Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)

Mikä ihmeen YA?

Ja mikä ihmeen säeromaani? Kuronen itse kuvailee lajityyppiään lyhyiksi riveiksi kirjoitetuksi proosaksi. Englanninkielisissä maissa verse novel on ya-genressä yleistyvä muoto, kun taas meillä on tarjontaa vähemmän. Kirjoitustyylillä pyritään tiivistettyyn, mutta ilmavasti ladottuun ilmaisuun, jossa vähillä sanoilla sanotaan paljon ja annetaan tilaa lukijan omalle tulkinnalle. Säeproosa on nopealukuista, muttei kuitenkaan yksinkertaistettua selkokirjallisuutta, vaan kieleltään rikasta.

Tartuin Pönttöön osaksi toivoen sen tarjoavan vastauksen koulukirjastonhoitajaa ehkä useimmiten kohtaavaan pyyntöön: ”olisko joku ihan tosi ohut kirja”. Iloisenvärikkään kannen ja vähän hölmön nimen takaa paljastuikin yllättävän rankkoja teemoja sisältävä, mutta kuitenkin toiveikkaasti päättyvä tarina. En tätä ihan nuorimmille suosittelisi kuitenkaan.

Pöntön 18-vuotias Luna on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja olisi aika lentää pesästä omille siivilleen. Aikuistuminen ei tunnu houkuttelevalta vaan enemmänkin pelottavalta ajatukselta, mutta ajassa ei pääse taaksepäinkään. Muistoissa on toisaalta kaipuu lapsuuden yksinkertaiseen maailmaan, toisaalta kesäpäivänkeveät muistot rikkoutuvat jatkuvasti mielen pohjamudista nouseviin mielikuviin koetusta seksuaalisesta väkivallasta. Kameralla pystyy rajaamaan kuvasta pois sen, mitä ei halua nähdä, mutta oman mielen kanssa se ei onnistukaan. Luna hoivailee itseään vetäytymällä maailmaa pakoon kerhohuoneen hämäriin. Oman elämänsä sijaan hän keskittyy tarkkailemaan linnun pesimäpuuhia pimeässä kellarissa pönttökameran kautta. Pönttö tarjoaa ulospääsyn traumaattisten kokemusten ajattelusta. Pöntöstä juttelu muodostaa myös yhdyssiteen vanhempiin ainoana yhteisenä puheenaiheena ja lopulta tarjoaa tien ulos kellaristakin, kohti ihmissuhdetta, joka ei satuta.

Säeromaani muotona yllätti positiivisesti, kunhan sitä tottui lukemaan. Assosiaatiot liikkuvat vapaammin ja tuntuu, kuin ilman perinteisen proosan lausemuotojen kahleita pääsisi uppoutumaan syvemmällä tasolla kirjan päähenkilön mieleen ja tavoittamaan hänen tunnetilojaan. Toisaalta näin rankan aihevalinnan kohdalla se, ettei teksti anna mitään armoa etäännyttämällä kokijan tunteista, ei ole miellyttävä kokemus. Välillä olisi tehnyt mieli sulkea silmät ja pyyhkiä mielestään juuri lukemansa lauseet kaikessa kipeydessään! Tämän tyyliseen kirjallisuuteen, jossa henkilön päässä tapahtuu paljon ja sen ulkopuolella taas ei ainakaan tässä päivässä niin paljoa, tämä muoto sopii hyvin, en tiedä, kuinka toimisi juonivetoisemmassa kerronnassa.

Pidin kyllä tästä kirjasta muutenkin, se onnistuu tiivistämään jotain varmasti jokaiselle jollain tasolla tuttua pelottavasta hypystä tuntemattomaan aikuisten maailmaan. Kirjassa olisi minusta riittänyt tarpeeksi jännitettä ihan peruskasvukivuissakin ilman seksuaalisen hyväksikäytön teemaa, mutta ehkä toisaalta aiheen käsittelyyn kirjallisuuden keinoin on tällä hetkellä nuortenkirjallisuudessakin tilausta. Hienoa tässä kirjassa oli minusta se, miten se toi esille, kuinka syvät ja pitkäaikaiset haavat uhriin voi jättää vaikka ”mitään ei tapahtunut! ei mitään!” ja toisaalta myös, että inhottavista kokemuksista toipuminen on mahdollista.

Anni

pontto

Mainokset
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)

  1. Marja sanoo:

    Säeromaani oli uusi mutta mielenkiintoinen tuttavuus. Tätä voisi suositella nopealukuiseksi ”välipalaksi” peruskoulun yläluokkalaiselle. Jäin miettimään, onko säkeitä helpompi lukea kuin perinteistä romaania. Vaikka lauseet ovat lyhyitä, runomuoto vaatii lukijalta enemmän omaa tulkintaa.

    Vastavalmistuneen Lunan tajunnanvirta toi mieleen omat nuoruusmuistot. Tuoreen ylioppilaan olo on onnellinen, mutta myös vähän pelokas ja epävarma, kun ei vielä tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Haikeutta lisää mummon paheneva muistisairaus. Paluuta lapsuuteen samanlaisena kuin ennen ei enää ole.
    Juonellisesti teos on tuokiokuva. Luna muistelee lapsuuttaan, kouluaikaa ja pettymykseksi osoittautunutta ihastustaan Jereä. Nykyhetkeen palauttaa isän kanssa yhteinen valokuvausharrastus. Luna on selvästi isän tyttö. Joogaan hurahtaneen äidin kanssa hänen on vaikeampi löytää yhteisiä mielenkiinnon kohteita.

    Lukujen otsikoihin kätketyt viittaukset Tove Janssoniin, Vilja-Tuulia Huotariseen, Monika Fagerholmiin, Linn Ullmanniin ja Katri Valaan ovat jännä ratkaisu. Luvuissa on myös lainattu pätkiä kyseisten kirjailijoiden teoksista. Lainattujen teosten teemat (kiusaaminen, aikuistuminen, lapsuuden kaipuu, muutoksen aiheuttama kipu) viittaavat Lunan elämään. Eri asia on, oivaltaako lukija tämän yhteyden. Jos viitettä ei huomaa, ylimääräiset henkilönimet aiheuttavat varmasti hämmennystä.

    Yllätyin positiivisesti kirjan moniulotteisuudesta. Ohut ei välttämättä tarkoita samaa kuin helpotettu tai yksinkertainen.

    Marja

  2. Riikka sanoo:

    Tämä oli siis säeromaani – uusi termi minulle. Säeromaani tuntui minusta aika hankalalta lukea. Syntyi jotenkin mielikuva selkoromaanista, tuli vähän sellainen kärsimätön olo. Mutta eihän kyse ollut selkokielestä, vaan kai sitten proosamuotoisesta runokielestä. Tästä uudentyyppisestä romaanista puuttui selkeä juoni ja kronologinen tapahtumien kulku, ja sen vuoksi piti lukijan ponnistella luodakseen kokonaiskuvan kerrotusta. Tunteita sitten olikin ihan pakahtumisen asti.

    Viittaukset muihin kirjailijoita tuntuivat korkeakulttuurisilta – toimiiko tällainen nuortenkirjallisuudessa? Muutenkin kuin paljon kaunokirjallisuutta lukevilla?

    Kirjan teema, aikuistuminen kynnyksellä olevan nuoren pelot, oli ihan ok. Päähenkilön 8. luokalla kokema ikävä kokemus silloisen ihastuksen kanssa ei minusta vaikuttanut kuitenkaan seksuaaliselta väkivallalta, vaan oli miedompaa seurustelun kokeilua, joka toki oli jättänyt syvät arvet tyttöön.

    Varmasti keskustelua herättävä teos, jos se valittaisiin oppitunneilla koko luokan luettavaksi. Mutta minkä luokka-asteen lukukirja tämä olisi? Menee varmaan lukion puolelle, mutta olisiko se siellä tarpeeksi vahvaa luettavaa?

    Riikka

  3. Olli sanoo:

    Minulle tuli Kirsti Kurosen Pönttöä lukiessa mieleen Arno Kotron esikoisteos Sanovat sitä rakkaudeksi. Ei aiheen, tyylin tai kohdeyleisön suhteen, mutta muodon puolesta. Runokokoelma, jonka runot muodostavat kokonaisuuden vai tämä uusi ja ihmeellinen säeromaani – mitä eroa niillä oikeastaan on?

    Annin mainitsema verse novel on kiinnostava termi. Selailin vähän eri nettisivuja, ja välillä sen sanottiin olevan narratiivista runoutta, välillä taas tehtiin tiukkaa eroa eeppiseen runouteen (joka kertoo tarinan runomuodossa). Hieman sekava maku jäi. Toisaalta, eihän vaikeus määritellä kirjaa johonkin luokkaan tai genreen tee siitä huonoa. Me kirjastonhoitajat haluamme luokitella teokset nätisti kirjastoluokkiin, mutta sillä nyt ei oikeastaan ole paljoakaan tekemistä kirjallisuuden kanssa sinänsä.

    Itse Kurosen kirjasta minulle jäi silti hieman mielen päälle kysymys siitä, miksi kirjailija oli valinnut tämän muodon. Aika monet kirjan sivuista, esimerkiksi ”Kaipaan mummulan rantakivellä istuvaa tyttöä” (s. 6) ja ”Jos vuodet muuttavat pelkoja” (s. 20) toimisivat ihan itsenäisinä runoinakin ilman kirjan kontekstia.

    Löysin artikkelin, jossa kirjailija luonnehtii työtään:

    ”Kirsti Kuronen ei pidä itseään tarinankertojana. Jonninjoutavan loogisia tapahtumaketjuja enemmän häntä kiinnostavat hetket, tunnelmat, aistimukset, henkilöiden sisäinen maailma.” (Simopekka Virkkula: ”Se syntyi vahingossa”, Aamulehti 14.2.2017)

    Hetkien, tunnelmien, aistimusten ja henkilöiden sisäisen maailman kuvaajana Kuronen onkin varsin taitava. Mutta toisaalta Pönttö kuitenkin selvästi on kertomus, kuvaus ylioppilaskevään tunnelmista ja surkeasti sujuneen ekakerran yrityksen kipeistä muistoista. Olisiko tästä voinut tehdä runokokoelman? Vai onko kirja itse asiassa sellainen? Itse en pidä kirjailijan tapaan loogisia tapahtumaketjuja ”jonninjoutavina”, jos haluaa kertoa tarinan, ja sitä Kuronen kai kuitenkin haluaa, kun ei ole oman määritelmänsä mukaan kirjoittanut runokokoelmaa vaan säeromaanin.

    Marja pohti hyvin kirjan vaativuutta ja moniulotteisuutta. Kirja ei todellakaan välttämättä ole helppo, ja runouden tapaan sitä täytyy lukea huomattavasti hitaammin kuin normaalia proosaa pysyäkseen kärryillä. Ilmaisu on sen verran tiivistä, että välillä pitää vähän makustella ymmärtääkseen missä mennään. Joten se lyhyen sivumäärän houkutus voi kyllä kostautua huonommille lukijoille, jos tästä pitäisi jotain analyysia kirjoittaa.

    Itse olen pitkien tarinoiden ystävä, ja minulle tämä jäi vähän pikapalaksi. Kirjailijaystävistä kertovat pätkät olivat kikkailevia, Tove Janssonin Näkymätöntä lasta ehkä lukuun ottamatta. Ne katkaisivat Lunan tajunnanvirran tavalla, joka häiritsi minua, enkä oikein kokenut niiden tuovaan kokonaisuuteen mitään oleellista. Se oli minusta positiivista, että melko melankolisesta, ahdistavasta ja jämähtäneestä tunnelmasta päästiin lopussa kohti parempaa. Loppu oli avoin, mutta toiveikas. Nuortenkirjassa se on hyve.

    Olli

  4. Kaisa sanoo:

    Yhdyn edellisiin puhujiin siinä, että tätä kirjaa pitää petollisen helppona. Sitä se ei kuitenkaan ole. Niin kuin edellä on jo kommentoitu, kirjan ohuus ja rivien vähyys peittää petollisestikin alleen sen, että asia kirjassa on vakava.

    Tarinan alku vähän tympi: taas näitä masentuneita nuoria. Yrittäkää nyt edes iloita!! Mutta sitten syykin selvisi. Riikka kirjoitti, että ”päähenkilön 8. luokalla kokema ikävä kokemus silloisen ihastuksen kanssa ei minusta vaikuttanut kuitenkaan seksuaaliselta väkivallalta, vaan oli miedompaa seurustelun kokeilua. ” Ja Olli, että ”Pönttö kuitenkin selvästi on kertomus, kuvaus – – surkeasti sujuneen ekakerran yrityksen kipeistä muistoista.” Minusta taas Luna joutui käytännössä raiskaus(yrityksen) uhriksi. Jolloin taas sen kautta ymmärtää tilanteen jättäneet arvet.

    Jotenkin siihen nähden tarinan loppu oli minusta turhan heppoinenkin. Arja-tiaistako katsomalla sellaisesta pääsee yli?

    Eli kyllä, ainakaan tämä säeromaani ei ollut helppo lukukokemus. Jo kirjan juonettomuus ja runomittaisuus – saati aihe – tekee siitä ehdottomasti vähintään ya-kirjallisuutta. Ja yhtään kepeämmältä ei vaikuta Kirsti Kurosen toinenkaan säeromaani Paha puuska (Karisto, 2015). Siinä aiheena on itsemurha. Voisiko tätä kirjallisuusmuotoa käyttää iloisiin asioihin? Kuten Anni toteaa: ”Tämän tyyliseen kirjallisuuteen, jossa henkilön päässä tapahtuu paljon ja sen ulkopuolella taas ei ainakaan tässä päivässä niin paljoa, tämä muoto sopii hyvin.” Sopisiko muoto siis esimerkiksi rakastumisen kuvaamiseen?

    Ja vielä Lunan kysymykseen ”Miten aikuispäivät, ovatko ne tylsiä vai täysiä” ”ja voiko valita mikä valuu yli, millä korvataan”? (S. 28-29.) Ei voi valita ja joo, tylsääkin on. Eli älä mollaa kakkuja, vaan syö niitä aina kuin siihen on mahdollisuus.

    Kaisa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s