Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa (WSOY, 2010)

Maria Laakson Taltuta klassikko -kirjan innoittamana vuoden alkuun kierros nuortenkirjaklassikoita.

Pikku prinsessa (1905) sai alkunsa Frances Hodgson Burnettin 1887 julkaistusta kertomuksesta Sara Crewe. Toini Swanin suomennoksessa (1912) nimi on muutettu suomalaisittain Saaraksi, mikä tänä päivänä kuulostaa vanhahtavalta ja osoittaa, että uusi suomennos saattaisi olla paikallaan. Richard Crewen etunimeksi puolestaan on vaihdettu Ralph. Joka tapauksessa Pikku prinsessa on eräs maailman tunnetuimmista lapsille ja nuorille suunnatuista kirjoista. Sen pohjalta on tehty elokuvia, tv-sarjoja ja musikaaleja.

Tapahtumapaikkana on eräs historiaan höpsähtäneen kirjastotädin mielipaikoista: viktoriaaninen Englanti. Brittiarmeija seikkailee Intiassa kartoittaen vallattuja alueita ja etsien tuottavia luonnonvaroja. Eletään luokkayhteiskunnassa, jossa rikkaat valkoiset ovat herroja ja muut heidän palvelijoitaan. Ihmisoikeuksiin ja riistoon havahtumisen aika on vielä kaukana edessäpäin. Intialaisen miespalvelijan ketteryyttä ihaillaan vertaamalla häntä kotiseutunsa apinoihin.

Brittiläistä yläluokkaa edustaa myös päähenkilömme Saara, joka leski-isän matkustaessa sijoitetaan uusi nukke seuranaan yksityiseen sisäoppilaitokseen. Hienostoperheiden tytöille tarkoitetun koulun omistaa vanhapiikakaksikko Maria ja Amelia Minchin. Opetus on seurapiireihin tähtäävää tapakasvatusta: hillittyä käytöstä, tanssitunteja ja sivistyneistön kielenä pidettyä ranskaa. Johtajattarena toimivan Marian tehtävä on turvata naimattomien sisarusten elanto. Amelia osoittaa suojateilleen toisinaan pientä kiintymisen tynkääkin. 

Koulussa opiskelee tyttöjä leikki-ikäisistä murrosiässä oleviin nuoriin neitosiin. Nelivuotias Lottie itkee kuollutta äitiään. Oppimisvaikeuksista kärsivää Ermengardea – tämän nimen Swan olisi saanut suomentaa – kiusataan avoimesti. Vastakohtana tyttöjen ylelliselle elämälle toimii palvelustyttö Becky, jonka kohtalona on tehdä fyysiset työt, ottaa vastaan rangaistuksia ja asua kylmällä ullakolla.

Jonkin luulisi muuttuvan siinä vaiheessa, kun Saara menettää omaisuutensa ja joutuu luopumaan koulusta. Burnettin prinsessa on kuitenkin lady olosuhteista riippumatta: jalo, avulias ja aina oikeamielinen. Saaran muita vahvuuksia ovat taito keksiä tarinoita ja ajatella positiivisesti. Niiden avulla palvelusväen ankea arki kiepsahtaa kiehtovaksi raunioromantiikaksi. Vaikka monissa kohdissa korostetaan aseman periytymistä, tuntuu asenne sittenkin ratkaisevan. Saara Crewe taitaakin olla oman aikansa supermimmi – sankari, jolle kaikki on mahdollista. 

Loppua kohti juoni muuttuu aina vain mielikuvituksellisemmaksi. Miksi ihmeessä naapuri laittaa palvelijansa roudaamaan tytöille kalusteita kattoikkunasta? Ovi olisi ollut helpompi, mutta eittämättä myös paljon tylsempi vaihtoehto. Kirjailijan taka-ajatus taitaa olla, että tytöille saa ja pitääkin rakentaa epätodennäköisiltä tuntuvia unelmia. Jos unelmoimaan oppii jo lapsena, aikuisena on helpompi rohkaistua toteuttamaan unelmiaan.  

Marja

Kuva: Marja P.

Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta artikkeliin: Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa (WSOY, 2010)

  1. Olli sanoo:

    Minulla oli tästä kirjasta ihan selkeä muistikuva, luulenpa että olen lukenut sen lapsena parikin kertaa. Kirja ei ehkä kirjastosta olisi mukaan tarttunut, se on sen verran tyttökirjan oloinen, mutta äidilläni oli oma lapsuudenaikainen kappaleensa hyllyssä, joten kovana lukijana lienen sen sieltä joskus napannut lukemiseksi. Muistan vieläkin, että kirja oli ruskea ja kuluneen näköinen.

    Ainakin minä aikoinani pidin tarinaa ihan satuna. Uskoisin, että niin pitävät lapsilukijat edelleenkin. Eihän tarinan kaava loppujen lopuksi kovin paljoa poikkea prinsessasaduista ja tuhkimotarinoista muuta kuin siltä osin, että tässä ei ole sitä komeaa prinssiä. Rikkauksista suistutaan kurjuuteen ja sitten lopussa tapahtuu ihme. Timanttikaivokset rikkauden lähteenä ovat nekin kuin sadusta.

    Marja kirjoitti hauskasti tavaroiden roudaamisesta katon kautta Saaran ullakkohuoneeseen. Tuo kohta oli itselläni kaikkein elävimmin muistissa lapsuudenajan lukukokemuksesta. Ullakkohuone kattojen yllä oli jotenkin jännittävä paikka, oma maailmansa erossa talon arjesta. Ja kohtaus, jossa Saaran nukkuessa hänet on siirretty pehmeään sänkyyn ja koko huone möbleerattu uudestaan, on tietysti ihan selvää haltijakummikamaa. Taikuutta siis.

    Tämä sadun viehätys oli tarinassa vieläkin tallella, mutta muuten kirja alkoi aikuista minääni arveluttaa aika pahasti. Sen maailman- ja ihmiskuva ovat toivottoman vanhentuneita ja vieläpä ikävällä tavalla. Viktoriaanisen ajan koloniaalihenki paistaa läpi, ja se on tietysti ajankuvaa, kirjahan on ilmestynyt 1905. Marja mainitsikin yläluokan asenteen ja intialaisen palvelijan.

    En minä nyt tarkoita, että vanhat klassikot pitäisi kirjoittaa uudelleen, mutta joku tässä kirjassa silti nyppii minua aika kovasti. Ehkä se on tämä syntyperäjuttu. Kirjan viestihän on piilomonarkistinen, kun on hyvää syntyperää, pystyy olemaan jalo ja hieno ihminen vaikka ryysyissä. Ram Dass toteaa (s. 150): ”Koulun johtajatar, joka on ilkeä nainen, kohtelee häntä kuin paariaa, mutta hän käyttäytyy kuin lapsi, jonka suonissa on kuninkaallista verta!”

    Kirjan köyhä väki, tavallinen kansa, taas osaa vain suu auki toljottaa ja ihailla sokeasti parempiaan. Becky on ihan traaginen hahmo, suurin onni oli päästä keittiöpiiasta kamarineidoksi. Saara taas muistelee esikuvanaan Marie Antoinetteä, jota ”ulvova roskaväki ei saanut [ – – ] säikähtämään.” (s. 129) Siinäpä se onkin, ranskalaiset sentään saivat vallankumouksen tehtyä, britit palvovat yhä kuningatartaan puolijumalana.

    Kun onni taas kohtaa Saaraa, hän voi timanttikaivosten puolikkaan omistajana tehdä diilin leipurin kanssa, että tämä antaa kerjäläislapsille vähän lämmintä leipää kylminä ja kurjina päivinä. Johan ratkesi lapsiköyhyys! Just joo. Kirjassa on myös vanhoissa tarinoissa toistuva kaava ulkonäöstä. Hyvät ovat kauniita. Aika ronskia on myös Saaran luonnehdinta Ermengardesta (mielessään toki vain): ”Tyttö oli lihava eikä näyttänyt erityisen älykkäältä [ – – ]” (s. 27).

    Ehkä olin jotenkin yhteiskunnallisella päällä kirjaa lukiessani, ja olisi varmaan ollut parempi pitäytyä siinä satumoodissa. Mutta ihan ongelmaton kirjan maailmankuva ei mielestäni ole, kyllä siitä voisi keskustella, ja kyllä sitäkin voisi nuorille lukijoille taustoittaa siinä kuin vaikka taannoin käsittelemäämme Huckleberry Finniäkin. Lopuksi täytyy vielä todeta, että jos viktoriaaninen Englanti oli Marjalle ”eräs historiaan höpsähtäneen kirjastotädin mielipaikoista”, niin tälle historiaan höpsähtäneelle kirjastosedälle tuo maa, aikakausi ja siitä kertovat kirjat taas ovat aivan liian ”British”. Ei oikein aina jaksaisi…

    Olli

  2. Kehlo sanoo:

    Minä en ollut tätäkään lukenut aikaisemmin, ja reaktioni olivat vähän ristiriitaisia.

    Tavallaan pidin kirjasta kovasti. Siinä oli mukavaa vanhan maailman tuntua ja mielikuvituksen voiman korostaminen tuntui hyvältä asialta. Myös Saaran jatkuva kiinnostus opiskeluun tuntui viehättävältä, vaikkakin olisin ehkä toivonut jonkinlaista tietoa siitä, mitä hän oikeastaan oppi yksin yömyöhään lukiessaan. (Historiaa? Ranskaahan hän jo osasi.)

    Toisin kuin Ollilla, niin sanottu yhteiskunnallinen luentani ei takertunut erityisesti syntyperän korostamiseen (koulussahan oli hyvin ikäviäkin paremman väen lapsia) vaan siihen, että kaikki kirjassa kurjuudesta pelastetut tytöt olivat erityisesti ansainneet pelastuksensa. Saara piti kiinni sisäisestä aateluudestaan, Becky ihannoi Saaraa ja raatoi mukisematta nälkäpalkalla ja kadulta leipomoon pelastettu tyttökin teki ilmeisen ahkerasti töitä heti tilaisuuden saatuaan. Lakimieskin varoitteli intialaista herrasmiestä säälimästä liikaa naapurin alempaa palveluskuntaa, koska ei niitä kaikkia kuitenkaan voi pelastaa. Näin voidaan kätevästi ohittaa se tosiseikka, että useimmat kurjuudessa elävät ihmiset eivät ole itse syypäitä tilanteeseensa ja voidaan keskittyä pelastamaan ne, jotka ovat sen arvoisia. Tämähän on Marjan mainitseman ”asenne ratkaisee” -ilmiön sudenkuoppa. Kaikki ansaitsisivat ihmisarvon asenteestaan rippumatta.

    Minua tavallaan kiinnostaisi tietää, miten Burnett itse tämän selittäisi. Varsinaisesta kärsimyksen jalostavasta vaikutuksesta ei taida olla kyse, jos Saara oli jo valmiiksi erityisen hyvä ihminen, ja Becky ja leipomon tyttö varmasti tekevät uutterasti töitä pysyäkseen uudessa asemassaan, koska tietävät, miten kauheaa pohjalla on.

    Kaikki olivat toki onnelliset loppunsa ansainneet, ja Saaralta tuskin voi vaatia mitään nälkäisten lasten ruokkimista suurisuuntaisempaa yhteiskunnallista kannanottoa. Enemmän minua jäivät vaivaamaan aikuiset. Opettajatar oli mielestäni inhimillisimmillään joutuessaan äkkiä huomaamaan, että Becky on lapsi samoin kuin hänen oppilaansakin, ja sitten saman tien olemalla välittämättä asiasta, koska olisi aivan liian monimutkaista jäädä miettimään sitä. Sen sijaan kaikki ystävälliset naapurit olisivat voineet ehkä sanoa tai edes ajatella jotain luokkayhteiskunnan haitoista tai lasten huonosta kohtelusta. Jokuhan sinne kouluun kuitenkin palkataan tekemään Beckyltä jääneet työt.

    Mutta parhaat kirjathan ovat niitä, jotka herättävät ajatuksia? Kyllä tämä minut ainakin sai miettimään, millaiseksi käytökseni muuttuisi ja kuinka hyvä ihminen minusta kuoriutuisi, jos kaikki vain käskyttäisivät ja haukkuisivat.

    Kehlo

  3. Kaisa sanoo:

    Voi veljet, olipa tarina! Nyt heräsi vahvana tunne, että en ole tainnut lukea tätä aiemmin. Tai sitten siitä on jo niin pitkä aika, että unohdus on juonen pyyhkinyt mielestä. Mutta olipa kertomus! Marja kirjoittaa, että kirjasta ” – – on tehty elokuvia, tv-sarjoja ja musikaaleja”, joten voi olla, että olen jonkin tällaisen nähnyt. Sillä juonenkäänteitähän tässä riitti. Ja luulenpa, että ne ovat avain kirjan suosioon.

    Sillä jos lähden romaania tulkitsemaan psykologian keinoin, on sen tapahtumat kuin teini-ikäisen mielenliikkeet ja maailmankuva. Tunnistatte varmasti tapauksen: ensin aamupäivällä ollaan onnen kukkuloilla pää pilvissä, sitten ruokavälkällä tapahtuu jotain, mikä romauttaa koko maailmankuvan ja johtaa eksistentiaaliseen kriisiin. Ja seuraavana aamuna kaikki on entistä paremmin ja se sikamainen possu onkin ihan ihana! Näinhän Pikku prinsessankin juoni kulkee. Ja juuri tämän näen itsekin kirjan viehätyksen salaisuutena. Onnelliset rikkaat hetket ovat niin kertakaikkisen huumaavan övereitä, että kun siitä tulee tiputus niin – humps! Hei: nukella timanttikorut!!! Ja äkkiä mikään Saaran omaisuudesta ei ollutkaan hänen!!! (Miten niin: eikös kaikki kuitenkin ollut isän rahoista maksettua?!)

    Olen muuten samaa mieltä Marjan kanssa kirjan miljööstä, noin laajemmin. Kirja alkaa ihanasti: ”Pimeänä ja koleana talvipäivänä, jolloin Lontoon kadut verhosi niin sakea ja raskas sumu – -.” Vedin vilttiä ylemmäs ja kaadoin lisää teetä mukiin.

    Marja myös toteaa, että ”Saara Crewe taitaakin olla oman aikansa supermimmi”. Eipä! Ja sarkastisempi (tai kyynisempi) voisi todeta, että Saara on myös saakelin hieno ihminen. Kaunis (joskin persoonallisella tavalla, ja siten, että köyhyys vielä vähän jalostaa tätä piirrettä), fiksu ja viisas, luonteeltaan tyyni ja lempeä (arvostan) ja hänestä pitävät niin lapset, aikuiset kuin eläimetkin. Saara kestää niin kavereiden pilkan, isän kuoleman, nälän kuin kylmyyden. Nöyryyttäjäänsäkin hän pystyy katsomaan hymynkare huulillaan. Hittomaleijaa!

    Olli kirjoittaa, että ”eihän tarinan kaava loppujen lopuksi kovin paljoa poikkea prinsessasaduista ja tuhkimotarinoista muuta kuin siltä osin, että tässä ei ole sitä komeaa prinssiä”. Mietin ihan samaa. Jotenkin viimeistään siitä vaiheessa kun ullakkokomeroa sisustettiin, näin jotenkin elävästi miten kaikki ihana olisi disneymäisesti tanssahdellut paikoilleen. ”Selvää haltijakummikamaa”: Dipididapididuu! Ja pullukat varpuset katolla!

    Kehlo kirjoittaa hyvin asenne ratkaisee -ilmiön sudenkuopasta kirjassa. ”Kaikki ansaitsisivat ihmisarvon asenteestaan rippumatta.” Minä mietin tämän suuntaista siinä kohtaa, kun viereisestä talosta alettiin pelastaa Saaraa. Miksi se kaikki hyvä tuli juuri hänen huoneeseensa? Eikö lahjoittaja, jos hän olisi oikeasti hyvä ihminen, olisi toimittanut ihan samat vermeet myös naapuriin, Beckyn huoneeseen? Olisipa ollut kiva olla siellä Bastiljissa vankina, ja nähdä miten toinen saa kaiken ja itse ei mitään. Ja toisaalta myös se kiusasi, että naapuritaloissa tunnettiin talon lapset ilmeisen hyvin, heitä seurattiin. Kukaan ei kuitenkaan ollut valmis puuttumaan heidän oloihinsa, vaikka näki miten nälkäisinä ja märkinä lapset toimittivat asioitaan.

    Kaisa

  4. Olli sanoo:

    Kehlo ja Kaisa kirjoittivat hienosti aikuisten reaktioista ja hyväntekeväisyyden valikoivuudesta. Minusta nämä seikat juuri korostivat kirjan tunkkaista luokkayhteiskunnan maailmankuvaa. Kirja ikään kuin esittää annettuna, että rahvas nyt on rahvasta ja elää köyhänä, parempiensa hyväntekeväisyyden kohteena. Hyvä huomio, että Beckyn huonetta ei tuunattu, mutta hänhän olikin vain keittiöpiika!

    Olli

  5. Kaisa sanoo:

    Kyllä, ja sekin vielä, että vastapäisen talon lapsethan antoivat Saaralle nimen joka meni jotenkin niin että ”tuo köyhä muttei kuitenkaan kerjäläinen”. Eli kurjuudessakin Saarassa oli jotain mikä hänet erotti ”oikeasta” köyhästä.

    Sen verran vielä kielestä, että minun painoksessani ei ollut suomentajan nimeä. Jos tuo Marjan mainitsema Toini Swanin suomennos vuodelta 1912 on se, jota vieläkin luemme uudemmissakin painoksissa, mielestäni se on lukukokemuksen kannalta aika yllättävänkin sujuva suomennos, yhä. Vai olisiko kieltä jotenkin tarkistettu jossain välissä?

    Se, mikä minua aina näissä naistenviihdekirjallisuuskirjoissa muuten ärsyttää vuosikymmenistä riippumatta, on hauska-sanan käyttö. Hauska voi olla mikä vain; ihminen, asia, mielenliike… Arghh… Sitä kun hoetaan moneen kertaan samallakin sivulla, niin voi että, hauskaa.

    Kaisa

  6. Olli sanoo:

    Minäkin luin Bon-pokkaria, jossa ei tosiaan ole mainittu suomentajaa (iso murina siitä WSOY:lle!). Kustantamon sivulla kirjan tiedoissa suomentajaksi kuitenkin mainitaan juuri tämä samainen Toini Swan, eli nähtävästi kirja on suomennettu vain kerran. Ihan totta, mitä sanoit, Kaisa, siihen nähden suomennos oli hämmästyttävän toimiva.

    Olli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s