita käsitellään avoimesti. Loppu on myönteinen sekä elämälle että uskonnolliselle vakaumukselle. Kirja on kirjoitettu muistaakseni vuonna 2013.

    Suvi Ratiselta on juuri ilmestynyt Matkaystävä-niminen kirja. Kuulin eilen sitä kehuttavan kovasti. Romaanissa kuvataan myös lestadiolaisuutta, se on taidolla ja aihetta kunnioittaen kirjoitettu ja sisältää paljon huumoria. Se on ilmestynyt samalla myös e-kirjana ja äänikirjana.

    Riikka

  10. Kaisa sanoo:

    Kuuluisivatko nämäkin samaan genreen: Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät, Pauliina Rauhala: Synninkantajat ja Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys.

    Kaisa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s