Maria Laakso: Taltuta klassikko (Otava, 2019)

Tietokirjat – tajunnan laajennusta lapsille ja nuorille

Ja tämähän oli kiva kirja, eikö vain? Itselleni tämä ainakin upposi kuin kesäsandaali kuuman asvalttiin. Varsinaista kohderyhmää tälle tietokirjallisuudelle kotimaisen kirjallisuuden klassikoista ovat kuitenkin yläkouluikäiset sekä lukiolaiset.

Kirjan tyyli on humoristinen, ja ainakin minusta se olikin hauska. Kalevalan juonikuvaus piti oikein lukea vielä uudestaan, nautiskellen (s. 38-39). Silti asiasta ei kirjassa tingitä, ja esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksen käsitteitä käytetään ja avataan teoksessa hyvin ja asiallisesti.

Ongelmahan näissä kirjoissa on se, miten saada nuoriso sen klassikon lisäksi tarttumaan myös tähän tietokirjaan, kaiken muun luku-urakan lisäksi. Ehkä ratkaisu voisi olla se, että kirjaa ei tarjoa luettavaksi kannesta kanteen, vaan luku sieltä, toinen täältä. Täsmälukuna.

Kirjassa avataan tarkemmin kahdeksan kotimaista klassikkoa. Laakson klassikkovalinnoissa eniten itseäni ihmetytti L. Onervan Mirdja. Luin sen nimittäin parisen vuotta sitten ja koin sen vaikeaksi. Tämä kirja avasi hyvin lukukokemusta – mutta toisinpäin: saa olla hyvä lukijateini, jos Mirdjasta todella innostuu tämänkään absintinhuuruisen deittailukuvailun jälkeen. Samoin Aino Kallaksen Sudemorsian on kirja, johon moni tarttuu sen sivumäärän vuoksi. Totuus kielen hankaluudesta paljastuu jo ensimmäisellä lukutunnilla… Mutta toki on hyvä, että klassikoista nostetaan myös naiskirjallisuutta esiin.

Laakso on tavoittanut tässä tietokirjassaan jotenkin hyvin myös sitä tunnetta, mikä lukemiseen teini-iässä kuuluu; tai pikemminkin teini-iän tunne-elämää, jolla ei ole mitään tekoa oikeastaan lukemisen kanssa. Nyt onkin sitten muistelun ja nostalgian vuoro.

Kröhm: Itse en päässyt yläasteikäisenä Kalevalassa sitä Ainon hukkumista pidemmälle. En tiedä enkä muista miksi. Tietysti tehtävänä oli sitten tunnilla kirjoittaa Kalevalan suosikkihahmosta. Pakko oli runoilla Ainosta, kun en muista oikein tiennyt. Ja ajattelin, ettei se lyyli nyt enää henkiin herää, eli eiköhän siitä kerrottu jo kaikki. Mutta vieläkin, kovana lukijana (jo silloin), tämä nolottaa. Jos nolotti jo silloinkin. Mutta en tiedä vieläkään, miksi näin kävi. Murrosikä?

Lukiossa taas aloitin klassisen aineen (juu, niitä kirjoitettiin vielä silloin) ”Mitä luin kesälomalla” notta luin Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogian. ”Pidin siitä, vaikka romaanisarjan alku ei ollutkaan kummoinen.” Äikänmaikan punakynä oli kirjoittanut marginaaliin isolla kirjan aloituslauseen ja -kohtauksen merkittävyydestä. No, nyt tiedän, miksi näin kävi. Tietämättömyys. Joka nyt toki jo hymyilyttää.

Ylläolevalla tarkoitan sitä, että nuori on vielä kaukana aikuislukijasta, vaikka olisi hyväkin lukija. Saati sitten heikompi. Siksi lukeminen heidän kanssaan voi välillä olla vähän kommervenkkistä, kuten tiedämme. Matkassa voi olla muutamia muuttujia, joilla ei välttämättä oikeastaan ole tekoa… muuta kuin nuoruuden kanssa. Eli ei se klassikkokirjallisuus aina ole syntipukki ja syypää. Ja siinä ei auta verrata Sudenmorsianta Harry Potteriin.

Johanna Rojolan kuvittama kirja on ladottu reippaalla fontilla ja suunniteltu väljäksi, joten lukukokemus oli mukava: jopa viihteellinen. Asiasta tinkimättä. Tämä on ehdottomasti nuorten tietokirjallisuuden huippua, uskallan väittää! Plussaa vielä lähdekirjallisuuslistasta, jossa ollaan hyvin 2000-luvun lähteiden äärellä.

Otetaanko muuten tämän tietokirjallisuuskierroksen jälkeen taas kierros nuortenkirjaklassikoita ja avataan niitä laaksomaiseen tyyliin?

Kaisa

(Kuva: Kaisa N.)
Advertisement
Kategoria(t): klassikot, kotimainen kirjallisuus, tietokirjallisuus Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta artikkeliin: Maria Laakso: Taltuta klassikko (Otava, 2019)

  1. Olli sanoo:

    Minulla oli kirjaa lukiessa samanlaisia ajatuksia kuin Kaisalla. Arvostin hauskaa kirjoitustapaa yhdistettynä tiukkaan asiaan, kirjassa esiteltiin kirjallisuuden ja kirjallisuudenhistorian käsitteitä tinkimättömästi, mutta kuitenkin hauskasti ja kansantajuisesti. Samalla jotenkin itkin sitä, miten kummassa saisin nuoret lukemaan tätä kirjaa. Jo kirjastoluokkana tuo kirjallisuustiede on sellainen, että harvoinpa sille hyllylle kukaan eksyy, eikä kirja syöttöhyllystäkään oikein lukijaansa löydä, vaikka olen yrittänyt sitä pitää esillä.

    Kirjan pitäisi oikeastaan olla pakollista luettavaa ysiluokalla: tämän kun lukaiset, niin johan tiedät jotain Suomen kirjallisuudesta. Kirja on nopealukuinen, isoa fonttia ja kuviakin paljon. Mutta toisaalta ehkä sitä ei ole ajateltukaan kokonaan luettavaksi, vaan luku sieltä ja toinen täältä tarpeeseen, kuten Kaisakin pohdiskeli.

    Joissain kohdin minua mietitytti, onko humoristisuus pakotettua silloin, kun sitä yritetään ahtaa melkein joka lauseeseen. Taltutukset (mikä hieno sana muuten!) olivat myös hieman epätasaisia, 1800-luvun suurten ja vanhojen klassikkojen kuvaukset olivat minusta hauskimpia, ehkä tähän vaikuttaa myös niiden vielä suurempi tunnettuus. Vähän sama ilmiö kuin pastisseissa, nehän eivät ole hauskoja, jos ei tunne alkuteosta.

    L. Onervan Mirdja oli minustakin hitusen outo valinta, en ole mieltänyt sitä aivan niin klassikoksi kuin muita kirjaan valittuja teoksia. Toisaalta tällainen valikoima on aina subjektiivinen. Itse tunsin oppivani eniten uutta juuri Mirdjasta ja Södergranin runoista, koska niitä tunsin/tunnen huonoiten. Mirdjan luin jokunen vuosi sitten, eikä se silloin jättänyt mitään kovin syvää muistijälkeä. Södergran taas ei ole koskaan oikein napannut, minusta hänen runonsa ovat vaikeita. Samoin Kallaksen Sudenmorsiamen analyysi oli kiinnostavaa. Kirjahan on ollut blogissamme ja silloin kyselin: ”Saako merkityksiä täyteen ladatun klassikkokirjan luettuaan kysyä ’oliks tää tässä?’” No nyt ymmärsin jo paljon enemmän, kiitos Maria Laakso. Me emme muistaakseni silloin aikanaan puhuneet Aalosta piilo-Jeesuksena.

    Tuntemattoman sotilaan kohdalla ihmettelin, ettei Laakso puhunut sanaakaan sotilaiden murteista. Minusta nämä heimoerot ovat aina olleet kirjan ydinjuttuja. Samoin ihmettelin Hietasen poisjättöä esittelyistä. Mutta valintoja on aina tehtävä, se on selvä.

    Kirjan lopussa oleva osa ”50 lisäklassikkoa kaupan päälle” oli erittäin hauska, tosin siinäkin voi olla niin, etteivät nuo kekseliäät luonnehdinnat olisi yhtä hauskoja sellaisen lukijan mielestä, joka ei kyseisiä kirjoja tunne. Erityisesti Teuvo Pakkalan Lapsia, Joel Lehtosen Putkinotko ja Volter Kilven Alastalon salissa olivat aika laittamattomasti tiivistettyjä. Listassa ilahduin erityisesti Tove Janssonin Näkymättömästä lapsesta, joka on minulle henkilökohtaisesti yksi tärkeimpiä kirjoja maailmassa. Aina kun miettii, mikä on elämässä tärkeää, pitää lukea novellit Vilijonkka, joka uskoi onnettomuuksiin ja Cedric.

    Mikähän tässä taltutuksessa on parempi järjestys? Lukea klassikko ensin ja sitten yrittää ymmärtää sitä tämän kirjan avulla? Vai voisiko tämä kirja päinvastoin saada lukijan kiinnostumaan itse klassikosta? Tosin juonikuvaukset, jotka on kyllä merkitty Spoiler alert!!!, voivat tappaa juonivetoisen lukijan innon. Mene ja tiedä.

    Arvostan tätä kirjaa kovasti, se on todella merkittävä teos, ja myös eräänlainen uranuurtaja, sillä eipä Suomessa nuorille tarkoitettuja kirjallisuutta selittäviä teoksia kovin montaa tule mieleen. Kulttuuriteko jos mikä.

    Olli

  2. Marja sanoo:

    Kiinni veti – tuo Kaisan ehdotus nuortenkirjaklassikoiden avaamisesta meinaan. Jouduin jo tätä kirjoittaessa pitelemään ohjaksista, etten innostu käyttämään liian laaksomaisia kielikuvia. Jotenkin se tyylilaji vaan tarttuu…

    No tämähän oli kielellistä ilotulitusta alusta loppuun. Mietin jo, pitäisikö kanteen liimata varoitustarra tyyliin: ”Varokaa: Maria Laakso on irti!” Hervottoman huulenheiton lomassa lukija pääsee tutustumaan paitsi klassikkokirjoihin myös varsin ovelasti kirjallisuusanalyysin perusteisiin. Viisaana naisena Laakso tietää senkin, ettei kirjastonhoitajia kannata suututtaa.

    Klassikoiden kesyttäminen on hauska kielikuva, samoin kirjojen taltuttaminen. Ikään kuin paksu kirja järkälemäisyydessään olisi assosioitavissa kesytettävään villieläimeen. Jos asiaa katsoo toiselta kannalta, kielikuva vahvistaa mielikuvaa siitä, että klassikot olisivat jotenkin pelottavia tai vaarallisia – jotakin, mikä pitää kesyttää ennen kuin siihen uskaltaa koskea tai ryhtyä perehtymään.

    Klassikon määritteleminen vedenpitävästi on haastavaa. Tässä kirjassa klassikko määritellään ”tärkeäksi ja ansioituneeksi teokseksi, jota luetaan vuosikymmenestä ja jopa vuosisadasta toiseen”. Muita tuntomerkkejä ovat kirjan yleisyys ja – yllättävää kyllä – äidinkielenopettajien reaktiot. Olisipa opettajilla tosiaan salattu tieto siitä, mikä kirja on klassikkoteos ja mikä ei. Hyllyssä on monta kirjaa, joiden kohdalla pohdimme asiaa jonkun innokkaan oppilaan aloitteesta joka vuosi uudestaan. Epäilen kuitenkin, että tässä viitataan opettajalle annettuun valtaan päättää, mitkä kirjat hän tietyssä koulutyössä hyväksyy klassikoiksi.

    Onko hauskuus tietokirjassa hyvä vai huono asia? Popularisoitua tiedettä on kiva lukea, mutta tuleeko tietokirjailija tehneeksi karhunpalveluksen totuttamalla porukan hassuihin kuviin tai vitsikkäisiin sanaväännöksiin? Oppivatko nuoret lukemaan ja tuottamaan asiatekstejä? Kaisa pohdiskeli, miten nuori lukija saadaan klassikon lisäksi lukemaan vielä se klassikoista kertova tietokirja. Minulla huoli kääntyi toisin päin: mitä jos klassikon taltuttaminen oppaan avulla osoittautuu niin helpoksi ja hauskaksi, että taltuttaja aloittaakin oppaasta ja päättää sen selailtuaan skipata itse klassikon?

    Plussaa kirja saa sivistyssanojen selittämisestä ja analyysin syventämisestä vaivihkaisesti kirjan loppua kohti. Lukija oppii, että klassikkoa voi tulkita useilla eri tasoilla ja analyysiin etsiä kiinnekohtia kulttuurisista seikoista tutkimalla vaikka Raamattua tai Kalevalaa. Äkkiseltään esitettynä tulkinta Seitsemän veljeksen ja Tuntemattoman yhtäläisyyksistä yllätti minutkin.

    Olisi kiva kuulla, kuinka taltutettaviksi ovat päätyneet juuri nämä teokset. Tuorein lisäklassikkona esitelty teos on Sirkka Turkan runokokoelma vuodelta 1986. Kuinka vanha teoksen pitää olla, että sitä uskaltaa kutsua klassikoksi? Onko Sofi Oksasen Puhdistus klassikko? Entä Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja? Minusta nämä täyttävät jo klassikon kriteerit. Hyvää arvosanaa tavoittelevan oppilaan kannattaa varmistaa asia gurulta eli omalta äidinkielenopettajalta.

    Marja

  3. Olli sanoo:

    Ihan hyvä huomio Marjalta tuo klassikoiden maalaaminen pelottaviksi tai vaarallisiksi. Sellaista ajattelua kirja tosiaan voi hieman vahvistaa. Eiväthän klassikot sinänsä ole mikään erillinen saareke kirjallisuuden meressä, vaan ihan samat lukemisen tai lukemattomuuden ongelmat niitä koskevat kuin muitakin kirjoja. Jos ei ylipäätään pidä lukemisesta tai harrasta sitä, niin klassikot ovat vastenmielisiä siinä kuin muutkin kirjat. Ja kova lukija taas hotkaisee klassikon muiden kirjojen joukossa.

    Mutta tietysti klassikoilla on oma asemansa kulttuurissa, ja niiden tunteminen avaa polkuja sivistykseen laajemminkin. Tästä Maria Laaksokin antaa kosolti esimerkkejä. Eli on tässä myös sellainen hyötynäkökulma: nämä nyt vaan kannattaa tuntea.

    Olli

  4. Olli sanoo:

    Onkohan tämä klassikontaltutus jonkinlainen aikamme ilmiö? Luin juuri Viv Groskopin kirjan Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Melko hulvattomaan tyyliin siinä käytiin läpi venäläistä kirjallisuutta. Erona Laaksoon oli lähinnä se, että Groskop liittää kirjat omaan elämäänsä, ja kirjallisuusanalyysin ohessa on paljon (ehkä vähän liikaakin…) englantilaisen kirjoittajan omaa henkilöhistoriaa. Mutta perusasiat teoksista tulevat hyvin selville, ja sävy on rohkaiseva: näitä voi lukea jokainen ilman, että kuuluu johonkin kirjalliseen salaseuraan.

    Olli

  5. Kaisa sanoo:

    Klassikot ovat usein monen mielessä aika haastavia ja vaikeita luettavia. Siihen yhdistettynä nykypäivän lyhytpinnaisuus ja nopean tyydytyksen nälkä – ei hyvä yhtälö. Siihen kohtaan sitä taltutusta varmaankin tarvitaan ja haetaan. Mutta toisaalta, niin kuin aina sanon: klassikot ovat kirjallisuutta jota on luettu AINA. Ne eivät siis voi olla LIIAN vaikeita, eihän niitä silloin kukaan lukisi. Ja silloin ne olisivat vain unohdettuja kirjoja. Peruslähtökohdiltaanhan klassikon on siis oltava, edes jollain lailla, helppo.
    Nimim. Neljäs osa menossa Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjasta

    Kaisa

  6. Olli sanoo:

    Vaikuttava nimimerkki Kaisalla! Olen itse lukenut vain ensimmäisen osan, Du côté de chez Swann, ja senkin lähinnä siksi, että se kuului ranskan opintoihin.

    Mutta tottahan se on, jotain ajatonta klassikoissa on, eiväthän ne muuten olisi klassikoita. Toisaalta klassikkokaanon ei ole mikään ikuisesti vakiintunut kirjajoukko, jotkut klassikot painuvat unohduksiin ja uusia tulee tilalle. Ydinjoukko lienee silti melko pysyvä.

    Nimim. Olen lukenut Alastalon salissa

    Olli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s