Pohjustuksena koulukirjastonhoitajien lukupiiriblogin helmikuussa alkavalle klassikkokirjallisuuden kierrokselle kurkkaus Maria Laakson uuteen kirjaan.
Syksyllä 2020 meillä oli blogissamme arvioitavana Maria Laakson kirja Taltuta klassikko. Kirjoitin silloin itse: ”Arvostin hauskaa kirjoitustapaa yhdistettynä tiukkaan asiaan, kirjassa esiteltiin kirjallisuuden ja kirjallisuudenhistorian käsitteitä tinkimättömästi, mutta kuitenkin hauskasti ja kansantajuisesti.” Tämän saman voisin todeta tästäkin kirjasta.
Kirjoitustyyli on pysynyt samana. Kirjaa on hauska lukea, välillä klassikkoteosten käänteitä kuvataan hulvattomasti. Joissain kohti tämä humoristisuus ehkä menee hitusen yli, ja mietin myös, miten nuori lukija suhtautuu nuorisokielisiin heittoihin, joita Laakso viljelee runsaasti. Paikoin liikutaan pelottavan lähellä kosiskelulta tuntuvaa teennäisyyttä, vaikka mielestäni kuitenkaan ihan sille puolelle menemättä. Vaan itse olen tietysti ihan liian vanha sitä arvioimaan.
Hyvää kirjassa on kirjojen sijoittaminen kontekstiin. Teokset on jaettu aikakausittaisiin lukuihin, joiden alussa on aina lyhyt kahden sivun luonnehdinta aikakaudesta. Kirjoista kertovissa luvuissa ei myöskään tyydytä pelkkään teosanalyysiin, vaan pohditaan teoksen paikkaa kirjallisuuden kentässä ja sen merkitystä kulttuurissa ja historiassa laajemminkin. Teos toimii siis varsin pätevänä pikakelauksena länsimaisen kirjallisuuden historiasta, ainakin valittujen teosten rajoissa. Valittuja teoksia on nimittäin vain 16!
Suomalaisia klassikoita taltutettaessa tehtävä on tietysti sikäli helpompi, että kirjallisuutemme historia on verrattain lyhyt, joten tärkeimpien klassikoiden valitseminen on yksinkertaisempaa. Mutta kun kyseessä on koko länsimainen kirjallisuus antiikista postmodernismiin ja nykykirjallisuuteen, tulee kirjoittajalle selkeä runsaudenpula. Kustakin aikakaudesta Maria Laakso on valinnut kaksi teosta, poikkeuksena keskiaika, josta on vain yksi teos, ja romantiikka, josta on kolme teosta.
Suomalaisia klassikoita käsitelleessä Laakson kirjassa olin hyvin samaa mieltä valituista kirjoista, mutta tässä länsimaisen kirjallisuuden katsauksessa en ole. Vaikka tiedostan kyllä, että omat mieltymykseni vaikuttavat asiaan, Laakso on minusta painottanut aivan liikaa englanniksi kirjoitettuja teoksia. Kun käsitellään länsimaisen kirjallisuuden historiaa ja kirjojen vaikutusta eri aikakausien kulttuuriin, niin nykymaailman englanninkielisyys ei ole kovin hyvä vertailukohta. Vielä 1800-1900-luvun vaihteessa monissa maissa sivistyneistö luki ranskaa ja saksaa tai käännöksiä noista kielistä. Esimerkiksi Minna Canth luki mm. Émile Zolaa, ja sai varmasti häneltä vaikutteita.
Harva pystyy lukemaan romaaneja kovin monella kielellä, mutta silti kielellä on merkitystä kulttuurisen suuntautumisen näkökulmasta. Nuoret tutkijat eivät nykyään osaa kuin englantia, ja siksi käyttävät englanninkielisiä lähteitä, jotka painottavat anglosaksisen maailman näkökulmaa ja keskittyvät siihen. Maria Laaksoa syytän tässä suhteessa yksisilmäisyydestä.
Laakso itse kirjoittaa Miltonin Kadotetusta paratiisista, että se elää ”ainakin englantilaisten koululaisten äikäntunnin pakkopänttäyksessä.” Niinpä, vaikka renessanssiluvussa Shakespeare lienee ylittämätön, niin Miltonin olisin kyllä jättänyt sivuun ja ottanut tilalle Boccaccion Decameronen tai Cervantesin Don Quijoten, joiden yleinen kulttuurinen vaikutus on paljon suurempi. Laakso kyllä mainitsee nämä kirjat lisälukuvihjeissään.
Samoin valistuksen ajan ainoat edustajat ovat Robinson Crusoe ja Gulliverin retket. Kyllä valistuksesta on minusta ihan turha puhua ilman Voltaireä ja Candidea. Romantiikasta olisin heivannut Frankensteinin mäkeen ja ottanut tilalle vaikka Hugon Notre-Damen tai Kurjat. Samoin ollenkaan Virginia Woolfia väheksymättä modernismista puuttuvat Baudelaire, Rimbaud, Proust, Camus, Kafka, Mann, Brecht ja Grass, jotka kaikki kyllä arvioisin Mrs. Dallowaytä keskeisempien kirjojen kirjoittajiksi.
Tämä lienee minun omaa taisteluani tuulimyllyjä vastaan (niin se Cervantes…), mutta kyllä kirjallisuuden tutkijalta toivoisi vähän tasapainoisempaa näkemystä siitä mikä on ”länsimainen kirjallisuus”. Ai niin ja kirjan nimi nyt on kertakaikkisen typerä, tämä ”goes länsimainen kirjallisuus” menee minusta sen nuorisokieltä apinoivan keski-ikäisen tyylittömyysrajan nololle puolelle.
Vaan kaikesta huolimatta toivoisin kirjalle nuoria lukijoita. Kyllä tästä saa paljon oppia hauskassa muodossa, vaikka teos vahvistaakin kulttuurimme yksipuolistumista omalta pieneltä osaltaan.
Olli
Koulukirjastonhoitajat 
Luin kirjaa selaillen ja valikoiden, ja pakko yhtyä Ollin näkemyksiin ja tulkintaan aiheesta. Näkisin asian juurikin niin, että kotimainen kirjallisuus oli vielä helppo ottaa haltuun tällaisella teoksella, mutta nyt on haukattu vähän liian iso pala kakkua. Koko länsimainen kirjallisuus puserrettuna tällaiseen komediamuottiin on jo raskasta lukea, ja valintojen subjektiivisuus on selvä – ja suppea. Ehkä tallaisia kirjoja pitäisi tehdä maa kerrallaan?
Kotimaisen kirjallisuuden osalta asiaa auttoi myös se, että me kaikki tunnemme siinä kentässä käsitellyt teokset. Kaikilla meillä on jo mielikuva Kalevalasta sekä Tuntemattomasta sotilaasta, ja kun sen päälle lisätään jotain, tuo se lisäarvoa ja -tietoa. Käsi ylös, kuka meistä nyt on sitten tosiaan lukenut sen Kadotetun paratiisin…? Jos sitä ei ole lukenut, en lähtisi äikän esseetä kirjoittamaan tämän kirjan pohjalta.
Ja kyllä, olen vanha ja nipo, mutta minusta emojit eivät kuulu kirjallisuuteen. Heti sivulla 7 niitä on alkusanoissa kaksi. Kirjoittajan taitoa kuvastaa mielestäni se, että hän pystyy välittämään tekstinsä tunnetilan ja tyylin kirjaimin.
Kaisa