Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (Siltala, 2018)

Maria Laakson Taltuta klassikko -kirjan innoittamana vuoden alkuun kierros nuortenkirjaklassikoita.

Tämän kirjan lukeminen kannattaa aloittaa lopusta, sillä siellä on suomentaja Juhani Lindholmin hyvä artikkeli ”Huckleberry Finn ja vapauden kaiho”. Sillä kuten Lindholm toteaa, tämä 1884 ilmestynyt yhdysvaltalaisklassikko on heti ilmestyttyään ollut kotimaassaan sekä kirjastojen lainatuin että kielletyin kirja. Romaani sijoittuu orjuuden aikaan, siinä käytetään n-sanaa sekä i-sanaa ja rasismia ilmenee. KVG ja vinkkinä, että muun muassa Hesari käsitteli kirjamme kiistanalaisuutta tämän uuden suomennoksen ilmestyessä pari vuotta sitten.

Mutta asiaan:

Huckleberry Finnin seikkailut (Adventures of Huckleberry Finn) kertoo Huckleberry Finnin seikkailuista. Huckleberry on nuori poika, jonka kohdalla lastensuojelun olisi pitänyt ottaa ohjat käsiin jo aikaa sitten. Äidistä ei mainita mitään, ja pojan isä on väkivaltainen juoppohullu. Sosiaalihuollontointa ylläpitävät uskonnolliset naisimmeiset, joiden hyväätarkoittavuuden Huck kyllä ymmärtää, mutta silti veri vetää ulos sivistyksen kahleista. Meille tutut Jukolan veljekset rikkoivat lukkarin klasin ja painelivat pihalle. Huckin Impivaara on mahtava Mississippi, jonne karataan seinään sahatusta aukosta.

Pakoretkensä alussa nuori Huck kohtaa tutun karanneen orjan Jimin, joka on lähtenyt livohkaan kuultuaan myyntiaikeistaan. Yhdessä pari jättää yhteiskunnan taakseen ja aloittaa matkan myötävirtaan kokien huimia seikkailuja.

Kirjan juoni on vetävä ja uusi suomennos teki lukemisesta miellyttävää. Kuten Seitsemän veljestä, tämä kahden veikkosen matka koostuu tarinoista, kummitusjutuista, siirtymisestä maihin ja tapahtumista siellä – toisin sanoen monista ”osasista”. Romaani on hyvin episodimainen, ja eri kohtauksissa tutustutaan mitä ihmeellisimpiin hahmoihin ja ihmiskohtaloihin: välillä Huck on keskellä hyvin villilänsimaista sukujen verikostotaistelua, välillä mukaan sattuu outoja kulkijoita, kuten ”teatterilavoilla” valloittava huijarikoijarikaksikko ”herttua” ja ”kuningas”. Henkilöhahmot ja tilanteet ovat hyvin karikatyyrimaisia ja liioiteltuja: välillä tuntuu kuin lukisi jotain villin lännen sarjakuvaa. Pyssyt paukkuvat ja tupakkia kuluu.

Yksi esiin nousevista keskeisistä teemoista teoksessa on ihmisen arvo. Molemmat seikkailijamme kuuluvat ajan yhteiskunnan alimpaan kastiin. Jimillä on selkeä rahallinen arvo hänen ollessa omaisuutta. Huckin arvo taas on…? Voiko ja saako ihmisiä arvottaa? Kuka tai mikä sen tekee? Viimeistään nyt, kannattaa lukea alussa mainittu Lindholmin kirjaan sisältyvä artikkeli.

Mielestäni romaanin merkittäviä kohtia on hetki lautalla, jolloin vapaa osavaltio on jo konkretian päässä. Huck miettii, että hänen tulisi paljastaa vapaudesta ja perheestään haaveileva Jim, koska näin hänelle on opetettu ja laki vaatii. Jimhän on neiti Watsonin omaisuutta. Mutta hän ei sitä tee. Ihminen Huckleberry Finnissä voittaa ajan säännöt. Muutenkin Huckista saa lämpimän kuvan: poika on oppinut pärjäämään ja toki venyttämäänkin lain kirjainta, mutta lopulta hän on aina hyvin oikeudenmukainen ja inhimillisen kiltti. ”Ihan ensimmäiseksi tarttuisin toimeen ja varastaisin Jimin uudestaan vapaaksi orjuudesta, ja jos keksisin jotain vielä pahempaa, tekisin senkin (s. 274).” Aika ristiriitainen lause nykylukijalle.

Tom Sawyer taas, joka ottaa niin sanotusti roolin kirjan loppuhuipennuksessa, niin… hänestä ei ihan saa täyttä selkoa. Pitäisi lukea uudestaan aiemmin ilmestynyt Tom Sawyerin seikkailut (1876), jotta pystyisi muodostamaan kokonaisen kuvan tästä hepusta. Sillä mielikuvitus pojalla on ainakin huippuluokkaa ja se tuottaa ideoita kuin Mississippi hiekkasärkkiä. Mutta se paljastettakoon, että loppu kirjassa on kaikintavoin onnellinen.

Muistan kuinka nuorempana luin kirjan ja siinä viehätti jo silloin sen tarina vapaudesta. Koin saman väristyksen nytkin: olisi ihana kulkea kaikki omaisuus lautalla, antaa joen kuljettaa ja katsoa mitä kamalaa eteen tulee; hurjimmistakin rosmoseikkailuista kun voi palata aina turvalliseen itseluotuun jokikuplaan takaisin.

Sillä Twain kuvaa jokimatkaajien oloa mainiosti: ”Oli aika juhlallista vain lillua mahtavalla, tyynellä joella, maata selällään kannella ja katsella tähtiä, eikä yhtään tehnyt mieli korottaa ääntään eikä paljon nauraakaan – mitä nyt välillä vähän kahdestaan hekoteltiin” (s. 83). Muutama vuosi sitten ajoimme Route 66:n ja luulen, että St. Louisissa joen törmällä istuessani Huck ja Jim vilkuttivat minulle.

Kaisa

Kuva: Kaisa N,
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

7 vastausta artikkeliin: Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (Siltala, 2018)

  1. Olli sanoo:

    Kirjan uusimman suomennoksen lopussa oleva suomentaja Juhani Lindholmin kirjoitus on oikeastaan kaikenkattava taltutus tälle klassikolle. Itse luin sen vasta itse kirjan jälkeen, ja tuli sellainen olo, että Juhani vei sanat suustani, paitsi että hän ilmaisi ne paljon tyylikkäämmin. Omat aatokseni sisälsivät samoja ideoita, mutta vähän sekavammassa muodossa.

    Lindholmin puhuu puhekielisyydestä ja Twainin ratkaisusta antaa kertojanääni ”[ – – ] oppimattomalle, sivistymättömälle ja sopimattomasti käyttäytyvälle pojalle, jolla on hyvä sydän mutta joka samalla armottoman peilin lailla nostaa lukijoiden eteen näiden asenteellisuuden ja ennakkoluulot.” (s. 371) Minulla oli varsinkin alkupuolella sellainen olo, että Huck on aika tyhmä, vaikka hänellä onkin sydän paikallaan.

    Hienointa kirjassa on se lautalla lilluminen. Antaa virran viedä, päivällä voi piiloutua rantapusikkoon ja ruokaakin tuntuu löytyvän. Toisaalta Mississippi tuntuu vaaralliselta, jokihan tempaa mukaansa vaikka mitä, uppotukkeja ja puunrunkoja löytyy, jopa kokonainen talo kelluu aalloilla. Kirjan episodimaiset jaksot virran varren taloissa, kylissä ja kaupungeissa ovat jännittäviä seikkailuja, mutta niitä aika ehkä on kohdellut kovimmin. Tällainen perinteinen seikkailukirja toinen toisiaan seuraavien hieman irrallisten kertomusten ketjuna on aikansa lapsi, nykyään kirjoissa on yhtenäisempi juoni.

    Huckleberry Finnin seikkailut on myös jo historiallinen romaani siinä mielessä, että aikamoista rajaseutuhenkeä siinä on. Ihmisten tiedot maailmasta oman lähiympäristön ulkopuolella ovat hataria. Huckin valheet ja tarinat todistavat useamman kerran, että hyvä tarina tuntuu olevan totuutta tärkeämpi, ja ihmiset kuuntelevat mielellään. Tarinaa suorastaan odotetaan, jotta vieras saadaan jotenkin sijoitettua kuvioon. Tätä asiaa huijarihahmot Kuningas ja Herttua sitten hyödyntävät ihan viimeiseen tappiin asti.

    Historiallisen romaanin piirre on myös kirjan tapa kuvata orjien asemaa. Kirjassa tosiaan käytetään n-sanaa, ja se on minusta hyväksyttävää, koska kuvataan aikaa ennen Yhdysvaltain sisällissotaa. Ihan puhtain paperein Mark Twain ei tietysti pääse, kyllähän afroamerikkalaisia kuvataan selkeästi ylhäältä päin. Toisaalta, kuten todettua, kertojana on nuori oppimaton poika, aikansa lapsi. Silti nykylukijalla on nieleksimistä, kun omatunto soimaa Huckia: ”minua tarkkailtiin ylhäältä taivaasta silloin kun varastin neekerin vanhalta naiselta joka ei ikinä ollut tehnyt minulle mitään pahaa” (s. 271). Mutta Huck kyllä tosipaikan tullen tietää, mikä on oikein yleisinhimillisesti.

    Kirjan loppu on minusta sen heikoin lenkki. Tom Sawyerille Jimin vapauttaminen on vain leikki, ja vaikka poikien toilailuissa ja Tomin seikkailuromaanien juonenkulkuja matkivissa tempauksissa on oma hauskuutensa, en silti voi välttyä ajatukselta, että Huck on tässä se järjen ääni. Huck ymmärtää, että tässä on ihan oikeasti kyse Jimin vapaudesta ja onnesta, vaikka hän sitten suostuukin ihailemansa Tomin tuumiin. Ja Tomhan on aika julma, kun ei kerro, että Jim on jo oikeasti vapautettu. Hän pitää Jimiä leikkikaluna ja jopa sättii tätä, kun tämä ei ymmärrä arvostaa Tomin toilauksia vankisellien kauhuromantiikasta. Pitääpä Jimin jopa pyytää herraspennulta anteeksi (s. 332).

    Tämä oli taas niitä kirjoja, jotka luulin tuntevani, mutta lukiessani minulle tuli aika varma olo siitä, että en itse asiassa ole kirjaa koskaan lukenut. Tai sitten ehkä vain jonkun lyhennelmän tai version. Eli taas kerran blogimme sivisti ja tuli klassikko luettua.

    Olli

  2. Marja sanoo:

    Jos Huckleberry Finnin seikkailut olisi kirjoitettu 2000-luvulla, veikkaan, että Tom Sawyerilla olisi todettu ADHD. Loistavat ideat, joita hän syöksyy pää kolmantena jalkana toteuttamaan, eivät yleensä toimi käytännössä. Huckin käytöksessä on anarkiaa ja auktoriteettikapinaa, mutta myös Tomin aisoissa pitämiseen tarvittavaa maalaisjärkeä. Sijaisäiteinä toimivia tätsyköitä molempien kasvatusprojekti huolettaa suuresti. Poikia projektissa huolettaa lähinnä liiallinen sivistyminen. Tätä uhkaa he torjuvat livistämällä tekemään kolttosia. Tai – kuten Huckin tapauksessa – ”lainaamalla” kanootin ja karkaamalla joelle.

    Hyssytellyn n-sanan avointa käyttöä tässä kirjassa arvostan. 1840-luvun alussa, mihin tarina suunnilleen sijoittuu, ei vielä puhuttu julkisesti rasismista eikä tunnettu perinnöllisyyttä tai geenejä. Biologian huippua edusti eläinten tieteellistä luokitusta matkiva rotuluokittelu, jolla ihmiset yritettiin jakaa lajeihin ulkonäön perusteella. Siirtolaistaustainen keskivertoamerikkalainen eli ja kuoli tyytyväisenä omalla kotipaikkakunnallaan. Erivärisen ihmisen saattoi nähdä showhahmona kiertävässä sirkuksessa. Sitten ne, joilla oli varaa, alkoivat tuoda niitä orjatyövoimaksi etelän isoille maatiloille. Erilaisuus oli uutta ja pelottavaa. Orjia kohdeltiin kuin karjaa, eivätkä ajan sosiaaliset normit sallineet todellisia kohtaamisia mustien ja valkoisten välillä. Tähän asetelmaan osa kansakunnasta onnistui jämähtämään 250 vuodeksi.

    Jos orjakaupassa – p-mäinen keksintö sinänsä – yrittää nähdä jotain hyvää, se edesauttoi erilaisten ihmisten kohtaamista. Nykyään puhuttaisiin kai monikulttuurisuudesta tai globalisaatiosta. Pitkän kiistelyn jälkeen mustien ihmisoikeuksiin saatiin parannusta, kun orjuus ja pakkotyö kiellettiin Yhdysvaltain perustuslaissa vuonna 1865. Se ei tarkoita, että orjuus tai rasismi olisi hävinnyt maailmasta. ILO:n (www.ilo.org) tilaston mukaan orjia tai orjaksi luettavia (pakkotyö + pakkoavioliitot) oli vuonna 2020 maailmassa noin 40,3 miljoonaa, suurin osa heistä Aasiassa. Mustiin kohdistuvan rasismin vähenemisen edellytys on, että rasismin olemassaolo myönnetään ja tiedostetaan. Tietoisuus tuskin lisääntyy sillä, että aikalaisdokumenteista poistetaan ei-halutut sanat.

    Juonen jaksottaisuus alkoi jossain vaiheessa vähän uuvuttaa. Päähenkilöitä heiteltiin tilanteesta toiseen kuin riepunukkeja. Tapahtumien annettiin kehittyä vähän aikaa, ja sitten parivaljakko taas palautettiin pikavauhtia turvapaikaksi muodostuneelle lautalleen kauas pahasta maailmasta. Twainin toimittajatausta näkyy siinä, että toimintajaksoissa väännetään piilovitsiä ajan muoti-ilmiöistä: sukuriidoista, taikauskosta, kiertävistä huijareista, ryöstömurhista, pakenevista orjista jne. Teki mieli huudella väliin, että jätä jo se viisastelevien lööppien kirjoittaminen ja palaa jatkamaan Huckin ja Jimin tarinaa.

    Hektisten tilanteiden vastapainoksi kelluskeltiin joen rauhassa, jossa on aikaa ja tilaa ajatella. Huckin eettisiä pohdintoja oli hauska seurata. Onko orja ihminen vai verrattavissa varastettuun omaisuuteen? Jim puolestaan epäröi, pitäisikö hänen valita kuuliaisen palvelijan vai vastuullisen aikuisen rooli. Ajattelutavan muuttaminen ottaa aikansa. Aikuisen päähenkilön suuhun kaikkia mietelmiä tuskin olisi uskaltanut kirjoittaakaan.

    Lindholmin loppuartikkelissa pohditaan, kenelle Huckleberry Finnin seikkailut alun perin on kirjoitettu. Kirjan ilmestyessä 1884 monet olivat Sally-tädin ja Polly-tädin kanssa yhtä mieltä siitä, etteivät päihteet, ryöstömurhat ja alatyylinen kielenkäyttö sovi alaikäisen pojan kertomaan tarinaan. Suomessakin kustantaja on ollut varovainen ja siistinyt hurjimmat ryyppy- ja kummitustarinat pois. Zombeihin ja örkkeihin tottuneita nykynuoria nyt julkaistu kertomus murhatusta lapsesta tuskin enää järkyttää. Vääntö n-sanan oikeutuksesta ei kirjan saamista arvosteluista päätellen näytä loppuneen vieläkään.

    Lopuksi yksi nippeliseikka, josta olen kääntäjälle hyvin kiitollinen: Jim on lakannut puhumasta hankalasti hahmotettavaa lounaismurretta.

    Marja

  3. Kaisa sanoo:

    No siis kyllä: Huckhan on tyhmä ja oppimaton, kuten Olli totesit, mutta minulle tuli mieleen, että pojasta haluttiin kuitenkin luoda kuva villinä ja sivistymättömänä ”hyvänä”, toisin sanoen tuoda esiin se ihmisen perimmäinen hyvyys, joka meistä pohjimmiltaan löytyy (toivottavasti) kaikkien kotkotuksien jälkeenikin. Huckilla tavallaan ympäristö ei ole ihan vielä ehtinyt pilata tätä perimmäistä hyvyyttä. Tom taas vaikuttaa enemmänkin jopa koulukiusaajatyypiltä. Marjan veikkaus ADHD:stäkin on aika osuva.

    Marjan katsaus orjuuteen on myös mielenkiintoinen. Olisi aikamoinen pari lukea rinnakkain tämän kirja ja vaikka Angie Thomasin Viha jonka kylvät -romaani. Samoin oli mainio huomio tuo Twainin lehtimiesmäinen lööppi-kirjoittelu – kyllä!

    Kaisa

  4. Olli sanoo:

    Sen verran tuosta Marjan mainitsemasta orjakaupasta, että orjia tuotiin Amerikkaan jo 1500-luvulta alkaen. Joten 1840-luvulla orjien ja afrikkalaisperäisten läsnäolo oli kyllä jo ihan vanha juttu Yhdysvaltojen eteläosissa.

    Se mikä usein unohtuu, on Pohjois-Amerikan suhteellisen pieni osuus Atlantin yli raahatuista orjista. Wikipedian artikkelin mukaan 9,7%. Reilu kolmannes vietiin nykyisen Brasilian alueelle, ja seuraavaksi eniten Britannian siirtomaihin Karibialla. (https://en.wikipedia.org/wiki/Atlantic_slave_trade)

    Kyllä Brasiliassakin rasismia on, mutta miksi tämä valkoisten ja mustien vastakkainasettelu on niin voimakasta juuri Yhdysvalloissa, on minusta sekin kiinnostava kysymys. Mutta Kaisan idea tämän kirjan ja Angie Thomasin lukemisesta rinnan on loistava. Tehtävänä analysoida mikä on muuttunut – ja mikä ei!

    Olli

  5. Kehlo sanoo:

    Hankalaa aikaa tämä kun ei voi vain vakoilla netistä missä kirjastossa kirja on hyllyssä ja mennä hakemaan sitä, vaan pitää ensin tehdä kaikenlaisia varauksia ja sitten noutaa niitä ja sitten menee vielä aikaa kirjan lukemiseen jne.

    Huckleberryn lukeminen oli sikäli jännä kokemus, että luin Tom Sawyerin joitain vuosia sitten, ja muistan silloin ihmetelleeni jonkun kanssa sitä, miten lapsellisilta päähenkilölapset vaikuttivat kummine leikkeineen ja pelleilyineen. Alun rosvoleikistä ja lopun pakojuonista päätellen se oli ehkä enemmän Tomiin liittyvä asia, Huck kun tuntui pärjäävän kaikenlaisissa tilanteissa ja lavastavan oman murhansakin hienommin kuin minä Wikipedian avulla ikinä.

    Minulle ei siis tullut erityisesti sellainen käsitys että Huck olisi ollut tyhmä, vaan pikemminkin pitävän itseään tyhmänä ja mahdollisesti muita huonompana kurjien kasvuolojensa vuoksi. Hän on selävästi (ja ymmärrettävästi) sisäistänyt ympäristön käsitykset orjien pidon luonnollisuudesta, ja siinä sivussa hän voisi varmasti sijoittaa itsensä eri kastiin kuin kaikenlaiset älyköt. Varmaan tähän voisi keksiä jotain sanottavaa siitä, että älykkyyttä on monenlaista ja että kenties arvostamme helpoiten sitä laatua, jota itseltämme koemme puuttuvan.

    Orjia ja orjuuden laillisuutta käsittelevät kohdat olivat välillä ahdistavaa luettavaa, mutta nimenomaan hyvällä tavalla. Sitä helposti unohtaa, että menneiden aikojen julmuudet ovat olleet ihan tavallista elämää silloin eläneille. Toisaalta ahdistavuudesta huolimatta kuva tuntui välillä jotenkin silotellulta, kun ”hyvät ihmiset” tietenkin itkivät vieraille myytyjen orjiensa kohtaloa ja päättävät kuolinvuoteella vapauttaa karkulaiset. Näin historiaa tuntemattomana jäin lopun onnellisuuden äärellä ihmettelemään, noinko Jim voisi vain mennä kotiin ja elää vapaana, jos ”vapaista valtioista” tullut musta mies voidaan (Huckin isän sanojen mukaan) ottaa kiinni ja myydä huutokaupassa, jahka tämä vain on kyllin pitkään oleillut orjuuden sallivassa osavaltiossa.

    Kirjan alussa ollut kartta ja suomentajan loppusanat tulivat tosiaan tarpeeseen ja auttoivat asettamaan kirjan tapahtumia oikeisiin mittasuhteisiin ja asiayhteyksiin. Episodisuus taas ei minua juuri haitannut, mahdollisesti siksi että on tullut viime aikoina luettua erinäisiä uudempia nuortenkirjoja, joiden selkeiden juonien kaikki käänteet suunnilleen arvaa ennalta. Tällainen täysin kadonneelta tuntuvaa maailmaa kuvaava rymistely tuntui raikkaan erilaiselta.

    Ollin pointti muualle kuin Yhdysvaltoihin viedyistä orjista on hyvä ja muistuttaa minua taas siitä, miten olen aikonut lukea asiasta enemmän sen jälkeen kun viime vuonna luin sarjakuvan Run for it: Stories of slaves who fought for their freedom, joka nimenomaan kertoi brasilialaisista orjista ja sivusi karanneiden orjien viidakkoon perustamista yhteisöistä.

    Kehlo

  6. Kaisa sanoo:

    ”Minulle ei siis tullut erityisesti sellainen käsitys että Huck olisi ollut tyhmä, vaan pikemminkin pitävän itseään tyhmänä ja mahdollisesti muita huonompana kurjien kasvuolojensa vuoksi.” Aivan loistava huomio Kehlolta, juurikin näinhän se on! Samoin kommentti siitä, millaista ”vapaiden” orjien elämä ehkä olisi/oli: ainakin kirjallisuus ja elokuvat ovat esittäneet asian usein niin, että vaikka orja olisi ollut vapautettu, ei näin käytännössä kuitenkaan ollut. Eikö esimerkiksi 12 Years a Slave -elokuva perustu juuri tähän ongelmaan, jos muistan oikein?

    Jäin myös miettimään Ollin kirjoittamaa kohtaa: ”Antaa virran viedä, päivällä voi piiloutua rantapusikkoon ja ruokaakin tuntuu löytyvän. Toisaalta Mississippi tuntuu vaaralliselta, jokihan tempaa mukaansa vaikka mitä, uppotukkeja ja puunrunkoja löytyy, jopa kokonainen talo kelluu aalloilla.” Mississippihän on ollut oman aikansa highway, jota pitkin kulkivat niin ihmiset kuin tavarat. Tässähän joki vertautuu todellakin amerikkalaiseen road movie -perinteeseen. Tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike, ja tien päällä aina sattuu ja tapahtuu.

    Kaisa

  7. Olli sanoo:

    Hyvä, että tulee kommentteja, niin joutuu itsekin järjestelemään ajatuksiaan. ”Tyhmä” oli ajattelematon ja hätäinen luonnehdinta Huckista. Minulle tuli sellainen tunne, että nuo loputtomat ihan täysinä totuuksina pidetyt taikauskoiset käsitykset todistaisivat päähenkilön yksinkertaisuudesta, mutta eihän se tietenkään niin ole. Pikemminkin Huck oli tässä asiassa ”sisäistänyt ympäristön käsitykset”, kuten Kehlo fiksusti toteaa orjuuden kohdalla. Monet meidän nykyään taikauskoisena hömpötyksenä pitämämme asiat ovat ennen olleet ihmisille totisinta totta ja huonon onnen manaaminen vakava paikka.

    Ja se oman murhan lavastaminen oli kyllä niin viimeistä yksityiskohtaa myöten suunniteltu, ettei siihen mikään tyhmeliini olisi pystynyt.

    Olli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s