Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)

Vuosi sitten luimme Elizabeth Acevedon kirjan Runoilija X. Kuten Maata jalkojen alle, sekin oli säeromaani, jonka päähenkilöt ovat alkuperältään Dominikaanisesta tasavallasta. Runoilija X sijoittui New Yorkin maahanmuuttajakortteleihin, ja tämänkin kirjan toisen päähenkilön elämä on siellä, mutta Maata jalkojen alle tapahtuu suurimmalta osalta Sosúassa Dominikaanisen tasavallan pohjoisrannikolla. 

Kirjan päähenkilöt ja kertojat ovat kaksi nuorta tyttöä, Camino ja Yahaira, jotka eivät ole tienneet toistensa olemassaolosta, ennen kuin heidän isänsä kuolee lento-onnettomuudessa ja paljastuu, että isä on elänyt kaksoiselämää ja ollut naimisissa kummankin tytön äidin kanssa. Yahaira oli saanut selville isänsä toisen avioliiton, muttei sisaren olemassaoloa. Tästä sinänsä hieman sensaatiomaisesta juonenkulusta kirjailija saa kuitenkin aikaan vahvan tarinan, joka pätevästi kuvaa tyttöjen tunne-elämän liikahduksia, kun syvään suruun ja järkytykseen isän kuolemasta sekoittuvat viha ja katkeruus vuosia kestäneistä valheista ja epävarmuus siitä, miten elämään ilmestyvään uuteen sisareen pitää suhtautua. 

Kirja kuvaa myös elämisen eroja kehitysmaan ja Yhdysvaltojen välillä ja sivuaa siirtolaisten asemaa kahden maan ja kulttuurin välillä. Yahaira pohtii ”Voiko ihminen olla kotoisin paikasta, jossa ei ole koskaan käynyt?” (s.97), ja tuntee kulttuurin puolesta olevansa täysi dominikaani, vaikka on asunut koko elämänsä New Yorkissa. Samalla hän on kuitenkin melko naiivin tietämätön niistä arkielämän vaikeuksista ja tulevaisuuden toiveiden hauraudesta, joiden keskellä hänen sisarensa Camino joutuu Sosúassa elämään. Tyttöjen isä taas oli selvästi kärsinyt siirtolaisen juurettomuudesta. Vaikka elämä oli uudessa maassa, hän eli kuitenkin hyvin vahvasti kotimaansa kulttuurissa.  

Kirja sisältää kipakkaa yhteiskunnallista ainesta massaturismin pimeästä puolesta. Hienojen hotelliresortien paratiisirantojen vieressä kukoistaa alaikäisten tyttöjen seksikauppa, ja hotellisiivoojana työskentelevä Caminon ystävä Carline saa potkut, kun ei pääse töihin sairastavan lapsen takia. Carlinen perhe on dominikaaniyhteiskunnan alinta kastia, haitilaisia maahanmuuttajia.  

Minua kiinnosti kirjassa sen paikallisväri. Caminon täti Tía Solana vaikutti santería-papittarelta, vaikka hänet lähinnä esiteltiin parantajana. Erittäin kiinnostava ja vahva henkilö hän joka tapauksessa oli. Ja vaikka elämää Dominikaanisessa tasavallassa ei kirjassa kaunisteltu, ei kertomus unohtanut myöskään ihmissuhteiden lämpöä ja tropiikin elämäniloa. Jotenkin pelkäsin etukäteen, että tämä olisi saaga pääsystä luvattuun maahan, mutta vaikka Camino lopussa pääseekin New Yorkiin, ei kirja kuitenkaan maalaa siirtolaisuuden lähtö- ja tulomaita aivan mustavalkoisiksi. Toki kirjasta näkyy, että kirjailija on syntynyt Yhdysvalloissa ja kirja on kirjoitettu englanniksi, mutta dominikaanitaustaisena Elizabeth Acevedo tietää kyllä mistä puhuu. 

Miellyttävän mutkatonta oli myös se, että homoseksuaalisuudesta ei tehty kirjaan teemaa, vaikka Yahairalla olikin New Yorkissa tyttöystävä. Se oli vain yksityiskohta Yahairan elämässä, siitä ei paisuteltu turhaa draamaa.  

Yhteiskunnallisista ja kulttuurisista olosuhteista on kirjassa paljon viittauksia, mutta varsinaiseksi teemaksi kirjassa kuitenkin nousevat suru ja toisaalta lasten ja vanhempien välinen suhde. Siinä mielessä kirjassa on suomalaisittain eksoottisesta tapahtumaympäristöstään huolimatta yleistä ja yhteistä kaikenlaisille lukijoille. 

Olli 

Kuva: Olli R.

Kuva: Olli R.

Kategoria(t): käännöskirjallisuus, säeromaanit Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

7 vastausta artikkeliin: Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)

  1. Kaisa sanoo:

    Tämä säeromaanimuoto on vähän sellainen, etten tiedä pidänkö siitä vai en. Nythän tämä kirjallisuudenmuoto on tullut meidänkin kielialueellemme vahvasti, juurikin lukemamme kirjailija Elizabeth Acevedon suomennosten myötä. Ja myös Jason Reynoldsin Minuutin mittainen ikuisuus on suosittu uutuus tältä keväältä. Mutta ainakin minulla kestää aina jonkin aikaa ennen kuin solahdan tarinaan tämäntyylisessä tekstissä. Ja nyt jotenkin lukemista häiritsi hirveästi &-merkin tolkuton käyttö. Sitä en ymmärtänyt ollenkaan, miksi se oli joka säkeseen, jos ei joka riville, tällätty.

    Mutta kaiken tämän jälkeen, kun tarina alkoi vetää, niin sehän veti. Taas kerran, en tiedä onko kyseessä loppulukuvuoden väsymys vai romaanin tenho, mutta minusta tarina oli todella koskettava. Kirja toi hyvin esiin nimenomaan siirtolaisuuden, maahan- ja maastamuuttamisen hyvät ja huonot puolet. Uhat ja mahdollisuudet. Maaginen raja Yhdysvaltoihin, jota muun muassa Jennifer Clement käsittelee kirjoissaan, nousi tässäkin yhdeksi päähenkilöistä. Kuka sen saa ylittää, millä ehdoilla ja mihin suuntaan? Ja mitä siitä seuraa? Kuinka ollakaan, paratiisia ei löydy kummaltakaan puolelta. Ja ihminen kaipaa juuriaan.

    Kirja oli myös hirvittävän surullinen; ainakin minulla se meni todella tunteisiin. Ehkä tämä on sitten juurikin se säeromaanin voima ja vahvuus? Kun kaikkea ei ihan proosallisesti selitetä, jättää teksti tilaa tunteille ja ajattelulle. Tyttöjen suru, ja esimerkiksi se kun Camino istuu viimeistä iltaansa rannalla, olivat todella koskettavia. ”Miten minä muka osaisin lievittää surua? / Tehdä itsestäni lohdun lähteen?” (s. 349) Niisk! Olli puhuu ”vahvasta tarinasta”, ja se on hyvin sanottu.

    Romaanissa oli paljon isoja juttuja, mutta ne oli osattu hienosti soluttaa juoneen. Sitä vähän lopuksi mietin, mikä rooli El Cerolla oikeastaan oli. Edustiko hän maanosan väkivaltaista machokulttuuria noin yleensä? Miksi mies halusi raiskata Caminon – ketuttiko tätä tytön suojeltu asema? Jos hän olisi halunnut myydä tytön, ei tätä olisi kannattanut maata väkivalloin ennen sitä. El Cero jäi kirjaan vähän motivoimattomaksi maskuliiniseksi vihaksi.

    Elizabeth Acevedon kirja on hyvä, ja sitä on kovasti kehuttu muun muassa amerikkalaisissa kirjasomekanavissa. Eikä suotta. Onhan tämä YA-kirjallisuutta parhaimmillaan. Ja kerrankin kansi, josta voi antaa kehuja: se on hieno!

    Kaisa

  2. Olli sanoo:

    El Cero oli kyllä kirjan hyytävin hahmo. (Miksiköhän hänen lempinimensä oli ’Nolla’?) Ajattelin asian niin, että hänellä oli tapana vietellä nuoria tyttöjä ja saada heidät siten pois kunniallisten tyttöjen kategoriasta, jolloin tytöille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin alistua hänen sutenööritoimintansa kauppatavaraksi. Tuossa kulttuurissahan naisten kunniallisuus on yhä naisten itsensä hoidettava, miehet eivät koskaan tunnu olevan syyllisiä mihinkään. Caminoakin varoitellaan El Cerosta, mutta enemmän siihen sävyyn, että ”pysy erossa”, vaikka Camino ei mitään muuta haluaisikaan kuin olla rauhassa tuolta luihulta tyypiltä. Varmaan El Ceron raiskausyrityksessä on mukana vihaa siitä, että juoni ei ole onnistunut ja Camino on livahtamassa miehen kontrollin ulottumattomiin.

    Olli

  3. Olli sanoo:

    Niin ne &-merkit! Niitä on todellakin ihan tolkuttomasti. Ensin ajattelin, että tämä on joku nuoriso-muodin oikku, jota minä-kertoja käyttää (vaikka kirja ei olekaan päiväkirjamuotoinen), mutta sitten tajusin, että merkkiä käytetään sekä Caminon että Yahairan kerronnassa. Äkkivilkauksella en löytänyt kirjasta yhtään ja-sanaa, ne on kaikki korvattu &-merkillä. Miksi?

    Olli

  4. Marja sanoo:

    Kirjan saaminen vähän kesti, mutta sisällöstä kertonee se, että vauhtiin päästyäni suoriuduin virtuaalisesta Yhdysvaltain ja Dominikaanisen tasavallan matkastani yhdessä illassa.

    Ensimmäisen kirjan perusteella jännäsin, onko Acevedossa ainesta muuksi kuin yhden asian vähemmistökirjailijaksi. Toisiinsa epätavallisella tavalla tutustumaan joutuvien siskopuolten tarina kuitenkin kosketti. Idea todellisen lento-onnettomuuden hyödyntämisestä tarinan lähtökohtana on mainio. Erilaisista taustoista tulevien tyttöjen elämään oli helppoa ja mielenkiintoistakin solahtaa mukaan. Kirja ei kaunistele köyhän saarivaltion arkea, mutta kirjailija osaa ilmaista ongelmat hienovaraisesti perheen kokemusten kautta.

    Espanjankielisten sanojen ja lauseiden käyttö toi tekstiin autenttisuutta. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että varsin pitkälle kummastelin, miksi melkein kaikkien naisten nimi on Tia. Vasta sanan taivutus muotoon tíani sytytti lampun: tiáhan on tietenkin täti espanjaksi. Iso alkukirjain aiheutti hämääntymisen.

    Minä olen ajatellut säeromaania helppolukuisiin kirjoihin rinnastettavana käytännön ratkaisuna. Jos selkokirjojen lauseet tuntuvat töksähteleviltä, saattaa runomuoto toimia paremmin. Paikkaansa tämä muoto kyllä vielä hakee. Kun perinteinen lauserakenne jää pois, säeromaanissa korostuvat kirjailijan ja kääntäjän tekemät sanavalinnat. Onnistuessaan ne saattavat olla hyvinkin herkullisia.

    Marja

  5. Kaisa sanoo:

    El Ceron, eli Nollan, toiminnan tulkintasi on varmasti Olli pätevää, siis se, että kun saa tytöt pois kunniallisten tyttöjen kategoriasta, ei näille jää muuta mahdollisuutta kuin alistua kauppatavaraksi. Näinhän se varmasti, surullista kyllä, on. Raiskauksen jälkeen tytöille voidaan vakuutella, että eihän sinulla ole enää mitään menetettävää.

    Olen samaa mieltä Marjan kanssa, että ”idea todellisen lento-onnettomuuden hyödyntämisestä tarinan lähtökohtana on mainio”. Kyllä! Ekana lukuiltana jämähdin nettiin etsimään tietoa tästä onnettomuudesta, ja sitten vasta pääsin lukemisen vauhtiin. En kyllä ollenkaan muistanut kyseistä haveria – ehkä se on jäänyt niiden toisten lentohasardien varjoon, joita Amerikassa tuolloin sattui.

    Marja pohtii säeromaania selkokielisen kirjan rinnalla: ”Jos selkokirjojen lauseet tuntuvat töksähteleviltä, saattaa runomuoto toimia paremmin. Paikkaansa tämä muoto kyllä vielä hakee.” Jotenkin samoilla jäljillä olen. Säeromaani on toisaalta selkokielisempää kuin normiproosa: lyhyitä lauseita ja rivejä, ilmavuutta ladonnassa. Toisaalta: tässäkin kirjassa oli 400 sivua, ja tosiaan se välimerkeillä kikkailu, se saattaa alussa lannistaa. Ja jotenkin säeromaani jää, miten sen nyt sanoisi, abstraktimmalle tasolle verrattuna selkokirjaan, jonka taas täytyy selkeyttää asia, tuoda se nimenomaan lyhyesti ja ytimekkäästi lukijan eteen.

    Kaisa

  6. Olli sanoo:

    Ei minustakaan säeromaani ole oikein selkokirjaan rinnastettavissa. Olisi tietysti kiinnostavaa, jos joku oikein tutkisi asiaa, sillä minusta ei ole mitenkään ilmeistä, että säeromaani olisi tavallista romaania helppolukuisempi. Toki ilmava ladonta on apukeino esim. dysleksikoille, mutta itse tarinan ja sisällön seuraamisen näkökulmasta tämä muoto voi olla jopa vaikeampaa kuin perusproosa.

    Kaisa sanoi: ”Kun kaikkea ei ihan proosallisesti selitetä, jättää teksti tilaa tunteille ja ajattelulle.” Hyvin totta, mutta se että kaikkea ei selitetä voi olla myös vaikeustekijä tottumalle lukijalle, jos ei osaakaan mielessään rakentaa sitä osaa tekstistä, joka näennäisesti ”puuttuu”.

    Itse luin tekstiä ilman edes kummemmin kiinnittämättä huomiota muotoon. Siinä tämä poikkesi Runoilija X -kirjasta, että Maata jalkojen alle oli jotenkin juonellisempi, todellakin säeromaani. Runoilija X:ssä oli minusta paljon lukuja, jotka tuntuivat itsenäisiltä runoilta ja toimivat ilman kontekstiakin teksteinä.

    Olli

  7. Kehlo sanoo:

    En ollut aiemmin lukenut yhtään säeromaania, joten tämä oli mielenkiintoinen tuttavuus. Jotenkin teksti tuli eri tavalla iholle, kun oli vain ikään kuin tajunnanvirtaa. Tunteet tuntuivat välittömämmiltä, vähän niin kuin Kaisa sanoi.

    Minun oli pitkään hankala erottaa kertojia toisistaan, koska molempien kerronta oli niin samanlaista. Tämä saattoi johtua myös huonosta keskittymisestä, mutta etenkin alkuun vilkuilin välillä edellistä ja seuraavaa sivua nähdäkseni jonkun henkilönnimen ja päästäkseni takaisin kartalle. Muidenkin ihmettelemä &-merkkien käyttö tuntui lisäävän tätä ongelmaa, koska jokin itsepintainen osa aivoissani selvästi oletti, että tällaisen erikoisuuden pitäisi olla ominainen toiselle kertojalle, ei molemmille.

    En pitänyt ihmeellisenä, että El Cero aikoi raiskata Caminon, koska hänen oli sanottu tykkäävän ”maistaa” kaikkia töihin ottamiaan tyttöjä, enkä ehkä juuri tuon sanavalinnan takia osannut kuvitella, että kyse olisi mistään viettelyä ja molemminpuolista suostumusta edellyttävästä asiasta. El Cero oli toki kuvattu hyvin epämiellyttäväksi tyypiksi, mutta jotenkin oletin, että hänen taustatarinansa oli tarkoitus mahdollisesti sanoa jotain, mutten ole varma, mitä. Traagiset tapahtumat voivat johtaa siihen, ettei välitä enää mistään?

    Kaipa tämä meni jotenkin tunteisiin, koska olen vieläkin vähän vihainen kirjan aikuisille, Tía Solanalle ja Zoilalle, jotka murehtivat omia murheitaan eivätkä huomaa, miten paljon vastuuta tytöt ottavat kantaakseen. Molemmat ovat salailleet tietämäänsä totuutta oman mukavuutensa tähden. Toki he tarttuvat tilaisuuksiin tehdäkseen lopulta oikein, mutta jotenkin lohduton fiilis kuitenkin jäi siitä, että tytöt eivät voi puhua aikuisille asioistaan rehellisesti.

    Suoraan sanottuna onnellinen loppu tuntui vähän lattealta, kun olin jotenkin niin pitkään pelännyt jotain uutta aivan hirveää tapahtuvan, mutta eihän se loppua huonoksi tee. Kuvaus koti-ikävästä, joka alkaa jo ennen kuin on lähtenyt, tuntui jotenkin viiltävän tutulta, vaikken ole koskaan kovin pitkiä matkoja muuttanut. (Jättää takapihan puista putoavat tuoreet hedelmät?)

    Kehlo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s