Aleksandr Puškin: Kapteenin tytär (Osuuskunta Jyväs-Ainola, 2017)

Aleksandr Puškinia pidetään Venäjän kansallisrunoilijana ja modernin venäläisen kirjallisuuden perustajana. Hän kuului yhteiskunnallisia uudistuksia kannattaviin radikaaleihin ja vietti paljon aikaa maanpaossa Venäjän maaseudulla. Puškin menehtyi 38-vuotiaana kaksintaistelussa saatuihin vammoihin. Reijo Valtan jälkisanojen mukaan Kapteenin tytär on ensimmäinen kirjamuodossa suomeksi julkaistu romaani.

Tositapahtumiin pohjautuvassa Kapteenin tyttäressä eletään vuotta 1773. Maaorjuuden lakkauttamista vaativa venäläinen kasakkasoturi Jemeljan Pugatšov julistautuu Katariina Suuren syrjäyttämäksi keisari Pietari III:ksi ja kerää suuren kasakka-armeijan tarkoituksenaan lyödä hallituksen joukot.

Kirjan päähenkilö on 17-vuotias nuorukainen Pjotr Grinev, jonka eläkkeellä oleva upseeri-isä päättää lähettää suorittamaan asepalvelusta Jaik-virran (nyk. Ural) rannalle Orenburgiin lähelle nykyisen Kazakstanin rajaa. Turvakseen kokematon nuori mies saa uskollisen palvelija Saveljitshin. Saveljitshilla on vaikeuksia pysyä Grinevin perässä, mutta yleensä hän ehtii paikalle ja onnistuu pelastamaan isäntänsä pulasta.

Orenburgista miesten matka jatkuu etelään Belogorin linnaan tai paremminkin linnoituskaupunkiin. Sodanuhasta huolimatta elämä kaupungissa on leppoisaa, hetkittäin suorastaan hauskaa. Puuhakkaan vaimonsa tossun alla oleva kapteeni Mironov tekee kömpelöitä yrityksiä saadakseen rouvansa pitämään näpit irti hallinnollisista ja sotastrategisista asioista. Tomera Vasilisa Jegorovna kuitenkin päihittää hänet leikiten. Henkilöiden arvojärjestyksestä kertoo tapaus, jossa naisväki piilottaa kaksintaistelua hautovien nuorukaisten miekat. Lopulta kiistakumppanit rauhoittuvat kapteenin rouvan maittavien keitosten äärelle pohtimaan maailman menoa.

Kapteeni Mironovin tytär Masha on toimeliaan äitinsä täydellinen vastakohta. Kaino ja hurskas neito sairastelee paljon ja pyörtyy ensimmäisenä, kun tapahtuu jotakin jännittävää. Nuoren Grinevin sydämen hauras kaunotar valloittaa leikiten. Rakkaudessa näyttäisi olevan salattua voimaa, sillä kirjan lopussa Masha yllättää rohkaistumalla tapaamaan itsensä keisarinnan.

Kasakoiden hyökkäys näyttäytyy romantisoituna sankarimittelönä, jossa Grinevin lapsellisilta tuntuvat päähänpistot auttavat lopulta saavuttamaan toivotun ratkaisun. Nykyromaanien vauhtiin tottuneesta lukijasta seikkailu saattaa vaikuttaa ohuehkolta ja vähän kuivakalta. Uskottava ajankuva Pjotr Grinevin tarinasta silti muodostuu.

Marja

Kuva: Marja P.
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Aleksandr Puškin: Kapteenin tytär (Osuuskunta Jyväs-Ainola, 2017)

  1. Olli sanoo:

    Oli vaikeaa lukea tätä kirjaa ilman nykyhetken suodatinta, sillä vaikka kuinka tiesi lukevansa klassikkoa, tulivat väistämättä mieleen kaikki kauheudet, joita Venäjän armeija tekee juuri nyt Ukrainassa. Kun tässä kuitenkin liikuttiin armeijapiireissä, olkoonkin että toisessa ajassa ja paikassa.

    Itse tarina oli joiltain osin seikkailuromaani, jopa villin lännen romaanit vilahtivat mielessäni paikoitellen. Toisaalta Kapteenin tytär sisältää paljon perivenäläistä ainesta, olihan useammalla henkilöistä suorastaan kliseisessä määrin ”lavea luonne”. Tunteet ailahtelivat ja rahaakin pantiin menemään ihan hetken mielijohteesta. Kun kyseessä on Puškin, jolla on kansalliskirjailijan asema Venäjällä, niin voi miettiä, kuinka paljon venäläisten minäkuvaan ovat vaikuttaneet nämä kirjailijan kuvaamat tyypit ja luonteenpiirteet.

    Marja sanoi, että nykylukijasta ”seikkailu saattaa vaikuttaa ohuehkolta ja vähän kuivakalta”. Tästä olen ihan samaa mieltä, Kapteenin tytärtä on pakko lukea vähän sellaisessa klassikonlukumoodissa, ihan nykykirjan ehdoilla tarina ei toimi. Tätä tunnetta lisää vanha suomennos. Luin Samuli Suomalaisen käännöstä, josta Reijo Valta toteaa jälkisanoissa: ”Ajallisesta etäisyydestä huolimatta Samuli Suomalainen kirjoitti ymmärrettävyytensä säilyttänyttä nykysuomea.” No tästä voi olla eri mieltäkin, ei minulla ymmärtämisvaikeuksia ollut, mutta nykysuomeksi en kirjan kieltä kyllä kutsuisi.

    Sinänsä vanha kieli ja ilmaisu olivat minusta mielenkiintoisia, lukiessa sai samalla pohdiskella kielen muuttumista ja tehdä havaintoja ilmaisutavoista, joihin ei nykykielessä törmää. Vähemmän kieleen suuntautunutta ja varsinkin nuorta lukijaa ilmaisu voi tosin häiritäkin. Joissain kohdin mietin myös, onko Samuli Suomalaisen kielitaju silloin aikoinaan hieman pettänyt, jo aivan alussa (s. 7) lukee: ”Viisi-vuotisena annettiin minä ratsaspalvelijan Saveljitshin huostaan [ – -]”. Annettiin minä? Ei kai passiivilausetta noin rakennettu 1870-luvullakaan? Minua häiritsi myös š-kirjaimen puuttuminen, mutta ehkä sitä ei vielä tuolloin suomessa käytetty venäjää transkriboidessa. Mutta isännimien lopun -itsh näyttää oudolta.

    Kirja sai minut miettimään siirtomaaisäntiä ja Venäjän itäänpäin levinnyttä valloitusta. Puškin kirjoittaa: ”Tässä avarassa ja viljavassa kuvernementissa asui koko joukko puolivillejä kansoja, jotka vasta vähän aikaa sitten olivat tunnustaneet Venäjän keisarien ylivallan. Heidän alituiset kapinoimisensa, tottumattomuus lakeihin ja yhteiskunnalliseen elämään, kevytmielisyys ja julmuus vaativat hallituksen puolelta alituista silmällä pitoa.” (s. 58)

    Luin aivan tämän kirjan perään Yaa Gyasin kirjan Matkalla kotiin, joka käsitteli mm. brittiläisten siirtomaaherrojen touhuja nykyisessä Ghanassa, ja muutettavat muuttaen Puškinin teksti olisi voinut tulla jonkun siirtomaasoturin suusta. Kapteenin tyttäressä alueen alkuperäisasukkaat, eri turkkilaiset kansat, kuvataan puolivilleiksi raakalaisiksi, mutta samalla ihan ohimennen kerrotaan baškiireista, joita on rangaistu kapinoinnista leikkaamalla heiltä nenä ja korvat. Näin sitä on sivistystä levitetty ”puolivillien” kansojen pariin!

    Tarinan rakenne oli täynnä äkkinäisiä käänteitä, ja varsinkin loppupuolella isoja tapahtumia käytiin läpi kovaa vauhtia. Pietaria epäillään maanpetturiksi ja Maria tapaa keisarinnan, ja sitten yhtäkkiä kaikki on hyvin. Alkupuolella yhteen peli-iltaan oli kulutettu sama määrä sivuja. Ihan kuin kirjailijalle olisi tullut kiire saada tarina loppuun. Ehkä tämä oli juuri sitä Marjan mainitsemaa seikkailun ohuutta.

    Kokonaisuutena mielenkiintoinen ja sivistävä lukukokemus, olenpahan saanut tutustua tähänkin klassikkoon. Mutta Puškinin ihailijaa minusta ei kyllä tullut…

    Olli

  2. Kaisa sanoo:

    No mutta tämähän oli hauska pläjäys! Onko tämä tosiaan ensimmäinen suomennettu romaani? Pakko kai se on uskoa, kun kirjassa niin sanotaan!

    Marja alusti: ”Nykyromaanien vauhtiin tottuneesta lukijasta seikkailu saattaa vaikuttaa ohuehkolta ja vähän kuivakalta.” Ohuehko tarina ehkä oli, mutta kuivakka ei missään nimessä. Siitä piti hauska suomennos huolen. Oli vähän kuin olisi lukenut Seitsemää veljestä, mutta nyt seikkailijat olivat uusia ja miljöö vieras – tarkoitan, että kieli on sen verran vanhaa suomea, että se oli hauskaa.

    Tarinahan on tavallaan yksi versio Don Quijoten ja Sancho Panzan seikkailuista. Pjotr lähtee armeijaan vanhan palvelijansa kanssa, ja kokee miekkoja kalisuttavia seikkailuja yhdessä uskollisen aisaparin kanssa. Ja loputa kaiken takana on nainen, eli kapteenin tytär tulee ja selvittää kaiken ja loppu on onnellinen.

    Muutamaa juttua pohdin ihan juonesta. Onko vuoden 1773 tapahtumilla tositausta? Miksi joiltain vanhoilta miehiltä oli ”kasvot typistetty” eli nenä leikattu? Mitä olivat ne invalidit, jotka paikoin tekivät työläisten töitä?

    Mietinpä oikein lopulta, että olenko Aleksandr Puškinia lukenut aiemmin, mutta en taida olla. Tämä oli hauska ja kiinnostava löytö klassikoiden maailmasta. Kiitokset Marjalle valinnasta!

    Kaisa

  3. Olli sanoo:

    Tapahtumilla on tositausta, Pugatšovin kapina on ollut olemassa. Vanha kunnon Wikipediakin kertoo asiasta:

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Pugat%C5%A1ovin_kapina

    Olli

  4. Kehlo sanoo:

    Minä ihan unohdin tulla tänne kommentoimaan, vaikka sain kirjan luettua jo hyvissä ajoin. Luin Siiri Hannikaisen suomennoksen, koska se oli helpoiten saatavilla. Muistan lukeneeni kirjan ennenkin, mutta mitään varsinaisia muistikuvia se ei ollut jättänyt.

    Kapteenin tyttären lukeminen oli vähän outoa sikäli, että useimmat asiat kerrotaan hyvin toteavaan tyyliin. Esimerkiksi Belogorskin hirttäjäiset ohitettiin aika nopeasti, ja pitkin poikin lojuvat ruumiit taisivat lähinnä kuvittaa hyökkääjien kunnioituksen puutetta eivätkä niinkään traumatisoida. Ollin tapaan kirja sai minutkin ajattelemaan nykytilannetta. Näinköhän nykyiset sotaherrat istuvat samaan tapaan pöydän ympärillä jutustelemassa myöhään yöhön?

    Tavallaan tämä oli vähän niin kuin jonkinlainen satu, jollaisena ajatellen lukukokemus oli ihan kiva. Kaihertamaan jäi muidenkin mainitsema vähän hutaistu loppupuoli. Alussa kerrotaan tarkasti opettajasta, joka ei lopulta juurikaan vaikuta mihinkään, sitten runoillaan ja ties mitä. Sinänsä tätä voi varmaan selitellä kehyskertomuksella ja sillä, ettei Pjotr itse ollut paikalla asioita näkemässä.

    Kaisan vertaus Don Quijoteen on hauska oivallus! Ehkä Pjotr on sellainen sankari, jollaiseksi Don Quijote itsensä kuvitteli. Sancho ja Saveljitšovat molemmat uskollisia, jälkimmäinen jopa ilman lupauksia omasta saarivaltakunnasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s