Antti Rönkä: Jalat ilmassa (Gummerus, 2019)

Tunnustan, että tässä kirjavalinnassa oli oma lehmä ojassa pariinkin otteeseen. Ensinnäkin esikoiskirjailija Rönkä on Yhtärin entisiä oppilaita. Toiseksi arvostan Antin rohkeaa aihevalintaa. Vaikka kiusaamiseen yritetään kouluissa puuttua matalalla kynnyksellä, kaikki ei aina tule julki. Häveliäisyys ja vaatimattomuus ovat Suomessa perinteikkäitä mutta myös yliarvostettuja hyveitä. Moni sinnittelee tukalassa tilanteessa ollakseen kiltti ja reipas. Joskus kannattaa olla kiltti ennen kaikkea itselleen. Muistaa, että todellista reippautta on nostaa ongelmat esiin ja opetella puolustamaan itseään.

Päähenkilö Aaro on hyvä esimerkki kiusaamisen kohteeksi joutuvasta: hyväntahtoinen, rauhaa rakastava kaveri, joka kammoksuu huomion keskipisteeksi joutumista. Yrittäessään miellyttää muita hän ei aina tule kuunnelleeksi omaa sisintään. Surkuhupaisa todiste tästä on Aaron juoksuharrastus. Vasta aikuisena nuori mies herää pohtimaan, ettei oikeastaan tykännyt kilpailemisesta. Saavutetut mitalit taisivat sittenkin olla osittain isän unelma.

Omiin kokemuksiin pohjautuva kirja on pätevä analyysi paitsi kiusatun ja kiusaajien välisestä henkilökemiasta myös kiusaamisen myöhemmistä seurauksista. Vaikka ala-asteesta on kulunut toistakymmentä vuotta, väijyy taustalla yhä lapsuudessa syntynyt hylätyksi tulemisen pelko. Kerta toisensa jälkeen Aaro bongaa itsensä tarkkailemasta itseään: Onko minussa jotain huonoa tai rumaa? Haisenko pahalta? Mitä jos muut eivät haluakaan olla kanssani?

Alemmuuden kokemuksesta seuraa korostunut tarve miellyttää ja todistella itselleen olevansa normaali. Aaro yrittää pönkittää heikkoa itsetuntoaan ostamalla kalliita merkkituotteita. Vaatteet muodostavat kuoren, jonka alle sosiaalisia tilanteita kammoksuva nuori mies pääsee karkuun. Vai pääseekö? Joskus pelko kasvaa niin suureksi, että paniikki ottaa vallan.

Rönkä tiivistää hyvin traumatisoituneen ihmisen ajatuksia. Vuorovaikutus muiden kanssa on ainoa tapa torjua yksinäisyyttä. Ihmiskontakti on kuitenkin myös riski. Jokainen sosiaalinen tilanne antaa vastapuolelle mahdollisuuden toistaa lapsuuden kiusaajien sanat: ”Ole hyvä ja poistu. Kukaan ei halua nähdä sua. Kuole.” Opiskelijabileisiin lähteminen vaatii lujaa psyykkaamista. Riski on kuitenkin otettava. Paras lääke muserretulle minäkuvalle ovat onnistumisen kokemukset.

Kirjassa nähdään väläyksiä myös ahdistuksen hoidossa käytettävistä menetelmistä. Resurssipulasta johtuen ensisijainen hoito ovat lääkkeet. Aaronkin taskussa on pilleripurkki, josta hän paniikin lähestyessä nappaa rauhoittavaa kemikaalia sisältävän pillerin. Lääke hoitaa ikävä kyllä vain oiretta. Syy-seuraus –suhteiden hahmottamiseen tarvittaisiin terapiaa. Aaron onneksi koituu lääkkeen yliannostus: sairaalasta hän vihdoin saa lähetteen psykologille.

Vuonna 2018 lääkärit hoitivat suomalaisten neurooseja kirjoittamalla 775 504 rauhoittavaa lääkettä sisältävää reseptiä (lähde: www.kela.fi). Jos mukaan lasketaan muut mielialalääkkeet, ollaan 2 353 598 reseptissä. Kuulostaa dystopialta. Ajatukset turruttavia lääkkeitä saa jokaisesta terveyskeskuksesta, mutta keskusteluapua saadakseen pitää käydä niin pohjalla, että yrittää päättää päivänsä.

Jos aihe koskettaa läheltä, takaumina kerrotut kiusaamistilanteet saattavat tuntua lukijasta ahdistavilta. Loppu kuitenkin valaa uskoa siihen, että hyvä lopulta voittaa. Rankoistakin kokemuksista on mahdollista selvitä. Suosittelen lämpimästi kaikille, joita kiusatun pojan päänsisäinen elämä kiinnostaa.

Eräät asiat eivät näköjään muutu. Sokeritoukkia vilistää opiskelijakämpissä vieläkin.

Marja

ronka

(Kuva: Kaisa N.)

ronkakirjamessut

Antti Rönkä Helsingin kirjamessuilla -19 Kallion lukiolaisten haastateltavana (Kuva: Kaisa N.)

 

Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Antti Rönkä: Jalat ilmassa (Gummerus, 2019)

  1. Olli sanoo:

    Tämä oli ahdistava kirja. Kuten Marjakin, arvostan Antti Röngän rohkeaa aiheenvalintaa ja sitä, miten kirjailija laittaa itsensä peliin. Esikoisromaanissa omaelämäkerrallisuutta lienee paljon, ja kirjailija on sen itsekin vahvistanut lehtijutuissa.

    Kaikkein vavahduttavinta tässä kirjassa on se, miten kiusaaminen jättää jäljet ihmisen itsetuntoon, eikä siitä oikeastaan koskaan ihan täysin selviä. Kirjan Aaron epävarmuus on kipeää, hän ei kokemustensa jälkeen pysty uskomaan, että oikeastaan kukaan voisi pitää hänestä tai olla hänestä edes aidosti kiinnostunut.

    Kirjasta tulee koulussa työskentelevälle ihmiselle myös toivoton olo. Miksi tätä kiusaamista ei saada poikki? Miksi siitä puhuminen on kiusatulle häpeällistä? Miten asiaan edes voisi tai pitäisi puuttua? Keinot tuntuvat olevan vähissä, me aikuiset vain emme huomaa kaikkea. Joskus tuntuu, että emme edes suurinta osaa.

    Tässäkin kirjassa tulee hyvin esille se, että aina löytyy näitä koviksia tai luokan kingejä, jotka katsovat oikeudekseen määritellä millainen kuuluu olla. Ja jos ei kuulu tai pääse tuohon ydinporukkaan, niin sitten onkin jo vapaata riistaa. Minusta kiusaamisen yksi ydinsyy on roolien kapeus. Itselläni on kouluajalta sen verran traumoja, että en voisi kuvitella harrastavani mitään palloilulajia tai edes satunnaisesti pelaavani sellaista. Heti tulevat mieleen nuo kouluaikojen urheilijapojat, joiden avoin halveksunta ja pilkka epäurheilullisia luokkatovereita kohtaan saivat minut vihaamaan urheilua koulussa.

    Toisaalta, eihän kirjan Aaro mitenkään erilainen ole, ja joutuu silti kovan kiusauskierteen kohteeksi. Mikä tahansa kelpaa kiusaajille syyksi. Silti tuo klikkiytyminen ja kapeat roolit ovat minusta ydinongelmia. Tytöillä ei tässä ole yhtään helpompaa, aika tiukkoja ovat käsitykset siitä, millainen ja minkä näköinen pitää olla.

    Kirjan ongelma on tietty tasapaksuus. Se vyöryy eteenpäin tuoden lukijan silmien eteen pahaa oloa ja kauheita tilanteita toisensa jälkeen, mutta mitään kummempaa kehitystä tarinassa ei ole, paitsi sitten aivan loppupuolella, kun lapsuuden kiusaajien kohtaaminen saa Aaron romahtamaan. Kirjan loppu on kyllä toiveikas ja positiivinen, mutta miettiä tietysti voi, täytyykö ihmisen käydä kuoleman partaalla, ennen kuin asioista voi alkaa puhua ja mielen solmut alkavat aueta. Kuten Marjan mielenterveydenhoitoa koskevassa analyysissä käy ilmi, ilmeisesti pitää.

    Kirja on minusta lisä vaikuttavien kirjojen listaan. Kun päähenkilö on opiskelija, niin varmaan lukiolaisille tätä lähinnä suosittelisin, yläkoululaisille kirjan nykyhetken maailma voi olla vähän kaukana. Vahva puheenvuoro ja antaa ajattelemisen aihetta, mutta eiväthän tätä valitettavasti ne kiusaajat lue. Tai vaikka lukisivatkin, tuskinpa muuttaisivat käytöstään empatian vuoksi.

    Olli

  2. Kaisa sanoo:

    Huh, olipa rankka kirja! Kuten Olli totesi, ”kirjan ongelma on tietty tasapaksuus”, ja nimenomaan ongelmien jatkuva vyörystys teki siitä tiukkaa luettavaa. Tätä ei todellekaan vielä yläkoululaisille suosittelisi, mutta lukiolaisille sen sijaan kirja olisi mitä mainioin. Yhdyn kaikkeen edellä kirjoitettuun; kirja kuvaa osuvasti kaikkia niitä tunteita ja arpia, joita koulukiusaaminen saa aikaan. Ja nimenomaan sitä, miltä kiusatusta tuntuu, vaikka varsinainen kouluaika on jo takana. Kiusaaminen, sen jäljet ja siihen puuttuminen ovat tärkeitä asioita, sen kaikki tiedämme. Mutta kirjan Aaro-päähenkilön kohdalla pohdin myös seuraavaa:

    Olivatko kaikki Aaron ongelmat pelkästään kiusaamisen seurausta? Näkikö kukaan teistä Aarossa myös jollain lailla jonkinlaisia autismin kirjon piirteitä? Tarkoitan, että Aarohan kuvataan lapsesta saakka jotenkin sosiaalisiin ihmissuhteisiin kykenemättömäksi. Lukijana tuntui, että Aaro ei saa – eikä ehkä oikein haluakaan saada – kehenkään kontaktia. Kiusatahan ei toki siksikään saa, mutta tuntuu, että nimenomaan tämä piirre myös provosoi kiusaajia. Aaro tuntuu olevan aina yksin. Onko se sitten syy vai seuraus, en tiedä.

    Kiinnitin nimittäin huomiota myös Aaron perheeseen. Tai oikeastaan sen puuttumiseen, noin niin kuin henkisesti. Entä jos isä olisi ainaisen käsienpesu-komennon sijaan vaikka ensimmäiseksi halannut kotiin tulevaa poikaansa? Lukiessa tuli sellainen kuva, että perhe ei ollut mitenkään läsnä toisilleen. Isänpäivänä kirjaa lukiessa kuilu kirjan perheen ja ihanien isänpäiväsomepäivitysten välillä oli huiman syvä.

    Marja kirjoittaa että ”kerta toisensa jälkeen Aaro bongaa itsensä tarkkailemasta itseään”. Tämä korostui romaanissa jatkuvasti, ja myös se teki lukemisesta raskaan kokemuksen. Aaron tilanne on aika absurdi: toisaalta hän hokee koko ajan itselleen, että kukaan ei huomaa eikä halua häntä, ei tykkää hänestä. Toisaalta Aaro tuntee, että kaikki ja koko ajan tarkkailevat häntä ja muodostavat hänestä mielipiteitä. Mietin sitä, että riittääkö ”pelkkä” kiusaaminen (olipa kauheasti sanottu) tällaisen tilan luomiseen, vai täytyykö taustalla olla vakavampaakin ahdistusta? Aaron tila on pahimmillaan hirvittävän, sairaalloisen narsistista oman navan ympärillä pyörimistä.

    Kuuntelin Helsingin Kirjamessuilla 2019 sunnuntaiaamuna Antti Rönkän haastattelun. Kallion lukiolaiset jututtivat kirjailijaa, joka kertoi, että idea kirjaan nousi hänen mieleensä pari vuotta sitten Lahden katuja tallatessa. Eli aika nopeasti ideasta on päästy valmiiseen tuotokseen. Opiskelijatyttöjen haastattelu oli mainio. Siinä pohdittiin muun muassa sitä, miten kiusaamista voi olla vaikea sanoittaa: kuten toinen tytöistä sanoi, hän ymmärsi vasta jälkeenpäin tulleensa kiusatuksi. Kirjailija Rönkä totesi puolituntisen olleen toistaiseksi hänen paras haastattelutilaisuutensa. Aika rohkeaa esiintyä kirjamessujen lavalla!

    Marja sanoo: ”Sokeritoukkia vilistää opiskelijakämpissä vieläkin.” Joku inhoaa niitä, joku ei välitä. Silti varmaa on, että jokainen meistä on joutunut niitä omana aikanaan listimään. Kai sitä elämäksi ja aikuistumiseksi sanotaan.

    Kaisa

  3. Kaisa sanoo:

    Sen verran vielä, että torstain 7.11.2019 Hesarissa oli aiheeseen liittyvä, puhutteleva artikkeli ”Koston voima” (Teksti: Juha Riihimäki). Juttu koulukiusaamisesta loppui näin:

    ”Viime keväänä Sanna oli luokkakokouksessa. Siellä oli myös monia entisiä kiusaajia. He pyysivät anteeksi ja kertoivat olevansa onnellisia siitä, miten Sanna oli edennyt elämässään.

    Sanna kokee menestyneensä paremmin kuin monet heistä ja saaneensa sillä tavoin kostonsa. Sanna ymmärtää myös, että lapset ovat tyhmiä eivätkä aina tajua tekojensa seurauksia.

    Mutta silti.

    ”En olisi halunnut antaa kiusaajilleni sitä tyydytystä, että kaikesta huolimatta asiat ovat menneet hyvin. On ärsyttävää, että pärjäämisestäni tuli heille synninpäästö.”” https://www.hs.fi/elama/art-2000006298363.html

    Mielestäni tässä kiteytyy myös jotain Antti Rönkän kirjasta. Vaikka Aaro on jo opiskelijana yliopistossa, vanhat alakouluaikaiset luokka”kaverit” saavat hänet sekoamaan. Ihmismieli on kummallinen, ja sinne jää outoja jälkiä. Aarollakaan kymmenen vuotta ja opiskelupaikka alalla, jonne otetaan vain pieni määrä opiskelijoita, ei tuo voittoa lapsuuden kokemuksista. Aivan kuin näissä molemmissa tapauksissa – kirjassa ja lehtiartikkelissa – menneen jättö taakse ja siitä nouseminen olisi kiusatun omassa mielessä… kiellettyä…?

    Kaisa

  4. Olli sanoo:

    Kaisa sanoo:” Lukijana tuntui, että Aaro ei saa – eikä ehkä oikein haluakaan saada – kehenkään kontaktia.” Minusta Aaro kyllä etsii kontaktia muihin, ainakin kirjan nykyhetkessä. Hänhän lähtee mukaan opiskelijarientoihinkin, vaikka jännittää tilanteita valtavasti. Toiset myös ovat ujompia, ja valitettavasti heistä tulee helpommin kiusattuja. Ja kiusatut taas jäävät yksin – eli kierre on valmis. Kuka siinä sitten enää tietää, mikä on syy ja mikä seuraus.

    En myöskään pitänyt Aaron vanhempia mitenkään erityisen etäisinä. Kirjan lopussa, olkoonkin että dramaattisten tapahtumien jälkeen, he ainakin osoittavat ihan aitoa rakkautta ja välittämistä. Tietysti heitä voi syyllistää tuolla ikuisella ”olisi pitänyt huomata” -teemalla, mutta kuinka paljon teinit oikeasti kertovat vanhemmilleen, vaikka suhde olisi ihan perushyvä. Minusta ongelma on se, että kiusaaminen aiheuttaa niin suuren häpeän, että sen kanssa eristäydytään. Aikuisen näkökulmasta sitten ihmetellään, että miksei ne kerro… Aarokin tunsi vahvasti, että hänessä itsessään oli jotain vikaa, vaikka hän aikuisena tiedollisella tasolla tajusi, ettei se ollut totta. Mutta nuo pienet äänet hokevat silti: ”Voi miten sä valitat, Aaro. Valittaja-Aaro. Itkupilli. Hanki elämä.” (s. 210)

    Minua järkytti kirjan loppupuolella se, että kun Aaro ja Iisa Tukholmassa löysivät toisensa (myös seksuaalisesti, mikä oli molemmille iso askel), niin lukijana jo odotin seestymistä. Mutta pahin olikin vielä edessä. Mutta sellaista se elämä on, ylä- ja alamäkeä.

    Olli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s