Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä (Myllylahti, 2019)

Mikko Koirasen esikoisteos Nauhoitettava ennen käyttöä on kirja isän kaipuusta ja aikamatkailusta. Päähenkilö Miro Alavus on yksinhuoltajaäidin poika, joka ei tiedä isästään mitään, eikä äiti suostu kertomaan asiasta. Niinpä kun hieman originelli Heikki, pienen videoiden digitointifirman omistaja, ehdottaa Mirolle aikamatkaa, Miro tarttuu tilaisuuteen ja toivoo löytävänsä ratkaisun isän arvoitukseen. Aikamatka toteutetaan mystisen kaukosäätimen ja videokasettien (!) avulla, ja vuodesta 2002 Miro löytääkin totuuden alkuperästään, vaikka ei aivan sellaista kuin oli ajatellut.

Ensiksikin tuosta aikamatkailusta. Se on aiheena kiehtova, joskin samalla vaikea käsitellä niin, että tarinassa säilyy edes jonkinlainen logiikka. Tässä tarinassa on ihmeellistä se, että Miro tulee molemmilla kerroilla pois menneisyydestä jo ennen kuin lähtee sinne. Myöskin aikaparadoksien ikuinen ongelma siitä, mitä jonkun asian muuttaminen menneisyydessä vaikuttaa nykyisyydessä, nousee esiin. Miro luulee ensin jopa olevansa oma isänsä, ja vaikka se paljastuukin väärinkäsitykseksi, hän on silti aiheuttanut oman syntymänsä käymällä menneisyydessä luomassa olosuhteet, joissa hänen biologisten vanhempiensa Tommin ja Jonnan bileilta päättyy seksiin ja Miro pannaan alulle. Näin ollen Miroa ei olisi olemassa, jos hän ei olisi 16-vuotiaana alkanut pohtia omaa alkuperäänsä!

Näitä loogisuuksia voi tietysti miettiä, mutta tarina veti eteenpäin, viihdytti ja kiinnosti. Oikeastaan aikamatkailu ei sittenkään ollut kirjan teema, vaan itse pitäisin keskeisenä teemana isän kaipuuta ja oman itsen ja juurien etsimistä. Miron tunteet on hyvin kuvattu, hänen ajatuksensa ja tuntemuksensa ovat uskottavia. Samalla tarina kuitenkin on sen verran vetävä, että hieman kärsimättömämpikin lukija pystyy sen lukemaan.

Ainoa asia, joka tuossa aikamatkailussa hieman häiritsi, oli valtavien sattumien kasautuma. Miro sattuu paikalle juuri silloin, kun hänen äitinsä nuori minä kertoo salaiselle tyttöystävälleen adoptiosta, ja Heikiltä löytyy täsmälleen oikeana päivänä kuvattuja videoita peräti kaksin kappalein. Noh, tämä sattumien käyttö tarinaa eteenpäin vievänä voimana lienee monien seikkailujen peruskauraa, joten eipä siitä sen enempää.

Kirjassa oli hauskaa se, että se sai minut taas kerran ihmettelemään ajan nopeaa rientoa. Minun näkökulmastani koko 2000-luku on ihan nykypäivää, enkä oikein hahmota sen aikana tapahtuneita muutoksia. Mutta kun 16-vuotias matkustaa vuodesta 2019 vuoteen 2002, hänhän joutuu esihistoriaan. Oli kiinnostavaa lukea Miron pähkäilyjä kummallisesta muodista, ”väärännimisistä” kaupoista ja ennen kaikkea siitä, miten populaarikulttuurin ilmiöiden vanheneminen teki keskustelun vaikeaksi vuoden 2002 nuorten kanssa. Ja näinhän se on, noista ajoista on jo nuoren ihmisen ihmisikä…

Olemme usein blogissamme keskustelleet paikallisuudesta. Tämä kirja sijoittuu hyvin selkeästi Ouluun, tarkkoja paikkoja mainitaan useita ja puhuttu dialogikin on oululaista kieltä, joskaan ei mitenkään erityisen murteellista nää-sanaa lukuun ottamatta. Itse en tunne Oulua lainkaan, mutta ei se lukemista haitannut, kyllä tämän voi lukea ihan yleisellä tasolla.

Hieman jäin miettimään kirjan ja kirjailijan maailmankuvaa sukupuolten eroavaisuuksien osalta. Siinä suhteessa Koiranen on perinteisellä kannalla. Vaikka hän on näennäisesti moderni ja ei tee Miron äidin homoseksuaalisuudesta isompaa numeroa (niin kuin ei hänen päähenkilönsäkään), niin tämä työnjako onkin sitten kovin kaavamainen. Poika tarvitsee isän, jotta on joku mies pyörän korjaamista varten! Eipä silti, tässä vain kuvataan ympäröivää yhteiskuntaa, vasta taannoin luin lehdestä, että Suomessa ammatinvalinnat ovat Euroopan sukupuolittuneimpia.

Kaikkinensa kirja oli minusta miellyttävä lukukokemus. Tarina veti ja siinä oli sen verran koukkuja, että halusi lukea eteenpäin selvittääkseen, mistä on kyse. Kirjassa oli psykologista syvyyttä sopivasti, mutta Miron ajatuksiin ja tunteisiin ei jääty rypemään liikaa, vaan ote säilyi kepeänä, mikä on mielestäni nuortenkirjassa hyvä asia. Samoin kuin positiivinen loppu.

Kirja sopii yläkouluikäisille, pojat lienevät kirjailijan ajattelema kohderyhmä. Mutta koska tytöt ovat ennakkoluulottomampia lukuvalinnoissaan, kyllä tämä sopii heillekin.

Olli

koiranen

(Kuva: Olli R.)

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä (Myllylahti, 2019)

  1. Marja sanoo:

    Tätä kirjaa oli hauska lueskella. Ihan aina en pysynyt kärryillä, minkälaisen aikapoimun avulla Miro ja erilaiset esineet television läpi liikkuivat. Maallikko luulisi, ettei ihminen voi olla kahtena kappaleena samassa paikassa samaan aikaan. Tällä perusteella Miron päätelmän siitä, että hän saattaisi olla oma isänsä, pitäisi olla väärä. Voihan toki olla, että Heikin suloisen retro VHS-tekniikka onnistuu jotenkin ratkaisemaan tämänkin ongelman.

    Mutta kyllä Koiranen kirjoittaa osaa. Erityisesti tykkäsin hänen taidostaan sanoittaa havaintoja ja tunteita. Einesleivän syöminen on kuin yrittäisi niellä kuivaa pesusientä. Miehinen autotalliprojekti muistuttaa leijonaa tutustumassa sorkkaeläimen sisälmyksiin. Toisen itkun seuraaminen tuntuu kuin joku puristaisi vastakkaisista suunnista, kunnes tulee pakonomainen tarve väistyä pois. En ole tullut ajatelleeksi, mutta noinhan se on. Kun pysähtyi miettimään, ahdistavan puristuksen saattoi melkein tuntea kehossaan.

    Suomi on murresanojen luvattu maa. Tässä yhteydessä nostetaan usein – aiheesta tai ilman – esille savolaiset. Tämä kirja kuitenkin osoitti, että osataan sitä muuallakin. Ähöttää, porista, ulostautua, äpöstää… Siinä ihmettelemistä muualta tulleille!

    Hullu tiedemies Miron aikamatkojen takana on digitointiliikkeen pitäjän arkkityyppi Heikki: hiljainen, nukkavieru kaveri, joka on helppo kuvitella laahustamassa pölyyntyvien VHS-kasettien keskellä. Saatan olla asioinut liikaa divareissa. Joka tapauksessa kuvittelen, että Heikillä on huono ryhti, ylipitkiksi venähtäneet hiukset ja virttynyt ruutukuvioinen flanellipaita. Pöydän kulmalla saattaa majailla myös digitoitavaksi tuotavan materiaalin ajoilta periytyvä mainoslippalakki. Herättikö Heikin olemus teissä muissa yhtä vahvoja mielikuvia?

    Jonnan tarina jää kirjassa ainoana vaivaamaan. Ymmärrän, että surkuhupaisan bilekokemuksen jälkeen Miro ei koe tarvitsevansa kahta äitiä. Olisi Janne sen silti voinut meille lukijoille paljastaa. Avartava lukukokemus digiboksien aikana syntyneille yläasteikäisille joka tapauksessa.

    Marja

  2. Kaisa sanoo:

    Tässä kirjassa käsiteltiin isoja asioita: identiteettiä, adoptiota, homoseksuaalisuutta, kuolemaa, teiniraskautta, ensikännejä… Ja silti tarina oli saatu aika mukavaan pakettiin. Sujuvaa tekstiä ja rullaava juoni – ei hullumpaa!

    Lukiessa mietin, että kun pohtii tätä Koirasen teosta suhteessa edelliseen kirjaamme, niin näissähän on sama perusasetelma: eletään tylsää teiniarkea, ja sitten tapahtuu jotain outoa. Onkohan tämä laajempikin nuortenkirjatrendi juuri nyt? Surrealismia arjessa -genreä?

    Olli pohtii aikamatkailun logiikkaa ja/tai sen puuttumista. Joopa, ei kirjan teoria taida ihan fysiikan lakeja noudattaa, mutta hauska se on. Toisaalta olin sen lisäksi kyllä välillä vähän sekaisin Miron perhekuviostakin. Oliko loppu lopulta vähän turhankin onnellinen – mitä Jonnalle tapahtui myöhemmin? Selvisikö se lainkaan? Ilmeisesti ei, kun Marjakin tätä pohtii.

    Mielestäni nimittäin Karoliina-äiti osti aika nopeaan ja helposti Miron selvityksen Tommista isänään. Onko tämä nyt tätä tämänpäivän tiedonhakua, että lähteeksi riittää Miron mainitsema ”löysin netistä” -tieto?!

    Olli mainitsi sukupuolirooleista, ja sama itseäni häiritsi hieman myös. Kirjassahan mainittiin pyörän aiemmin korjanneen jonkun äidin ystävien miehistä. Entä jos äiti ja poika yhdessä olisivat opetelleet tuon jalon taidon? Vai tarvitaanko miehiä muuten kuin näihin pyöräremppoihin? (Ja lasten tekoon…)

    Marja symppasi Heikkiä, ja minustakin Heikki oli ihana. Toivoin jo jossain välissä, että hän olisi ollut se kauankaivattu isä. Heikki ei ehkä olisi osannut pyörää korjata, mutta he olisivat voineet viettää isä-poika-hetkiä lukemalla yhdessä Tolkienia.

    Kaisa

  3. Olli sanoo:

    Ihan kaikkia langanpäitä tarinassa ei ehkä päätelty, ja hieman osoittelevasti Miro halusi vain löytää isänsä. Biologista äitiään Jonnaa hän ei halunnut tavata. Tosin olihan tilanne outo, hän oli menneisyydessä yrittänyt vietellä omaa äitiään, kun luuli sen olevan tarpeen oman syntymänsä varmistamiseksi. Ja äitihän hänellä jo oli.

    Aikamatkailussa oli myös hauska puolensa. Mikä olisi voinut olla isompi lahja Heikin kaltaiselle nörtille kuin saada vuosia etukäteen vielä ilmestymättömät Sormusten herra -leffat. Ja Hobitit kaupan päälle. Ihme että Heikki oli (ilmeisesti) jaksanut pitää ne omana tietonaan!

    Olli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s