Salla Simukka: Lukitut (Tammi, 2020)

”Teidät on vangittu, koska on olemassa perusteet olettaa, että jokainen teistä tekee jossain vaiheessa rikoksen. Jos pystytte tunnustamaan tulevan rikoksenne ja osoittamaan katumusta, pääsette vankilasta.”

50 potentiaalisiksi rikollisiksi profiloitua nuorta suljetaan vankilaan ajatuksella, että he tutkiskelisivat siellä itseään, kokisivat oivalluksia ja pystyisivät muuttamaan elämänsä suuntaa. Kokeellisen tutkimuksen tarkoituksena on ennaltaehkäistä rikollisuutta. Vastaava idea on esitetty aiemmin Philip K. Dickin tieteiskertomuksessa Minority Report (1956). Myös edellisen pohjalta tehtyyn elokuvaan (2002) tai tv-sarjaan (2015) viitataan useissa arvosteluissa.

Vankilayhteisö muodostaa suljetun maailman, jossa on helppo keskittyä analysoimaan viiden vangituksi joutuneen päähenkilön elämää ja vankien keskinäisiä ihmissuhteita. Osa vankilan säännöistä tuntuu mielivaltaisilta. Stressi vapauden saavuttamattomuudesta purkautuu monin eri tavoin. Pääosin arki kameroiden valvovan silmän alla noudattaa turvalliseksi muodostuvaa päivärutiinia.

Kirjan väliotsikoissa luodaan jännitettä laskemalla aikaa edessä olevaan kuolemaan. Kuolema tai sen odottaminen ei kuitenkaan ole juonen kannalta merkittävin juttu. Pikemminkin on kyse virhearviointia seuraavasta tapaturmasta.

Huomiota herättävää kirjassa oli, että kaikki päähenkilöt ovat jollakin tavalla erityisnuoria. Tätä kautta avautuu mahdollisuus käsitellä erilaisuutta ja siihen liittyviä ongelmia. Mutta kun tämä kuvio alkaa olla nuorten aikuisten genressä jo niin kovin nähty! Olisi kiva, että päähenkilöiksi valikoituisi myös ihan tavallisia nuoria. Johonkinhan heidänkin täytyy pystyä samaistumaan.

Simukan seurassa ei pitkästy, koska hänellä on taito herättää ajatuksia. Mitä on vapaus? Kuinka valta vaikuttaa ihmiseen? Voiko poika rakastaa poikaa? Entä jos rakastaa sekä tyttöjä että poikia? Mitä jos rakkauden kohde haluaakin olla sukupuoleton? Kuinka ihonväri vaikuttaa itsetuntoon? Tai se, että tietää olevansa adoptoitu? Voiko kiusaamisen, syömishäiriön tai perheväkivallan jättämistä traumoista toipua? Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Millainen valta on sosiaalisella medialla? Kuinka pitkälle tieteen tai yhteisen edun nimissä voi mennä? Onko rikoksia ylipäätään mahdollista ennustaa?

Vaikka yritin olla provosoitumatta, minua kiusasivat aukot kirjan todellisuuspohjassa. Poliisi pakottaa ihmiset osallistumaan kaupallistettuun ihmiskokeeseen. Vanhemmat antavat viedä lapsensa vankilaan kyselemättä oikeudellisia perusteita. Ihmisiä profiloidaan ilman lupaa. Tutkijat, poliitikot, viranomaiset, tuotantoyhtiöt – mikään taho ei missään vaiheessa kyseenalaista suunnitelman eettisyyttä. Missä ihmeen satumaassa tämä kaikki oikein tapahtuu? Tarina tuntuisi realistisemmalta, jos sen voisi ajatella olevan mahdollista tässä ja nyt.

Marja

Kuva: Marja P.
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

8 vastausta artikkeliin: Salla Simukka: Lukitut (Tammi, 2020)

  1. Kehlo sanoo:

    Ei tämä nyt tosiaan mitenkään erityisen omaperäinen idea ollut (eikä toisaalta tarvitsekaan olla). Juuri Marjan mainitsemat aukot taisivat saada minut epäilemään jonkinlaista tosi-TV-vaihtoehtoa, ja loppupaljastus oli siksi vähän niin kuin pettymys. Olen viime aikoina tainnut törmätä jotenkin usein tällaisiin ennustettuihin rikollisiin, ja varmaan siksi läpi tämän kirjan mietin, miksei näissä yhteyksissä yleensä mainita lainsäädännön aina välillä muuttuvan. Joissain näkemissäni jutuissa tämä kierretään siltä, että ennaltarankaistavat rikokset ovat esim. murhia, tai ovat tapahtumassa niin lyhyen ajan kuluessa, että lait ovat yhä samat.

    En ennen Marjan alustusta ollut tullut ajatelleeksi, ettei mukana ollut ketään ”tavallista” nuorta, mutta nyt asiaa ajatellessani se johtuu ehkä siitä, että minusta päähenkilöt tuntuivat aika tavallisilta. Toisaalta heidän mahdollinen epätavallisuutensa voisi heijastaa joko kokeillun järjestelmän epäluotettavuutta (”tavallisten” rikosriskiä ei tunnisteta tai siihen ei haluta reagoida) tai mahdollista tuotantoyhtiön vaikutusta (ihmisten valinta draamallisin perustein?), joka ainakin minulle jäi hämäräksi (onko Simukka itse tässä se tuotantoyhtiö valitessaan, keiden tarinaa seuraamme ja keiden emme??).

    Todellisuuden kannalta ajatellen minun on ehkä jotenkin mahdollista sulattaa ajatus siitä, että jotenkin salavihkaa saataisiin alulle ihmisoikeuksia vastaan rikkova kokeilu, mutta julkisuuspuoli vetää jotenkin maton kokonaan alta. Minulle jäi jotenkin sellainen fiilis, ettei ole osattu valita näiden kahden ratkaisun väliltä, ja yhdistelmä sitten törmää kaikkiin mahdollisiin seiniin.

    Mutta ihan sujuvaa luettavaa kirja oli ja kuolemantapauksen ennakointi piti jännitystä hyvin yllä. Jäin vain ajattelemaan liikaa. Kirja oli ison tekstinsä ansiosta helppolukuinen, minkä ikävä kyllä ymmärsin vasta, kun kuulutukset olivatkin pienemmällä ja teksti näytti aiemman rinnalla epäselvältä.

    Kehlo

  2. Kaisa sanoo:

    Onhan Salla Simukka nykynuortenkirjallisuutemme huippuja, ilman muuta. Se tuli taas todistettua. Sillä mikä tärkeintä, Simukan kirjoja on miellyttävä lukea.

    Lukitut on oikein malliesimerkki siitä, miten juoni vetää, luvut ovat napakoita, fontin vaihdoksilla saadaan tekstiä rytmitettyä ja miten aihe, vaikka lienee toivottavasti vielä dystopiaa, lainaa hieman Big Brotherista, hieman Orange is new black -sarjasta. Sekä Stanfordin vankilakokeesta, Minna Canthilta ja Kahlil Gibranilta. Populaarikulttuuripohjaa siis riittää, kuten Marjakin kirjoitti. Muutenkin peesailen aikalailla Marjan fiiliksiä kirjasta.

    Kirjan viidestä päähenkilöstä: on varmasti kirjailijalta tarkoituksellista, että yksikään heistä ei romaanissa ole valkoinen heteroihminen, toisin sanoen se, mitä suuri yleisö käsittää ”normina”. Mietin tätä lukiessa lähinnä sen kannalta, että on toki hyvä ja asiallista, että jokainen kirjan hahmoista on ”erilainen” ja että erilaisuus saa ääntä ja tilaa nuortenkirjallisuudessa, mutta sitten toisaalta: syökö erilaisuus tässä jo itsensä, kääntyy itseään vastaan? Sillä onko niin, että se kuuluisa ”valkoinen protestanttinen heteromies” kuitenkin pelastuu, taas, jo lähtökohtaisesti? Ainakaan sellainen ei ole joutunut tähän ennakkovankilaan. Syökö tässä hyvä ja kaunis tarkoitus jo itsensä? Kehlon pohdinta aiheesta on myös hyvä: siis se, miten päähenkilöiden ”mahdollinen epätavallisuus voisi heijastaa joko kokeillun järjestelmän epäluotettavuutta (”tavallisten” rikosriskiä ei tunnisteta tai siihen ei haluta reagoida) tai mahdollista tuotantoyhtiön vaikutusta (ihmisten valintaa draamallisin perustein).”

    Luin romaania ahmien, sillä tarina veti niin hyvin, ja oli kiire saada selvyyttä päähenkilöiden asioihin. Siksi loppu oli pienoinen pettymys. Oliko kaikki siis vain keskinkertaista ihmiskoetta, joka ei oikeastaan perustunutkaan sen suurempaan kuin some-yhtiön ahneuteen? Muka-tieteellisenä alkanut koe olikin vain tosi-tv:tä? Hm. Ehkä lukijana olin vähän pettynyt tähän. Eikö mitään tulevaisuuden rikoksia siis ollutkaan, kun ainut vapautunutkin vain vapautettiin kun häntä tarvittiin musikaalitähdeksi?! Marja totesi, että ”tarina tuntuisi realistisemmalta, jos sen voisi ajatella olevan mahdollista tässä ja nyt”. Minä taas summaisin, että dystopiaromaanina alkanut romaani paljastuikin (ja ehkä hieman vesittyikin) lopulta lähes realismin edustajaksi.

    Kaisa

  3. Olli sanoo:

    Minä aloin lukea tätä kirjaa dystopiana. Vaikka päähenkilöiden ajatukset ja puheet elämästään vankilan ulkopuolella antoivat ymmärtää, että missään kovin eksoottisessa paikassa tai kaukaisessa ajassa ei oltu, niin jotenkin kuitenkin oletin, että kirjan yhteiskunta olisi joku diktatuuri tai orwellilainen isoveli-systeemi. Lähinnä odotin lähitulevaisuuteen sijoittuvaa yhteiskuntakriittistä dystopiaa.

    Täytyy myöntää, että loppu oli näillä lähtöodotuksilla vähän lätsähdys. Tämä olikin vain uusi tositv-formaatti! Siinä kohtaa olen samaa mieltä Marjan kanssa todellisuuspohjasta, ainakin vanhempien rooli oli aika epäuskottava. Toisaalta, olihan jutun paljastuminen sitten kuitenkin kipakkaa ironiaa some-maailmaa kohtaan. Julkisuus tekee ihmisistä lampaita. Oliverin äitikin sanoo: ”Te vaikutitte siellä ihan … kohtuullisen tyytyväisiltä.”(s. 267) Eli lapsen saa viedä vankilaan vaikka ilman syytä, jos se on siellä kohtuullisen tyytyväinen, niinkö? Kunhan julkisuutta tulee ja tykkäyksiä.

    Se mistä minä provosoiduin tässä yhteydessä, oli Marjan toive tavallisista nuorista. Kuka määrittelee tavallisen, ja mitä se edes tarkoittaa? Minusta ei ole mitään kovin epätavallista tai erityistä siinä, että on maahanmuuttajien lapsi, adoptoitu, homo, alkoholistin poika tai sukupuoleltaan jotain muuta kuin tyttö tai poika. Kaikkia kyllä kävelee tuolla kaduilla ihan tavallisena porukkana. Lisäksi en ollenkaan ymmärrä tuota samastumista. Sehän se juuri on kirjailijan taitoa, että lukija voi eläytyä vaikka kenen elämään, jännittää päähenkilön puolesta ja vaikka nyt sitten samastua. Ei kai me muuten voitaisi lukea kirjaa, jonka päähenkilö on eri sukupuolta, asuu eri maassa tai on jotenkin muuten erilainen kuin me itse? Aika rajoittuneeksi kävisi lukeminen, enkä ole varma kiinnostaisiko ketään lukea vain itsensä kaltaisista. Ei minua ainakaan.

    Varmasti Simukalla oli syitä valita juuri nämä viisi päähenkilöikseen, mutta siitä en ole ihan varma, voiko tästä lukea halua kertoa jotain rikosepäiltyjä kartoittavasta järjestelmästä. Vankilassahan oli 50 nuorta, viiden päähenkilön lisäksi jopa uusnatseja, kuten kirjan alkupuolella paljastuu. Eli on siellä varmaan joku Kaisan mainitsema ”valkoinen protestanttinen heteromieskin”. Mutta onhan some-firma voinut tietysti haluta tietynlaisen kattauksen.

    Sekä Marja että Kaisa mainitsivat lukuisat viittaukset populaarikulttuuriin ja ylipäätään kirjan ulkopuolelle. Niitä todellakin oli aika runsaasti. Välillä vähän tuntui, että ne hukuttivat mahdollisuuden pureutua päähenkilöihin. Tyypithän olivat vankilassa peräti puoli vuotta, mutta jotenkin aika nopeasti heidän kehityksensä tuona aikana käsiteltiin. Kun heistä oli lopultakin alkanut paljastua jotain, tulikin jo traaginen loppuhuipennus. En tarkoita, että kirjan pitäisi olla pitempi, vaan pikemminkin alkupuoleltaan tiiviimpi.

    Kirja oli minusta kiinnostava lukukokemus, ja Simukan kertojanlahjat tulevat todistetuiksi. Mutta ehkä siihen kuuluisaan maailmanrakennukseen olisi pitänyt paneutua enemmän, nykyisellään loppu on pettymys. Olisin voinut hyväksyä tämän some-firman juonittelukuvionkin loppuratkaisuksi, jos sitä olisi vähän lihavoitettu kuvaamalla moisen dystopiayhteiskunnan kuvioita. Nykyisellään lopusta tulee vähän hätäisesti kokoonkyhätyn oloinen. Sääli, kun tarina muuten vetää kohtalaisen hyvin.

    Miettimisen aihetta kirja antoi lajityypin vakiotapaan. Minusta erityisen onnistunutta oli Meean pohdinta (s. 263-264). Ihmiset vaahtoavat epäolennaisuuksista, vankilan tekniikasta ja henkilökunnasta, mutta ”[s]anoiko kukaan, että oli alun perin väärin sulkea ihmisiä vankilaan kärsimään rangaistusta rikoksista, joita he eivät olleet tehneet?” Hieno kuvaus, joka muutettavat muuttaen pätee moneen aiheeseen ns. julkisessa keskustelussa. Oikeat kysymykset jäävät unhoon, kun jankataan pikkuasioista ja niiden vierestä. Siinäpä pohdittavaa vaikka äikän tunnille tämän kirjan pohjalta.

    Olli

  4. Kehlo sanoo:

    Kiitos, Olli, kun kirjoitit nuorten tavallisuudesta! Minua jäi vähän vaivaamaan oma kommenttini asiasta, kun halusin vain saada kommentoinnin alta pois ennen kuin työt taas kunnolla alkaisivat ja pitäisi taas ajatella(!).

    Suoraan sanottuna minulla oli lukiessani paljon ajatuksia Vegasta. Luin/kuuntelin aiemmin tänä vuonna jonkun valituksen muunsukupuolisista hahmoista ja siitä miten nämä hahmot ovat yleensä salaperäisiä ja ulkopuolisia, jonkinlaisia outolintuja, eivätkä oikein koskaan ihan vain tyyppejä siinä missä muutkin. Jos minun näin niin kuin muunsukupuolisena olisi pitänyt samastua Vegaan, tämä pohdinta vähän niin kuin häiritsi.

    Ylipäänsä pidin kovasti siitä, että kaikilla päähenkilöistä oli salaisia asioita, joista he eivät olleet puhuneet aiemmin muille. Niistä olisin mielelläni kuullut enemmänkin.

    Kehlo

  5. Kaisa sanoo:

    Henkilökattauksesta sen verran, että Kehlo tiivisti asian mielestäni hyvin: ”Ylipäänsä pidin kovasti siitä, että kaikilla päähenkilöistä oli salaisia asioita, joista he eivät olleet puhuneet aiemmin muille. Niistä olisin mielelläni kuullut enemmänkin.” Juuri näin.

    Se miksi Olli kritisoin sen ”valkoisen heteromiehen” puuttumista, oli se, että viiden päähenkilön nimenomaista ”erilaisuutta” korostettiin mielestäni tässä romaanissa aika paljon. Toki on niin, että ”on kirjailijan taitoa, että lukija voi eläytyä vaikka kenen elämään”. Mutta kun koko ajan tuodaan esiin rotutausta tai seksuaalinen suuntautuminen, niin se alkaa olla vähän jo itseisarvo sinällään. Syömishäiriöinen tyttö ja uusnatsit tosiaan vain lisäävät arveluita, että ”tavallisella” nuorella, jolla ei ole mitään lisäattribuuttia, ei ollut tässä somekokeilussa sijaa.

    Kaisa

  6. Marja sanoo:

    Tipahdin nähtävästi ansaan puhumalla tavallisista ja erityisnuorista ilman sitaatteja. (Mitä tässä maailmassa enää uskaltaa sanoa?) Pointti kuitenkin oli se, että kun tiettyjä asioita nostetaan esille ja toisia jätetään pois, pystytään vaikuttamaan siihen, mihin lukijan huomio kiinnittyy. Tässä kirjassa ainakin minulle kävi niin, että keskiverron puuttuminen korosti kaikkea keskiverrosta poikkeavaa. Olisi kiva tietää, tekikö Simukka tämän vahingossa vai tahallaan.

    Marja

  7. Kehlo sanoo:

    Marja, ehdottomasti kannattaa uskaltaa sanoa kaikenlaista! Jos et olisi sanonut, en olisi varmaan ajatellut koko asiaa, enkä siksi olisi tullut huomanneeksi, että minulle Johannes ilmeisesti oli ”se tavallinen”, vaikkakaan en osaa selittää, miksi.

    Minusta on siis nimenomaan mielenkiintoista, miten eri asioihin olemme kiinnittäneet huomiota, enkä ole tarkoittanut kenenkään kokeneen tai kommentoineen mitenkään väärin.

    Sama juttu Kaisan pohdinnassa seksuaalisuuden ja etnisyyden korostamisesta; en itse pitänyt kirjaa lukiessani kumpaakaan mitenkään korostettuna. Erityisesti Kaspianin ja Meean kohdalla oletin ideana nimenomaan olevan, että he itse näkivät itsensä täysin eri tavalla kuin ympäristö, mutta rodullistettuina he eivät voineet juurikaan vaikuttaa asiaan ja joutuivat siksi ajattelemaan sitä niin paljon.

    Kehlo

  8. Olli sanoo:

    Kyllä kaikesta uskaltaa ja voi sanoa. Mutta eikös se vanha totuus ole, että me kaikki kuulumme johonkin vähemmistöön. Ja keskivertoa taas ei taida olla olemassa muuta kuin tilastoissa, kaikki me olemme jotenkin erikoisia ja erilaisia. Onneksi, klooniyhteiskunta se vasta dystopia olisikin!

    Olli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s