Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (WSOY, 2018)

Kansalaissodan päättymisen satavuotispäivä tuotti useampiakin teemaan liittyviä kirjoja. Tällä kertaa ollaan Tampereella, missä kevättalvella 1918 käytiin sodan ratkaisevat taistelut. Kirja valottaa viiden – tai oikeastaan neljän – punakaartilaiseksi päätyvän tehtaantytön elämää sodan aikana ja sen jälkeen. Keitä naiskaartilaiset olivat? Olivatko punikkitytöt ”raakalaismaisia susinarttuja, jotka mieltä vailla tappoivat vastapuolen viattomia miehiä”, kuten Bea lukee paikallislehdestä?

Kirjan tytöt ovat luonteiltaan ja taustoiltaankin hyvin erilaisia. Kaartinpäällikön kasvattitytär Linda on omaksunut setänsä ajatukset ja kielenkäytön. Hän uhmaa luokkayhteiskuntaa, puhuu ”lahtarisioista” ja uhoaa liittyvänsä naiskaartiin jo siinä vaiheessa, kun sitä vasta perustetaan. Muiden tyttöjen mielestä Linda on kiihkossaan vähän pelottava. Elämän järkyttämä pikkusisko Katri seuraa häntä silti uskollisesti.

Keskikoulun käynyt Bea ihailee työväenliikettä aatteena. Hän haaveilee itsellisen naisen elämästä ja lähtee punaisten toimintaan kannatuksesta ideologiaa kohtaan. En olisi uskonut Bean kirjautuvan naiskaartiin. Eikö hän muka aavistanut, mihin oli ryhtymässä? Paradoksaalista oli, että kun taistelut lopulta alkoivat, väkivaltaa vastustava Bea oli tytöistä ainoa, joka onnistui pysymään rauhallisena ja tekemään selviytymisen kannalta olennaisia päätöksiä.

Vanhempansa menettänyt Aada on tahdoton haaveilija, joka ajelehtii virran mukana. Kuten Bea kerran tuskastuneena toteaa, Aadalle riittäisi elämässä hyvin soma keväthattu. Aada liittyy punaisiin, koska muutkin liittyvät – saadakseen olla yhdessä ystäviensä kanssa. Hän sitoo haavoittuneita ja leikkii miliisiä, vaikka tietää, ettei osaa, eikä oikeastaan haluaisikaan. Sodan alettua Aada tiedostaa olevansa itse kaivamassaan kuopassa, muttei osaa kiivetä pois. Onneksi Bea ja Ville tekevät sen hänen puolestaan.

Jenny on porukan nuorin: turvallisissa oloissa varttunut kikattelija, joka käy töissä rahoittaakseen opintonsa ja nauttii tihentyvien tapahtumien tuomasta jännityksestä. Aluksi sairaalaleikki on Jennystä ihan ok, mutta kun sairaala lopetetaan ja Linda alkaa suunnitella lähtöä rintamalle, hän ilmoittaa haluavansa palata kotiin.

Naiskaartiin tytöistä kirjautuu lopulta neljä. Aada kommentoi asepuvun pikemminkin kuljettavan häntä kuin päinvastoin. Kirjassa kuvataan myös kaartin harjoituksia. Kokonaisuus tuntuu kiireessä kokoon kyhätyltä. Varusteissa on puutteita, eivätkä kouluttajatkaan ole oikein tilanteen tasalla. Ajatus asetta muistuttavilla puukepeillä harjoittelevan rääsyläislauman asettumisesta ”oikeaa” armeijaa vastaan tuntuu absurdilta. Siltaa vartioidessaan tytöt itsekin ihmettelevät, onko kaupunkilaisten tarkastamisessa mitään järkeä. Ja kun aseisiin on oikeasti tarkoitus tarttua, ampumiskäskyä tottelee neljästä tytöstä vain yksi.

Taistelut päättyvät tyttöjen osalta epäsankarilliseen joukkopakoon. Valkoisten voitettua punaisista tulee yhteiskunnan hylkiöitä, jotka joutuvat piilottelemaan välttyäkseen maanpetossyytteiltä. Punavangeista ja heidän epäinhimillisestä kohtelustaan vankileireillä on Suomessa kyllä kirjoitettu, mutta tästä maan alle kadonneesta ihmisryhmästä ei niinkään.

Oli mielenkiintoista seurata, kuinka tytöt tavatessaan joitakin vuosia myöhemmin suhtautuvat toisiinsa ja sodassa koettuihin tapahtumiin. Toiset ovat sopeutuneet paremmin kuin toiset. Entinen agitaattori Linda julistaa nyt muille, kuinka ”ei voi olla vain omien kanssa ja omalla puolella, vaan pitää ymmärtää kaikkia”. Jenny korostaa olleensa sodan aikaan tietämätön lapsi ja kieltäytyy muistelemasta koko asiaa. Yhteistä naisille on, että kaikki ovat kehittäneet itselleen uutta valkoista identiteettiä korostavan peitetarinan. Punaisten puolella oleminen oli niin suuri tabu, ettei sitä kiinnijäämisen pelossa uskaltanut myöntää edes itselleen.

Kun Bea kirjan lopussa kävelee yksin pois Finlaysonin portilta, tuntui kuin ympyrä olisi sulkeutunut. Sota on päättynyt ja viiden sen keskellä eläneen tytön tarinat kerrottu. Odotettu – ja vähän pelättykin – vallankumous ei toteutunut. Elämä jatkuu. Kuluneisiin vuosiin mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita. Silti kaikki päähenkilöt ovat jollakin tapaa saaneet äänensä kuuluviin.

Marja

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta artikkeliin: Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (WSOY, 2018)

  1. Kaisa sanoo:

    Olen lukenut Laura Lähteenmäen aiempiakin nuortenkirjoja ja pidän hänen kirjoitustavastaan. Nytkin tätäkin kirjaa oli todella miellyttävää lukea. Teksti on helppoa ja draamantaju tarinassa hyvä. Ymmärrän, miksi pari äikänmaikkaamme on kirjaa suositellut: tässä romaanissa ei ole mitään turhia kommervenkkejä, ja alle parisataasivuisena kirja on kenen tahansa selätettävissä. Viiden tytön joukko on sellainen, että heistä saa helposti ja hyvin noukittua henkilöhahmoja tarkempaan analyysiin. Pidin juonen tasolla myös siitä, miten tarina siirtyi aina kohtauksesta toiseen: huvilasta Tampereen kaduille, sieltä torppaan ja takaisin kaupunkiin. Ja vaikka kirja kertoi sodasta, se ei ollut turhan raaka – tämäkin on pointti, jota nuorten lukijoiden kanssa pitää aina välillä miettiä. Kaikki eivät vain pysty tai halua lukea kovin hurmehisia taistelukuvauksia.

    Mutta sitten. Mietin, että johtuuko aikuislukija-asemasta, olisin kaivannut kirjaan ja tyttöjen tarinaan sitä pientä jotain syvyyttä. Sitä jotain, joka olisi tunnetasolla nytkäyttänyt minua lukijana. Jos en vaikuttaisi niin raadollisen kyyniseltä, toteaisin, että nämä tytöt pääsivät sodasta aika helpolla. Jenny lipeää ruodusta kivitaloonsa heti alkujaan, Linda on takinkääntäjä, Bea jatkaa tulevaisuutta opettajana, Aadasta tulee onnellinen äiti. Ainoa kuolija, Katri, kuolee hänkin vain välillisesti sodasta riippuviin syihin. Toisaalta Katrin kuolema vaikuttaa helpotukselta, niin traumaattiselta hän vaikuttaa – mutta tässäkään syyt eivät ole sotaan liittyviä. Mutta, sitten niin kuin jälkisanoissa todetaan, nuorten tyttöjen sota Tampereella kesti usein aika vähän aikaa: ”Tampereen tytöt ja naiset pääsivät monia punaisia naisia helpommalla” (s. 167). Lopun lähteissä on viittaus myös Vapriikin 1918 -näyttelyyn, josta ei nieleksimättä pääse ulos. Juuri jotain sellaista, tunnetason kokemusta, olisin kaivannut Lähteenmäen kirjaankin. Marja kiteytti tyttöjen kohtalon osuvasti, kun puhui ”maan alle kadonneesta ihmisryhmästä”.

    Toisaalta, taas nuorisoon viitaten, on kuvaavaa, että esimerkiksi Linda suree kaikin voimin Tampereen kadulta löytämäänsä kuollutta hevosta. Sen sijaan Peetun kuolema aiheuttaa tyttöjen kesken lähinnä riitaa. Näinhän se on, että oman hamsterin kuolema saattaa tietyssä iässä järkyttää enemmän kuin naapurintädin poismeno. Täytyy toki myös muistaa, että kuolema on ollut tuon ajan ihmisillä aina läsnä: äidit ovat kuolleet lapsivuoteeseen ja kulkutaudit vaatineet veronsa. Mutta ovatko teinitytöt hokeneet vittua jo sata vuotta sitten? Se oli uutta.

    Kävin kirjaa lukiessa katsomassa Tennispalatsissa Ellen Thesleffin näyttelyn. Siellä pyörivässä elokuvassa Thesleff toteaa jotenkin niin, että se joka on nähnyt Helsingin vuonna 1918 ei pysty enää unelmoimaan. ”Minä olin nähnyt kuolleita, olin nähnyt heitä liikaa, mutta kun näin Peetun, minusta valui jotakin hyvin arvokasta ulos. Tunsin, miten se tihkui ihon läpi, se näkymätön jokin, ja tiesin, etten olisi enää ikinä sama” (s. 65).

    Kaisa

  2. Olli sanoo:

    Luin tämän kirjan ensi kertaa viime kesänä ja nyt uudestaan blogiamme varten. Se oli toisella lukemisella ihan yhtä vaikuttava.

    Minusta Yksi kevät on todella vahva tarina kansalaissodasta. Sotahistoriaa harvoin valotetaan tavallisten rivisotilaiden näkökulmasta, ja vielä harvemmin naisten näkökulmasta. Ehkä siksi sisällissotamme järkyttävyys tuli lähemmäs kuin oikeastaan missään aiemmin lukemassani kirjassa. Tässä kirjassahan näytettiin, että ihmiset voivat liittyä sotaan hyvin erilaisista syistä, kuten Marja ansiokkaasti analysoi. Katrin ja Aadan kohdalla voisi ehkä sanoa, että he ajautuivat sotaan.

    Viime vuonna kansalaissodasta puhuttiin paljon. Kävin syksyllä katsomassa KOM-teatterin Veriruusut, jossa myös olivat pääosassa naiset. Tehtaantyttöjä hekin, tosin Valkeakoskelta.

    Yhtä kevättä lukiessani minulle juolahti kuin välähdyksenä, että omat isovanhempani olivat kirjan Jennyn ikäisiä kansalaissodan talvena. Kolme heistä asui tuolloin vielä maaseudulla Savossa ja Keski-Suomessa, mutta isänisäni eli Varkaudessa vain parin kilometrin päässä tehdasalueesta, jonka punakaarti otti haltuunsa. Koska Varkaus oli ”valkoisella” alueella linjojen takana, paikallinen punakaarti kukistettiin nopeasti jo sodan alkupuolella, mutta aikamoinen trauma sen on täytynyt olla, varsinkin kun punakaartilaisia teloitettiin järvenjäällä aivan ruukkiyhteisön keskustassa. En vain tullut koskaan jututtaneeksi ukkiani asiasta, ja isänikään ei muista, että hänelle olisi asiasta koskaan kerrottu. Jos ukkini olisi ollut pari vuotta vanhempi, hän olisi hyvinkin voinut olla siellä, niin kuin kirjan Peetu tai Ville.

    Vaikka Yksi kevät on lyhyehkö, se kertoo paljon. Sen verran korjauksena Marjan tekstiin, että sodan jälkeen tytöt eivät tapaa ”joitakin vuosia myöhemmin”, vaan syksyllä 1918. Aada ja Bea ovat piileskelleet sodan jälkeisen kesän torpalla ja palaavat syystalvella Tampereelle. Aadahan ei myöskään ehdi synnyttää kirjan aikana, vaikka vauva on pantu alulle keväällä. Mutta sitä riipaisevampi on Lindassa tapahtunut muutos. Aikamoisena petturina häntä voisi pitää, varsinkin kun hänen aatteensa oli kaikkein palavin, mutta toisaalta hän oli tytöistä ainoa, joka jäi kiinni ja joutui vankileirille. Jos niiden kokemusten jälkeen Linda haluaa aloittaa alusta ja kieltää menneen, se on psykologisesti varsin ymmärrettävää.

    Sisällissodat ovat usein sodista julmimpia, ja sitä oli Suomen kansalaissotakin, eikä julmuus loppunut sodan loppuessa vaan jatkui teloitusten ja vankileireillä näännyttämisen muodossa vielä pitkään. Minusta oli kuitenkin hyvä, että kirja ei sukeltanut kovin syvälle julmuuksiin, vaan näkökulma säilyi tytöissä, jotka loppujen lopuksi kuitenkin katsoivat tapahtumia hieman syrjästä. Jälkisanoissaan Laura Lähteenmäki puhuu tiedonvälityksen huonoudesta sodan aikana. Tämä tulee kirjassa hyvin kouriintuntuvasti esille, sillä rintaman tapahtumista ja sodan kulusta ei Tampereella tunnuta tietävän paljoakaan, ja kaikenlaiset huhut ja väärinkäsitykset rehottavat. Sekasortoinen ja epävarma todellisuus puskevat lukijan syliin, minäkin jännitin ja tuskailin tyttöjen seurassa mitä tässä oikein on tapahtumassa, vaikka historian perusteella toki tiesin, mitä on tulossa.

    Kirjan rakenteesta sen verran, että tässä kertojan vaihdokset kerrankin palvelivat tarkoitustaan. Aada oli juuri sopiva kertomaan sairaanhoidosta huvilalla. Hänessä hämmennys ja epävarmuus suorastaan ruumiillistuivat. Katu-osuudessa kirjailija ottaa ohjat, mutta Torppa-osan tapahtumista kertoo Bea. Ehkä syvimmin aatetta ja tapahtuvia pohtivana ja tytöistä älykkäimpänä Bea on hyvä näkökulma katsoa unelmien romahtamista ja tappion realismia, mutta Bea myös tuo kirjaan pienen positiivisen tuulahduksen aivan loppuriveillä. Elämä jatkuu.

    En silti ajattele, että ”tytöt pääsevät sodasta aika helpolla”, kuten Kaisa mietiskelee. Kyllä tuollaisesta jää syvät jäljet ihmiseen, ja se, että selviää hengissä, ei vielä tarkoita, että selviää sodasta. Sisällissodan traumoja ja haavoja on paranneltu näihin päiviin saakka, ja toista maailmansotaa käydään monella tavoin vieläkin ihmisten mielissä ja asenteissa.

    Uskoisin, että nuoret lukijat pääsevät tämän kirjan kautta mukaan kansalaissodan tapahtumiin. Koulussamme kirja oli vaikuttavien kirjojen listalla, ja kirjavinkkasin sitä talvella. Muutama oppilas sen kyllä lukikin, mutta enemmälti palautetta en siitä saanut. Ainakin tarinan kompaktius tekee kirjasta helposti lähestyttävän. Kirja ei myöskään sinänsä edellytä erityisen paljon ennakkotietoja kansalaissodasta, pikemminkin se voisi toimia herätteenä ottaa itse tarkemmin selvää asioista. Ja sehän on aina hyvä!

    Olli

  3. Kaisa sanoo:

    Olli kommentoi kommenttiani että ”tytöt pääsevät sodasta aika helpolla” sillä, että ”se, että selviää hengissä, ei vielä tarkoita, että selviää sodasta”. Kyllä kyllä, sen toki tiedämme. Mutta nimenomaan tämä lukemamme romaanihan loppuu hyvin toiveikkaisiin, jopa kathartisen vapauttaviin tunnelmiin – mikä toki nuortenkirjagenressä on odotettavaa ja suotavaakin.

    Sen johdosta olisikin mielenkiinoista lukea kirjan jatko-osa: millaista näiden nuorten naisten elämä on vaikkapa viisi vuotta tarinan lopusta eteenpäin katsottaessa? Kuten Marja kirjoittaa: ”Punaisten puolella oleminen oli niin suuri tabu, ettei sitä kiinnijäämisen pelossa uskaltanut myöntää edes itselleen.” Uskaltavatko nämä naiset? Saako esimerkiksi Bea opettajanpaikan, vai estääkö punainen menneisyys sen? Paljastuuko se? Sillä, kuten Ollikin kirjoittaa, näiden fiktiotyttöjen elämää on hyvä ja helppokin verrata oikeiden ihmisten kohtaloihin. Ja kohtaloita, niitähän riittää…

    Kaisa

  4. Riikka sanoo:

    Lähteenmäki kirjoittaa selkeästi ja mukaansatempaavasti. Kaisan tavoin olen sitä mieltä, että tarina olisi kaivannut lisää syvyyttä: enemmän paikallisväriä ja vaikkapa enemmän tietoa tyttöjen elinoloista ennen Tampereen taisteluihin osallistumista. Kaikkien tyttöjen taustoja sivuttiin kyllä vähän, mutta olisi voinut kertoa lisää. Esimerkiksi millaisissa asunnoissa he elivät ja minkälaisissa töissä he itseään elättivät, minkälaista ruokaa he söivät, miten arki ja pyhä erosivat heidän elämässään toisistaan ja minkalaisissa perheissä he olivat kasvaneet.

    Tällaisenaan tarina kuitenkin sai lukijan ajattelemaan laajemmin Suomen sisällissotaa. Ja siinä on kirjan erityisyys. Aikuinen ehkä kestäisi enemmän raakoja yksityiskohtia, mutta nuorelle lukijalle tämä tarina toiminee hyvin. Se on omiaan herättämään lisäkysymyksiä sisällissodan ajasta. Jos Tampereen kaupunki on lukijalle tuttu, tarinaan tulee lisää kosketuspintoja. Kävin katsomassa Tampereella Vapriikin näyttelyn aiheesta ja se oli kyllä pysähdyttävä. Valokuvat erityisesti jäivät mieleen kaikessa julmuudessaan. Tampereen Työväenteatterissa esitettiin tuolloin näytelmä samasta aiheesta, ja se oli kyllä aika hurmehinen Kaisan termiä lainaten.

    Kirjan jatko-osa olisi ihan kiva idea. Mitä tytöille kuuluu esimerkiksi kymmenen vuoden kuluttua sisällissodasta? Sarjaa voisi sitten jatkaa seuraavillekin vuosikymmenille, mutta silloin tarina ei enää toimisi nuortenkirjana, vaan aikuisten kirjana. Sisällissota jakoi kansaa kuitenkin vielä pitkään ja eli ainakin vanhempien ihmisten puheissa. Muistan oman isoäitini puhuneen kapinasta. Lapsena näitä juttuja ei vaan osannut kuunnella kovin tarkasti.

    Riikka

  5. Olli sanoo:

    Niin eri tavoin luemme. En ihan ymmärrä, mitä tarkoitatte syvyydellä. Kaisa olisi kaivannut ”nytkäytystä” ja Riikka enemmän taustatietoja. Minusta sairaanhoidon alkeellisuus ja tapahtumat huvilassa olivat aivan tarpeeksi järkyttäviä. En kaivannut enempää kuolemaa ja verta sodan havainnollistamiseksi. Riikan toivomat taustatiedot tytöistä olisivat puolestaan aivan turhia, ja nuoret lukijat todennäköisesti pitäisivät niitä tylsänä kuvailuna. Minusta koko tarinan ydin on siinä, että sota tuo samaan tilanteeseen ihan sattumanvaraisen porukan (tai olivathan he sentään työkavereita), jonka jäsenet sitten reagoivat tapahtumiin kukin tavallaan.

    Olihan tämä sentään aika raaka kirja. Tyttöjen elämänoloista ja taustoista välittyi juuri tarpeeksi, jotta ymmärsi, ettei heidän elämässään paljon kehumista ollut. Oli orpoutta, köyhyyttä, vammaisuutta. Ja sitten yhtäkkiä ollaan täysin valmistautumattomina tilanteessa, jossa pitäisi hoitaa vakavasti haavoittuneita ja sen jälkeen pitää vartiota ase kädessä. Minulle ainakin viesti sodan hulluudesta tuli kristallinkirkkaasti esiin!

    Olli

  6. Kaisa sanoo:

    Se onkin mielenkiintoinen kysymys, miksi ja miten taide meitä koskettaa. Jos joku psykologi, joka aihetta on tutkinut, lukee tätä, voisi hän muutamalla rivillä ehkä valottaa blogissamme tätä puolta ihmisen sisimmästä? Kommenttikenttä on vapaa!

    Viime vuosina on ilmestynyt paljon Suomi 100 ja vuosi 1918 -kirjallisuutta. Saatan yöllä tyynyä kääntäessäni hetken miettiä esimerkiksi Heidi Köngäksen Sandraa: kuinka hän riipi maasta ruohonkin henkensä pitimiksi ja toisalta sitä kuvaa, jossa hän istuu oman tupansa ääressä katsoen ikkunasta järvelle. Tai neljän ruuhkabussissa mieleen nousee äkkiä Koskelan Alman pohdinta sitä, kuinka riihen taa ne miehet aina häviää, ”riihen taka meiltä hävitään kun lähdetään”. Kapinaan taikka sotaan, ammuttavaksi taikka työhön, mihin milloinkin.

    Malevitšin Mustassa neliössä osa meistä näkee mustan neliön, osa koko universumin. Sen kun osaisi selittää, miksi näin on. Tai ihmisissä: on olemassa ei-karismaattisia ja karismaattisia ihmisiä. Silti se karismakaan ei pure kaikkiin. Ja silti he ovat ihmisiä, kaikki.

    Laura Lähteenmäen tyttöjä mietin seuraavan kerran, kun esittelen kirjaa oppilaille. Kuten olen ylempänä kirjoittanut, Yksi kevät on hyvä kirja, ja sillä on oma kohdeyleisönsä ja lukijansa. Ja hyvähän se on siksikin, että jopa meissä se on osassa herättänyt selkeästi suuriakin tunteita. Olisi kiva kuulla vielä Marja sinulta, minkälaisia tunteita tämä romaani heräti sinussa, kirjan valitsijassa?

    Kaisa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s