Anna Sewell: Uljas Musta (WSOY, 1973)

Maria Laakson Taltuta klassikko -kirjan innoittamana vuoden alkuun kierros nuortenkirjaklassikoita.

En löytänyt mistään helposti tavoitettavaa lyhentämätöntä suomennosta, joten luin kirjan englanniksi. Käytän tämän alustuksen suomenkielisenä referenssinä Nuorten toivekirjaston laitosta, jonka on lyhentäen suomentanut Liisa Tuliniemi (WSOY, 1973). 

Anna Sewell kirjoitti vuonna 1877 ilmestyneen Uljaan Mustan rakkaudesta hevosiin, ja kirja pohjautuukin paljolti hänen omaan laajaan tietämykseensä aiheesta. Tarinan tarkoituksena on havahduttaa hevosten huonoon kohteluun. 

Ja huonosti hevosia kohdellaankin. Ei riitä, että kaikenlaiset hevosista mitään tietämättömät voivat joko ostaa tai vuokrata hevosia ja sitten tietämättömyyttään kohdella niitä huonosti. On myös kaikenlaisia muodikkaita käsityksiä, jotka vaativat kuristamaan hevosia hienoihin asentoihin ryhtiremmien kaltaisilla kidutusvälineillä. Häntiä ei sentään enää typistetä. 

Kirjan minä-kertoja Uljas Musta saa hyvän alun elämälleen emonsa opeista. Aina tulee käyttäytyä hyvin ihmisiä kohtaan eikä saa kiukustua vääryyttäkään kärsiessään. Ensimmäisen persoonan kerronta tuo kaikki vääryydet iholle ja ihan suuhun asti kuolaimien epämukavuutta kuvailtaessa. Uljas Musta vaihtaa omistajaa monet kerrat kulkien onnen autuudesta epätoivon alhoihin. Muihin hevosiin tutustuessaan se ymmärtää oivallisen käytöksensä johtuvan paljolti siitä, miten hyvin ihmiset ovat sitä aina kohdelleet. Vähemmän onnekkaat lajitoverit ovat kamalan kohtelun jäljiltä säikkyjä ja pelkäävät pahaa lempeydenkin äärellä. 

Kirjan tyyli tuntui minusta välillä saarnaavalta, vaikkakin se aiheen tärkeyden vuoksi on oikeutettua. Täysin yksisilmäistä touhu ei kuitenkaan ole; myös vääryydet, jotka ajavat ihmisiä kohtelemaan hevosiaan huonosti, otetaan muutamaan kertaan puheeksi. Mitä voi teurastaja tehdä, jos kaikki tilaavat lihansa vain paria tuntia ennen illalliskutsuja ja vaativat toimituksen heti eikä kohta? Entä vuokrakuski, jonka pitää raataa koko päivä päästäkseen omilleen vuokrattuaan itse hevosensa isommalta herralta?

Nykyaikaisen eläinoikeuskeskustelun kannalta katsottuna kirja herättää myös kysymyksiä siitä, missä määrin eläimen alistaminen ihmisen tahtoon on moraalisesti oikein. Uljas Musta tottuu nopeasti rautakenkiinsä ja palvelee ilokseen hyvää isäntää, mutta mikä oikeus ajattelemattomilla metsämiehillä on ratsastaa ratsunsa kuoliaiksi? 

Selvästikin tämä kirja teki minuun vaikutuksen, sillä olen nyt muita samoihin aikoihin kirjoitettuja kirjoja lukiessani huomannut ärsyyntyväni aina, kun joku antaa hevoselle raipasta. 

Kehlo

Kuva: Kehlo
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

9 vastausta artikkeliin: Anna Sewell: Uljas Musta (WSOY, 1973)

  1. Marja sanoo:

    Minulla on vieläkin elävä muistikuva Uljaan Mustan dramattisesta tulipalokohtauksesta. Katsoin leffan yläasteikäisenä ja muistan jännittäneeni hevosten pelastumisen puolesta niin kovasti, että tuskin maltoin hengittää. Elokuvakäsikirjoituksessa on täytynyt olla enemmän tunnetta ja toimintaa kuin kirjassa. Tai sitten aika kultaa muistot.

    Musta ja muut 1860-luvun brittihevoset kertovat kirjassa elämästään ja jakavat kokemuksiaan. En onnistunut selvittämään, kuinka eläinsuojelulliseksi puheenvuoroksi tarkoitettu kirja on päätynyt rakastetuimpien englantilaisten lastenkirjojen joukkoon. Onnistuitteko te? Näköispainoksen (2013) hevoset eivät ole kovin kummoisia ihmiskuvaajia. Hevosen kannalta olennaisin asia hoitajassa tai omistajassa on, kuinka hyvin hän kohtelee hevosiaan. Kun päähenkilöinä toimivien hevostenkin kuvaukset tuntuvat hevosenhoito-oppaasta poimituilta (voimakas, säyseä, kaunisrakenteinen, tummanruskea, kimo) ei lukijan mielikuvitukselle jää paljon sijaa. Liikutaan romaanin ja tietokirjan välimaastossa. Kirjassa on paljon samoja piirteitä kuin oppilaille hankkimissani ammatinvalintaoppaissa: ohjeita, suosituksia, varoituksia ja lopuksi vielä käytännön esimerkkejä työhevosena toimimisesta. Harmi etteivät hevoset osaa lukea.

    Nykyihmiselle kirja antaa paljon sivistävää tietoa hevosten hyötykäytöstä. Puhutaan metsästyshevosista, vaunuhevosista, vuokra-ajureista, ratsastusonnettomuuksista, eläinlääkäreinä toimivista puoskareista ja monista muista isovanhempien aikaa edeltävistä asioista, joita me autoihin ja helppoon liikkumiseen tottuneet emme välttämättä osaisi ajatellakaan. Sewell haluaa kiinnittää huomion aikansa hevosenhoidollisiin epäkohtiin ja onkin onnistunut ujuttamaan niitä tarinaan runsaasti. Yllätyin, kun kirjassa puhuttiin muodista ja kritisoitiin ihmisten ulkonäkökeskeisyyttä. Tämän keskustelun voisi luulla alkaneen vasta paljon myöhemmin.

    Marja

  2. Olli sanoo:

    Minulla ei ole koskaan ollut mitään suhdetta hevosiin, ja luin tätä kirjaa hieman hämmentynein mielin. Toisaalta kirjassa oli jotain tuttuakin, muistan kyllä lapsena lukeneeni runsaasti erilaisia eläinkertomuksia. Jalmari Vaulan Takametsän mustakorva oli yksi suosikkikirjoistani, ja Curwoodin eläintarinoitakin luin innokkaasti.

    Hevosten täydellinen personifiointi oli jotenkin hassua, joskin ihan satujen ja fantasiakirjojen konventioiden mukaista. Hevosethan ymmärsivät täydellisesti ihmisten puhetta ja jopa ihmisten maailman lainalaisuuksia. Samoin ne juttelivat keskenään aivan suvereenisti, ja vieläpä hyvin ihmismäisin keskustelutavoin, Ketterä-poni mm. ”uskoi minulle luottamuksellisesti, että arveli pojasta tulevan jotain.” (s. 59)

    Siihen nähden, että kirja on ilmestynyt 1877 (Wikipedian mukaan, lukemani kirjan takakannessa lukee 1878), se on eläinaktivismissaan moderni. Koirien häntien ja korvien typistämistä kai tehdään vieläkin joissain maissa, ja kirjailija sanoo hyvin suoraan, mitä ajattelee erilaisista muoti-ilmiöistä, joita ihmiset keksivät, ja jotka kuitenkin aiheuttavat eläimille tuskaa. Näitähän riittää, eikä karmeaa ajometsästystä ole taidettu vieläkään ihan kokonaan saada lopetettua Britanniassa.

    Kirjassa oli ansiokasta juuri tämä eläintensuojeluaate, ja kyllähän kirja ylipäätään puhuu siitä, että hyvä kohtelu on hyväksi kaikille, niin eläimille kuin ihmisille. Ihan nykypäivää on myös ajatus siitä, että vaikeat olot ja huono kohtelu luovat ongelmia ja huonosti kohdellut puolestaan kohtelevat muita huonosti. Tässäkin kohtaa kirja ylittää syntyajankohtansa epäluulot ja ajan hengen.

    Toki kirjassa on myös heikkoutensa. Kehlo puhuikin tyylin saarnaavuudesta ja Marja sanoi hyvin, että liikutaan tieto- ja kaunokirjallisuuden välimaastossa. Hieman kuivakka tarina tämä minusta oli, vaikka olihan siellä joku pieni seikkailukin lääkäriä haettaessa ja tulvivaa jokea ylitettäessä. Mutta muuten Uljas Musta kertoili aika säyseään tyyliinsä elämänsä vaiheista. Henkilöhahmojen (niin hevosten kuin ihmisten) kuvailu jäi myös muutaman adjektiivin varaan, kuten Marja totesi. Ulkonäkö oli jälleen kerran luonteenpiirre. Kun uudeksi tallipojaksi tuli hauskannäköinen poika, hän osoittautui myös lempeäksi hevosille. Pahikset taas olivat ilkeän näköisiä.

    Vaikka kirjassa ymmärrettiinkin olosuhteiden vaikutus yksilöihin, niin viktoriaaninen sääty-yhteiskunta hyppäsi silmille jo kirjan alussa, kun emo kertoo Uljaalle Mustalle: ” [ – – ], mutta ne ovat työhevosten varsoja, eivätkä tietenkään ole oppineet tavoille. Sinä olet jalorotuinen ; [ – – ]” (s. 5). Kas kun ei aatelinen! Ja hyvin on Musta opin omaksunut, kun muiden hevosten purnatessa ihmisten tekemisistä ja ihmisten suurista luuloista parannella luontoa, se jo ajattelee huolestuneesti ”keskustelu oli jälleen menossa väärään suuntaan.”(s. 40) Minua vähän ärsytti tämä oppi siitä, että pitää tietää paikkansa ja totella ja olla uskollinen, vaikka tulisi kohdelluksi huonosti. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat – ei ihan minun filosofiani.

    Kaikkinensa mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka välillä lukeminen vähän puuduttikin. Noin vanhaksi kirjaksi Uljas Musta on kuitenkin kestänyt aikaa varsin hyvin, ja luulenpa, että heppahöperöt varhaisteinit jaksavat lukea tämän kirjan vielä nykyäänkin. Vaikka kirjaa ei alun perin nuortenkirjaksi ole kirjoitettukaan.

    Olli

  3. Kaisa sanoo:

    Jestas sentään, mikä lukukokemus! Nyt voin kyllä hyvällä syyllä sanoa, etten ole aiemmin lukenut kirjaa, en nuorten enkä aikuisten, jossa on hevonen kertojana! Täytyy sanoa, että todella omaperäinen ratkaisu. Alkuun lukeminen nauratti, sillä mieleen nousi vahvasti talven Putous-ohjelman Pönttö-koira, joka sekin totesi ihan Uljaan Mustan tavoin aina välillä ihmisten puheista: ”Paljon sanoja, en ymmärrä mitään.” Toisaalta Uljaan Mustan kuulo ja ymmärrys oli kyllä aika valikoivaa…

    Aika pitkälle lukeminen ärsytti myös siksi, että minusta eläinten inhimillistäminen, toisin sanoen ihmismäistäminen, on vähän outoa. Tai no, lastenkirjoihin ja satuihin se vielä sopii (kuten Ollikin asiasta mainitsi), mutta se että nuortenromaanissa hevonen pohtii sukujuuriaan isoisäänsä asti, on vähän liikaa.

    Uljas Mustahan on muuten vähän kuin edellisen kirjan pikku Saara-prinsessa: hyvän sukuperimän velvoittamana kauniiksi ja hyväksi kasvatettu ja kasvanut. Kunnes maailma alkaa koetella. Ja loppu on onnellinen ja melkein ne oikeat sukulaisetkin löytyvät, molemmissa romaaneissa.

    Mutta sitten, kaiken tämän eriskummallisuuden jälkeen: olihan kirja täyttä asiaa. Itse pitäisin Sewellin romaania tendenssikirjallisuutena, sillä siinähän on päämotiivina eläinsuojelu. Ja se, joka ei sitä tajua, on aika pönttö. Kuten Kehlo toteaa: ”kirjan tyyli tuntui – – välillä saarnaavalta.” Kirja esittää kuin tarjottimella sen, miten tuotanto- ja kotieläimet ovat aivan ihmisten varassa – sanoma, joka ei ole vanhentunut lainkaan. Marja kiteyttää hyvin: ”Liikutaan romaanin ja tietokirjan välimaastossa.”

    Mutta kuten Frances Hodgson Burnettilla, tässäkin ihmiset ovat jaettu tasan kahtia: hyviin ja kunnollisiin, sekä sitten huonoihin ketkuihin. Tästähän Ollikin huomautit. Molemmissa nuortenkirjaklassikoissa maailma on todella mustavalkoinen joko-tai-maailma. Maailma on joko ultimatehyvä tai sitten sysikehno. Ja tämä asetelma ei ehkä nykylukijan silmissä kanna kovin pitkälle.

    Marja kertoi yllättyneensä, ”kun kirjassa puhuttiin muodista ja kritisoitiin ihmisten ulkonäkökeskeisyyttä.” Minä taas yllätyin Lontoon liikenneruuhkista! Menohan oli kuin tämän päivän Oxford Streetillä! (Ennen korona-aikaa.) Eli kirjassa oli aika modernejakin kohtia ja tilanteita, kuin tästä päivästä!

    Kuten edellisenkin kirjan kohdalla, nytkin täytyy todeta, että romaanin suomennos oli vieläkin melko hyvin sujuvaa. Kehlo osaisi varmaan valistaa meitä siitä, mitä tästä lyhennetystä suomennospainoksesta on otettu pois, jätetty kääntämättä?

    Kaiken kaikkiaan kirja ei alun hihittelyn jälkeen ollut huono. Tavallaan näkisin, että vastaavanlaiselle teokselle olisi tarvetta asiansa puolesta ihan tänäkin päivänä. Mutta tarinan toteutustapa… Sitä pitäisi miettiä. Mutta melkein uskaltaisin ehdottaa, että Anna Sewellin kertomus voisi olla vaikkapa pohjatekstinä jollekin uudelle hevoskirjalle – se ansaitsisi tulla uudelleenkirjoitetuksi.

    Kaisa

  4. Olli sanoo:

    Kaisa kirjoitti: ”Tavallaan näkisin, että vastaavanlaiselle teokselle olisi tarvetta asiansa puolesta ihan tänäkin päivänä.”

    Niinpä, kuka uskaltaisi kirjoittaa nuortenkirjan pentutehtailusta tai kärsimyksistä, joita rotupuhtauden vaalijat aiheuttavat joillekin koiraroduille? Siellähän on liian isoja päitä, lonkkavikoja, hengitysvaikeuksia, keisarinleikkaussynnytyksiä ja ties mitä kamaluuksia vain koska muoti määrää, miltä jonkun rodun pitää näyttää. Tämä sairaaksi jalostaminen ansaitsisi kyllä tulla käsitellyksi eläinkirjoissa.

    Ja en tiedä onko hevostenkaan kohtelu asiallista joka tallilla…

    Olli

  5. Kehlo sanoo:

    Ulkonäkö luonteenpiirteenä voisi tavallaan toimia paremmin, jos Uljas Musta olisi yleensä kertojana hevosmaisempi. Väittävät, että eläimet vaistoavat ihmisistä kaikenlaista, joten voisi olla mahdollista nähdä lempeys ja ilkeys ikään kuin päältä, mutta näin ihmismäisessä kerronnassa se tulkintavaihtoehto jäänee pois.

    En ollut huomannut vetää Saara-prinsessan ja Uljaan Mustan välille yhtä suoria yhteyksiä kuin Kaisa, mutta minusta Huckleberry Finn, Pikku prinsessa ja tämä Uljas Musta olivat kaikenlaisen luokkatietoisuuden kannalta aika kutkuttava yhdistelmä, kun hevosten kurjat olot vielä veivät ajatukset takaisin orjuuteen.

    Ikävä kyllä en huomannut tehdä muistiinpanoja siitä, mitä huomasin lyhennetystä suomennoksesta jätetyn pois, ja nyt olen jo palauttanut kirjan kirjastoon. Päällimmäiseksi mielikuvakseni jäi, että harvoja lukuja oli kokonaan jätetty pois, ja ne tärkeinä pitämäni kohdat, joita ei suomennoksesta löytynyt, liittyivät kenties enemmän ihmisten kuin eläinten oikeuksiin.

    Kehlo

  6. Kaisa sanoo:

    Jeps, mietin kanssa sitä, että olisiko lukuja jotenkin lyhennetty? Jos ei jotain ihan kokonaista juonenkäännettä ole tiputettu pois, voisin kuvitella Kehlon tavoin, että luvuista on otettu ”turhia kohtia” pois. Tätä pohdin, kun luvut tuntuivat joskus loppuvan vähän töksähdellen; lukijana jäi välillä vähän silleen että ”tässäkö tää oli”. Tai sitten tuli sellainen kutina, että luvun sisällä tapahtumat yhtäkkiä harppasivat eteenpäin aimo loikan.

    Kaisa

  7. Olli sanoo:

    Aika jännittävää, että kirjaa on suomentaessa lyhennetty, vaikka ei se alkuteos mikään valtava opus ole. Toisaalta kirjasta näyttää olevan englanniksikin erilaisia ”retold by” -versioita. Eräänlainen klassikon merkki sekin. Oliko Kehlo sinusta lyhentämättömässä alkuteoksessa tyhjäkäyntiä? Eli näitkö siinä syitä lyhentämiselle?

    Olli

  8. Kaisa sanoo:

    Eri versioita tästä on kyllä varmasti valtavasti eri kielialueilla: tämän huomaa ihan kun vaikka kuvahakuguuglaa kirjan nimellä. Puoliso kotona muisteli, että heillä oli pikkusiskolla aikanaaan kuvallinen versio kirjasta, jota taajaan luettiin.

    Kaisa

  9. Kehlo sanoo:

    Unohdin kokonaan vastata Ollin kysymykseen!

    Minusta kirjassa ei ollut mitään erityistä löysää tai puuduttavaa. Ainoa mielikuva kohdista, joiden huomasin jääneen lyhennettäessä pois, oli että ne eivät ehkä niin suoraan liittyneet Uljaalle itselleen tapahtuneisiin asioihin. Mahdollisesti oli jätetty pois asioita, jotka eivät liittyneet hevosten elämään, mikä voi olla myös sääli, koska itse pidin kovasti siitä, että muistettiin mainita myös ihmisten elämän olleen rankkaa.

    Tästä kirjasta on kyllä varmasti ihan mahdottomasti erilaisia versioita. Meillä on koulukirjastossa tietokirjallisuudeksi luokiteltu kuvitettu Eyewitness Classics -versio, jossa valo- ja piirroskuvin sekä marginaalihuomautuksin kerrotaan hevosista ja niiden historiasta, esimerkiksi mitä ryhtiremmi pään asennolle tekee ja mikä se ”ostler” on. Tällaisen version yhteydessä lyhentämisenkin ymmärtää jotenkin paremmin, kun olisi mahdollisesti oikeasti vaarana, että kirjasta tulisi hyvin paksu.

    Kehlo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s