Minna Canth: Työmiehen vaimo (WSOY, 1885/2017)

Surkeuksien surkeus! Ihan karmaiseva tarina, vaikkei mikään kauhuleffa olekaan kyseessä. Ja samalla viesti 1800-luvun Suomesta ajalta, jolloin naisten ja miesten tasa-arvo oli olematonta. Minna Canthin 175-vuotissynttäreiden johdosta on paikallaan tutustua näytelmäkirjailija-Minnan tuotokseen, joka on järjestyksessä kolmas Minnan kirjoittamista kymmenestä näytelmästä.

Tekstiä oli jännä lukea, koska tapahtumat etenivät kokonaan vuorosanojen varassa, kuten draamassa kuuluukin edetä. Aluksi oli myös hankala hahmottaa keskeisiä toimijoita. Onneksi alkusivuilla oli henkilöluettelo. Väkisinkin tähän alkuun tulee juonen kuvailua, siten kuin se näytelmän viidessä näytöksessä etenee:

  1. näytöksessä kuvataan päähenkilöiden, viattoman Johannan ja juopporentun Riston häitä. Näytelmästä käy ilmi, että silloisen lainsäädännön mukaan avioliiton jälkeen vaimon rahat kuuluvat aviomiehelle, ja mies on muutenkin vaimon pää. Viattoman Johannan vastapainona häihin tulee paikalle Riston vanha kihlattu, Homsantuuksi kutsuttu tumma ja tulinen nuori mustalaisnainen Kerttu. Iso järkytys kohtaa Johannaa, kun Homsantuu viskaa Ristolta aiemmin saamansa kihlasormuksen pois nimittäen Ristoa petturiksi. Johanna haluaa erota saman tien, mutta hääväki saa rauhoitettua Johannan mielen. Riston hyvä kaveri Toppo toteaa naisista: ”Miesten narriksihan ne naiset on luotukin maailmaan, eipä niillä mitä virkaa liene muuta.”
  2. näytöksessä on kulunut vuosi hääjuhlasta. Kulahtanut Johanna on torilla ostoksilla. Rahat ovat vähissä, pieni vauva kotona sairastelee ja lapsen isä jatkaa alkoholistin elämää ystävänsä Topon kanssa. Risto kehtaa kinuta rahaa Johannalta viinan ostoon, mutta Johanna ei anna. Homsantuu ilmaantuu myös torille, Risto kiinnostuu taas hänestä. Homsantuu tulistuu ja heittää Ristoa perunoilla silmiin. Tässä kohtauksessa esiintyy myös ruotsinkielistä vallasväkeä katsomassa, kun Homsantuu tanssii.
  3. näytös tapahtuu mustalaisten miehittämässä ladossa. Risto on tullut Homsantuun perässä, ja haluaa jatkaa heidän suhdettaan.
  4. näytöksessä ollaan Johannan ja Riston kotona. Risto jää Topon kanssa hoitamaan lasta, kun Johanna on asioilla. Topon ehdotuksesta miehet leikkaavat Johannan kutoman kankaan irti ja lähtevät myymään sitä saadakseen juomarahaa. Kangasta ostamaan tullut vallasrouva joutuu pettymään, kun Johannalla ei olekaan sovittua kangasta enää häntä varten. Vörskyn rouva ja miehensä sättivät Johannaa säälimättömällä tavalla. Myös lasta hoitaman tullut Leena-Kaisa vihjaa, että Johannassa on syy Riston juomiseen. Tässä näytöksessä puhutaan paljon naisen osasta ja roolista, naista syyllistäen. Johannalla on kuitenkin yksi puolustaja, seppä Yrjö, joka lupaa lainata tarvittavat rahat Johannalle. Näytöksen lopussa Johanna luhistuu.
  5. näytöksessä Johanna kuolee. Draama ja surkeus sen kuin syvenee. Homsantuu on tullut taloon aikomuksenaan kostaa Ristolle ja ampua hänet. Apuri Toppo pelastaa tilanteen hakemalla poliisit apuun. Homsantuu vangitaan. Miehiä ei syytetä mistään, he vain lähtevät juopottelemaan! Torikauppias Vappu syyttää Ristoa kahden naisen elämän pilaamisesta. Johon Risto: ”Mistäs minua voitaisiin edesvastaukseen vetää?” Johon Vappu toteaa – tutulla sanonnalla ”Herrallakin on herra ja vaivaisella Jumala” ja viittaa jumalalliseen tuomioistuimeen.

Minna Canthin mukaan ”kaunokirjallisuuden tulee olla kuvastimena, joka ihmisille näyttää, minkälaisia he ovat.” Realismin ihanteiden mukaan hän halusi asettaa ongelmia esille, jotta niistä keskusteltaisiin. Työmiehen vaimossa Canth moittii ankarasti lakien vääryyttä naisia kohtaan, luonnottomia uskonkäsitteitä, miesten juoppoutta ja siveettömyyttä, naisten tyhmyyttä, pintapuolisuutta ja ennakkoluuloisuutta ”– lyhyesti sanottuna kaikkea kieroa ja huonoa, mitä maailmassa tiesin olevan – ja siihen aikaan en juuri osannut siinä huomata mitään hyvää.”

Ensi-ilta 28.2.1885 oli sensaatio, näytelmästä kohuttiin kaupungilla ja väiteltiin sanomalehdissä. Minnaa syytettiin Jumalan kieltäjäksi. Työmiehen vaimo oli harvinaisuus koko pohjoismaisessa kirjallisuudessa ja ensimmäinen kaupunkilaistyöläisten keskuuteen sijoitettu näytelmä Suomessa.

Kohusta huolimatta näytelmä oli yleisömenestys. Laki miehen omistusoikeudesta vaimon omaisuuteen ja työansioihin kumottiin vuonna 1889.

(Lähde: Minna Canth – taiteilija ja taistelija / Kirsti Mäkinen, Tuula Uusi-Hallila. WSOY, 2003.)

Riikka

tyomiehenvaimo

Mainokset
Kategoria(t): klassikot, kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

10 vastausta artikkeliin: Minna Canth: Työmiehen vaimo (WSOY, 1885/2017)

  1. Kaisa sanoo:

    Minna Canth on kova! Aina vaan. Nyt taas lukiessani Työmiehen vaimoa ajattelin vilpittömästi monessa kohdassa, että kuinka se uskaltaa, kuinka se kehtaa! Ja on uskaltanut ja kehdannut reilusti yli sata vuotta sitten.

    Tendenssikirjallisuuttahan Työmiehen vaimo selkeästi on: sen tehtävänä on tuoda ilmi tietty yhteiskunnallinen ongelma ja sen se tekee. Ongelmahan on, kuten Riikan alustuksesta ilmenee, naisen asema yhteiskunnassa, avioliitossa ja lainsäädännössä.

    Homsantuun, eli Kertun hahmo kirjasta on jäänyt ajan saatossa parhaiten mieleeni; Homsantuun, jonka tarkoitus on ampua ”teidän lakinne ja oikeutenne”, totuutenne. Mutta sitä en muistanutkaan, miten hirvittävän traaginen Johannan hahmo on. Johanna, joka alusta asti haluaa uskoa kaikista vain hyvää, saa lopussa maksaa hyväntahtoisuudestaan äärimmäisen julmasti.

    Vappu ja seppä-Yrjö ovat kirjan ainoat ”normaalin inhimilliset” toimijat. Toppo ja Risto baarijuoppoina taas on kuvattu niin uskottavasti, että samat äijäthän istuvat lähiöbaarissa tänäänkin, heti kun se vain aukeaa.

    Minna Canth pyörittää mielestäni tätä kuopiolaista hahmokavalkadia niin armottomasti, että kun Risto ja Toppo kaiken tapahtuneen jälkeen poistuvat näyttämöltä ja Risto toteaa: ”Pyh joutavia! Lähdetään me anniskeluun”, haluaisi uskoa, että jonkin on pakko ollut muuttua. Ja toki onkin. Mutta onko tarpeeksi? Hyvää Naistenpäivää.

    Kaisa

  2. Olli sanoo:

    Työmiehen vaimossa on ihmeellisintä se, että se on kirjoitettu jo 1885. Näytelmä on niin radikaali, ja ampuu niin kovilla, että se ei ole reilussa 130 vuodessakaan vanhentunut. Toki kieli ja ihmisten elinympäristö muistuttavat siitä, että 1800-luvulla ollaan, mutta teemoiltaan ja tilanteiltaan tarina on ihan tätä päivää. Valitettavasti, täytyy kai sanoa.

    Olin lukenut näytelmän aiemminkin, ja sen perusteema miesten vallasta naisiin ja heidän omaisuuteensa oli mielessäni. Mutta nyt tekstiä lukiessani minuun iski vahvasti tuo Leena-Kaisa. Hän on kylmäävä hahmo. Hääjuhlassa Riston ja Homsantuun suhteen paljastuttua hän sanoo Johannalle: ”Rukoile anteeksi mieheltäsi ja pyydä häntä kärsimään heikkouttasi…” Johannan lähdettyä kotoa asioille Leena-Kaisa toteaa: ”Kun voikin jättää miehensä lasta hoitamaan, sillä välin kun itse hyppää kylässä”. Ja myöhemmin Johannalle päin naamaa: ”- mutta aina siihen on vaimossa enemmän tai vähemmän syytä, kun mies juo.” Sitten Leena-Kaisa vielä puolustaa Ristoa, kun tämä on karannut Homsantuun kanssa: ”Ei siitä Ristoa sentään voi niin paljon syyttää. Tuo naikkonen –” Ja vielä Johannan kuoltua hän hyvittelee Ristoa, että ei hän sentään ole Johannaa hakannut: ”Se on sinulle kunniaksi.”

    Tulipa mieleen Madeleine Albrightin kuuluisa sitaatti ”Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan.” Siinä erityisessä paikassa taitaa Leena-Kaisa olla…

    Kuten Kaisa totesi, Vappu ja Yrjö ovat näytelmän harvoja kunnollisia ihmisiä. Mutta se missä Minna Canth myös osoittaa modernin asenteensa vielä nykypäivänkin näkökulmasta, on näytelmän kolmas näytös. Tuo romanien parissa metsäisellä seudulla tapahtuva jakso on rakenteellisesti hieman erillään muusta näytelmästä, ja voi pohtia, onko se edes ihan tarpeellinen. Täytyy kuitenkin ihailla, miten kiihkottomasti Canth suhtautuu romaneihin. Helka, Hagert ja Ilona ovat selkeästi hyviä ihmisiä, vaikka ovat vaeltelevan heimon jäseninä kovia kokeneetkin. Romaneihin kohdistuvia ennakkoluuloja näytelmässä kyllä on, mutta ne on sijoitettu sellaisten henkilöhahmojen repliikkeihin, joissa ei paljon positiivista ole. Kun ottaa huomioon kirjoitusajankohdan, jolloin eri kansojen, kansanryhmien ja sosiaaliluokkien eriarvoisuutta pidettiin itsestäänselvyytenä, niin Minna Canth on todellakin hyvin radikaali myös tässä suhteessa, ja hänellä on sanottavaa vielä meidänkin ajallemme.

    Sitten on tämä juopottelu. Kuten Kaisa huomautti, toivoisi että näiden ”anniskeluun” lähtijöiden osalta olisi jotain muutosta tapahtunut. Mutta onko? Muuta kuin että nyt siellä istuu naisiakin. Onko se tasa-arvotaistelun positiivinen tulos? Ihan samanlaista surkeutta nämä ristot ja topot levittävät ympärilleen tänäkin päivänä.

    Tätä näytelmää luetaan klassikkona kouluissa, ja siksi se oli hyvä valinta Minna Canthin juhlavuoden ja Minna Canthin päivän kuukauden kirjaksi, vaikka ei nuortenkirja olekaan. Jonkin verran taustoittamista se voi nykynuorille vaatia, mutta en usko sen olevan vaikea luettava, kunhan joistain sinänsä marginaalisista ”vanhanaikaisuuksista” pääsee yli. Teemoissa riittää pohdittavaa, miehen ja naisen tasa-arvon kohdalla omaisuutta säätelevän lain kohdalla Minna Canth sai muutoksen aikaan näytelmällään, mutta muilta osin ajankohtaista asiaa on silläkin saralla vielä analysoitavissa tämän tekstin pohjalta.

    Näytelmän kuuluisin vuorosana on varmasti Homsantuun ”Teidän lakinne ja oikeutenne [ – ], niitähän minun pitikin ampua.” Herra ja rouva Vörsky uhkaavat Johannaa vankeudella kadonneen kankaan takia ja epäilevät silmänräpäyksessä Johannaa portoksi, kun tällä onkin rahaa. Ja poliisit ovat ihan automaattisesti Riston puolella, kun Homsantuulta saadaan revolveri pois. Onko laki kaikille sama vielä nykyäänkään? Ovatko sosiaaliset vaateet tiukempia naisille/köyhille/ulkopuolisille? Kenet tuomitaan ja kuinka helposti, sekä oikeudessa että vaikkapa sosiaalisessa mediassa? Näitä sopii miettiä.

    Olli

  3. Marja sanoo:

    Tässä edettiin napakasti naisasialiikkeen hengessä. Vaikka sekä kirkollinen että maallinen oikeus tuohon aikaan olivat miehen puolella, mistä saattoi pahimmassa tapauksessa seurata Johannan kaltaisia kohtaloita, täältä 2010-luvulta käsin alleviivaava asetelma jo vähän hymyilyttikin. Tapahtui mitä tahansa, sanavalmis hyvä veli –kerho onnistui jotenkin aina kääntämään tilanteen voitokseen. Liekö Canthilla itsellään ollut yhtään pilkettä silmäkulmassa Johannan ja Riston vastakkainasettelua luodessaan?

    Näytelmän asenneilmapiiristä huomaa, että naisen maine oli vielä 1880-luvulla tiukasti vaalittava asia. Veikeän poikkeuksen tekee romanitaustansa takia halveksittu Kerttu. Romaneja pidetään yhteiskunnan ulkopuolella elävinä villi-ihmisinä. Vaikka laki ja uskonto periaatteessa ovat maan rajojen sisäpuolella samat, yhteiskunnan normien ei oleteta pidättelevän heitä. Puoliksi romani saa antaa miehille sanan sanasta, uhkailla tai vaikka tanssia torilla. Yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyminen antaa yllättäen naiselle vapauden, joka häneltä säällisen aviovaimon roolissa puuttuu.

    Leikittelin lukiessani ajatuksella, kuinka 2010-luvun nainen suhtautuisi Riston ja Topon toilailuihin. Siinä soitettaisiin poliisille, uhattaisiin avioerolla ja juoksutettaisiin jos jonkinlaista sosiaaliviranomaista. Ukkoparat tulisivat todennäköisesti jyrätyiksi pahemman kerran. Ehkä joku vielä joskus keksii päivittää Johannan tarinan nykyaikaan.

    Näytelmän loppuratkaisussa minua harmitti, ettei Kertun ampuma kostolaukaus tavoittanut kohdettaan. Olisin suonut naisille edes yhden pienen voiton. 1880-luvun hengessä semmoinen ei kuitenkaan olisi tainnut olla soveliasta. Epäkohdan nostaminen julkisuuteen oli Canthilta rohkea teko jo sinällään.

    Marja

  4. Kaisa sanoo:

    Marja leikitteli ajatuksella, ”kuinka 2010-luvun nainen suhtautuisi Riston ja Topon toilailuihin. Siinä soitettaisiin poliisille, uhattaisiin avioerolla ja juoksutettaisiin jos jonkinlaista sosiaaliviranomaista. Ukkoparat tulisivat todennäköisesti jyrätyiksi pahemman kerran.”

    Ei tietysti pidä yleistää, mutta kiitos Minna Canthin, Risto olisi jäänyt Topon kanssa kahdestaan puuhailemaan jo hyvän aikaa sitten… Johanna olisi ottanut lapsensa ja rahansa ja lähtenyt – siihenhän hänellä tänä päivänä oikeus on. Sitten hän olisi löytänyt uuden miehen, ja he olisivat ilmoittautuneet Unelmahäät-ohjelmaan ja näyttäneet sen myötä pitkän nenän Ristolle ja tämän ryyppykavereille!

    Sillä sehän näytelmän ajan ongelma on ollut, että vaihtoehtoja ei ole ollut. Nainen on käytännössä ollut miehensä vanki; lainkin mukaan.

    Kaisa

  5. Olli sanoo:

    Kylläpäs te olette kehitysuskoisia! Meillä oli tänään Minna Canth 175 -juhlatoimikunnan puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää kertomassa oppilaille ja opiskelijoille Minna Canthista. Hienon esityksen jälkeen äidinkielen opettajamme totesi, että oppilaiden on vaikea nähdä yhtymäkohtia nykyaikaan, kun nuo 1800-luvun ihmiset vaikuttavat ”tyhmiltä”. Ja sanoi sitten, että voisi hyvin kuvitella, ett’ Riston ja Johannan välinen torikohtaus näyteltäisiin Alepan kassalla. Risto sanoo: ”Vedä jo välehen roposi esiin. Toppo tuolla nauraa, kun näin kauvan saan sinua rukoilla.” Ei ehkä näillä sanoilla nykyään, mutta muuten sama periaate: kun kaverit katsoo, paineet saada muija kuriin nousevat.

    Onneksi nykyajan johannoilla on vaihtoehtoja, mutta kyllä aika moni roikkuu karmeassa parisuhteessa juopon kanssa vielä nykyäänkin.

    Olli

  6. Kaisa sanoo:

    Nimenoman roikkuu, mutta silloin se on joltesenkin omatahto, joka suhteessa pitää. Ei lainsäädäntö tai (luterilainen) uskonto.

    Kaisa

  7. Olli sanoo:

    Kaisa sanoo: ”se on joltesenkin omatahto, joka suhteessa pitää”. Tai sosiaalinen paine, vääristynyt käsitys siitä, mikä on sopivaa ja oikein, ja joskus jopa yhteiskunnan perheitä suosiva rakenne. Se oma tahtokin voi olla koetuksella, ja psykologia on monimutkaista. Jostain se oma tahtokin rakentuu.

    Olli

  8. Kaisa sanoo:

    Toki, juu, mutta sitten ollaankin jo psykologisen romaanin puolella.

    Kaisa

  9. Marja sanoo:

    Jospa meidän vankka kehitysuskomme auttaisi jotakuta tämän päivän ”johannaa” – sukupuolesta riippumatta – tunnistamaan tilanteensa ja tekemään irtioton.

    Marja

  10. Riikka sanoo:

    19.3. on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Meillä SYKissä Minnaa juhlitaan myös aivan erityisestä syystä.

    Miehensä kuoleman jälkeen Minna muutti Jyväskylästä takaisin Kuopioon. Minnasta – viiden tytön ja kahden pojan yksinhuoltajasta ja leskestä – tuli kauppias. Kanttilan salongissa oli kuhinaa, kun aikansa silmäätekevät kävivät siellä kaffeella keskustelemassa päivänpolttavista aiheista. Minna alkoi ajaa ponnekkaasti naislyseota, joka mahdollistaisi tyttöjen opiskelun yliopistossa. Kauppapuodissa kerättiin rahaa tähän tarkoitukseen. Minnan tuella Helsinkiin perustettiin sitten ensimmäinen suomenkielinen yhteiskoulu (SYK) vuonna 1886. Amerikasta tulleiden vaikutteiden pohjalta koulusta tulikin yhtenäiskoulu, eikä tyttökoulu. Minna oli koulun ensimmäisen johtajattaren, Lucina Hagmanin, hyvä kaveri.

    SYKin kirjastoon on perustettu Kanttilan salonki juhlavuoden kunniaksi: https://www.syk.fi/uutiset/kanttilan-salonki-avautui

    Riikka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s