Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (Gummerus, 2011) 

Sydämen mekaniikka on kertomus Jackista, jonka synnynnäisesti heikkoa sydäntä monitaitoinen tohtori Madeleine vahvistaa kiinnittämällä siihen puisen käkikellon. Jack saa kuulla, että vahvat tunteet, erityisesti rakkaus, hajottaisivat kellon.

Ylisuojelevaisen Madelinen hoteissa Jack tapaa vain tämän tuttuja ja asiakkaita, ja poika paneekin asiat ihan sekaisin heti saatuaan luvan päästä ulos. Kymmenvuotiaana hän tapaa pienen, likinäköisen flamencotanssijan, Miss Acacian, johon hän välittömästi rakastuu. Hän vaatii päästä kouluun tavatakseen tytön uudelleen, mutta löytää vain koulukiusaaja-Joen, joka myöskin on rakastunut Miss Acaciaan.

Puhkaistuaan Joen silmän tappelussa Jack karkaa Edinburghista etsiäkseen Miss Acaciaa Espanjasta. Tästä päätöksestä seuraa melkoista saippuaoopperaa. On salaisia öisiä tapaamisia, Joen ilmestyttyä paikalle myös mustasukkaisuutta, Jackin itsetuhoinen ele ja jopa vuosia kestävä kooma!

Jackin mekaaninen sydän on paljon vartijana, kun sitä toisaalta käytetään syynä jatkuvaan varovaisuuteen ja toisaalta perusteluna tunteiden roihulle. Minä-kertojana Jack ei anna rakkaudestaan kovin ruusuista kuvaa, vaan keskittyy yleensä puhumaan Miss Acacian ulkonäöstä ja tulevaisuudenhaaveissakin nähdään lähinnä paisuva vatsa. Pahimmassa riidassa sanomiaan kauheuksia Jack ei edes toista, eikä edes väitä jättävänsä niitä kertomatta häpeän tai vastaavan vuoksi.

Kirjan koukeroinen kerrontatyyli tuntui minusta välillä liioitellulta ja päällimmäinen fiilis lukukokemuksesta oli, että tässä sanottiin paljon mutta kerrottiin vähän. Ehkä vain odotin liikoja, kun maagisesta realismista ja stempunkista pidän. Elokuvaversion (2013) olen myös joskus nähnyt, mutta siitäkin muistan lähinnä, etten pitänyt suomenkielisestä dubbauksesta.

Kehlo

Kuva: Kaisa N.
Kategoria(t): käännöskirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta artikkeliin: Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (Gummerus, 2011) 

  1. Kaisa sanoo:

    Voi että! Minä olisin halunnut kirjoittaa tämän kirjan! Mistä Kehlo löysit tai tiesit tästä ja osasit valita meille luettavaksi? Tämä oli i-h-a-n-a. Ja hämmästyttävä. Lähdetään siitä, että kirja oli merkitty Kaupunginkirjastossa aikuisten viihteeseen ja toisaalta googlaamalla sen nimellä löytyy myös lasten animaatio. Aivan hurmaava hässäkkä siis! (Ja siis elokuvankin voi lainata kirjastosta, K7.) Tarinassahan sydämetön rakastuu silmättömään. Kirjan kuluessa tietenkin selviää, onko tilanne oikeasti näin.

    Itse luetteloisin tämän osastoon aikuisten sadut, jos nyt johonkin koloseen kirja pitäisi laittaa. Tai nuortenkirjoihin. Tai…. Enpäs tiedäkään. Siinä kohtaa, kun alussa tajusin, että kyseessä ei todellakaan ole historiallisiin faktoihin pureutuva historiallinen romaani, vaan päinvastoin: faktat heittävät iloisesti kuperkeikkaa, annoin vain mennä ja nautin. Hämmentävästi aikuisen äänellä ja hyvin aikuismaisia tunteita analysoiva pikkupoikakaan ei varsinaisesti asemoinut kirjaa realismin genreen. Kuten edellä totesin, mielestäni kirja oli ihastuttava sekasotku, joka antoi piut paut esimerkiksi lineaariselle ajankululle, lääketieteelle ja tapahtumien loogisuudelle, noin muutamia omituisuuksia mainitakseni.

    Kirjan sanomahan on erilaisuus ja suuret tunteet. Me kaikki olemme erilaisia ja meillä kaikilla on oikeus tunteisiin, suurin sellaisiin. Ei kannata himmata. Kirjan kieli oli ihanan sujuvaa, ja siitä tietysti kunnia tekstin kääntäjälle Lotta Toivaselle. Kirjan tapahtumat ja niiden kuvailu olivat jotenkin hyvin unenomaisia. ”Mutta Madeleine lähti eilisiltana. Hän päätti lähteä matkalle, jolta hän ei voi koskaan palata. Hän jätti ruumiinsa vankilaan, muta hänen sydämensä pääsi vapauteen” (s. 70). ”Emme voi koskaan muuttaa menneitä tekojamme, emme vaikka meillä olisi käkikello sydämenä” (s.63). Voi että miten kaunista! Entä ne lapsuuden unelmat, joita voi vielä löytyä tyynyliinan alta, tai kaappiin pistetyt haaveiden kattilat – vai miten se nyt meni.

    Eläkää: rakastakaa, kaivatkaa, kärsikää, unohtakaa. Antakaa mennä! Siinä mielestäni on tämän hurmaavan teoksen sanoma.

    Kaisa

  2. Kehlo sanoo:

    Kiva että pidit tästä kirjasta, Kaisa! Minäkin olisin halunnut pitää. Näin elokuvan joskus aikoinaan ja jokin aika sitten kirja tuli vastaan antikvariaatissa. Olen samaa mieltä siitä, Kaisa, että kirjan kieli on kaunista (lainaamasi kohdat ovat hyviä esimerkkejä), mutta välillä jatkuva ryöppy kävi minulle puuduttavaksi.

    Lopulta en kai vain pitänyt romanssin tyylistä. Olisin mieluummin kuullut, missä Miss Acacian vanhemmat olivat (oliko hänkin orpo?) tai mitä mieltä hän oli Edinburghista kuin taas uuden vertauksen hänen takapuolensa muodosta tms.

    Kehlo

  3. Olli sanoo:

    Vasta aivan hiljattain opin eron ranskankielisten kirjallisuusgenrejen ’fantasy’ ja ’fantastique’ välillä. Fantasy on lainattu englannista ja tarkoittaa sitä, mikä suomeksi on fantasiaa: taikuutta, kuviteltuja maailmoja jne. Fantastique taas on laji, jossa arkitodellisuuteen sekoittuu pelottavia ja todellisuutta sekoittavia elementtejä. Tässä kirjassa on kyse tuosta jälkimmäisestä.

    Olin tämän kirjan luettuani ja jo lukiessani hämmentynyt. Alussa nautiskelin kielestä. Kaikkien aikojen kylmintä päivää kuvailtiin hienosti: ”Ikkunoihin piirtyy läpikuultavia ruusuja, jotka valaisevat puistokadut, ja kissat painavat kyntensä rännikouruihin ja muuttuvat räystäspiruiksi.” (s. 14) Myös itse tarina kulki alussa mukavasti; se osa tarinaa, joka tapahtui Edinburghissa, oli minusta kiinnostava.

    Mutta sitten kun Jack tuli pikaisesti Pariisiin, kohtasi Mélièsin ja lähti tämän kanssa Granadaan, koko juttu jumittui jankkaamiseksi. Kestääkö käkikellosydän vai ei, mikä tunne puristaa Jackin rintaa ja mitä odottamatonta miss Acacia milloinkin suustaan päästään? Hohhoijaa. Ihmiset poukkoilevat tilanteesta toiseen ilman mitään logiikkaa, ja kaikki menee jotenkin nopeasti, vaikka oikeastaan paljon mitään ei tapahdu. Kehlo tiivisti hyvin: ”tässä sanottiin paljon mutta kerrottiin vähän.”

    Vaikeasti määriteltävissä tämä kirja varmasti on, vaikka päähenkilöt ovat alussa lapsia ja lopussakin vasta teini-iässä, niin mikään lasten tai nuortenkirja tämä ei ole. Aika nuoria henkilöt olivat ollakseen tuollaisessa tunteiden vuoristoradassa ja vakiintuneessa salaseksisuhteessa. Ja kuten Kaisa totesi, tässä pikkupoika kokee aikuismaisia tunteita. Myös miss Acacia on ikäistään paljon kypsempi. En tiedä, miksi kirjailija on halunnut tehdä päähenkilöistään niin nuoria.

    Selailin vähän ranskalaisia mielipiteitä kirjasta, ja usein toistui sana ”poétique”. Ehkä tällä viitataan juuri kieleen ja sen tietynlaiseen koukeroisuuteen, joka voi tuoda runouden mieleen. Minä olisin arvostanut vähän vahvempaa tarinallisuutta.

    Hienoa, että Kaisa löysi kirjasta niin hyvän ja positiivisen sanoman. En ole siitä eri mieltä, mutta minut kirja jätti lähinnä hämmennyksen valtaan. Mitä tässä tapahtui? Mitä se tarkoitti? Mitä tällä haluttiin kertoa? Minulla nämä kysymykset jäivät avoimiksi.

    Olli

  4. Marja sanoo:

    Olen yleensä se faktoihin jumittuva realisti, joka tarkistaa kaikki nippelitiedot saadakseen selville tapahtumien taustoja. Mutta minä jotenkin lumouduin tästä tarinasta. Pelkästään kirjan kansi on kaunis – sanojen asettelusta puhumattakaan. Rakkautta – ja sen vastapainona rakkaudettomuutta – kuvataan taidokkaasti monesta eri näkökulmasta. Siinä on nähdäkseni tämän kirjan sanoma, ja samalla myös suurin vahvuus.

    Taustakertomus tohtori Madeleinen 1800-luvun lopun Edinburghissa toimivasta vähävaraisten adoptio- ja keinoelintehtaasta on sadunomainen. Maaginen realismi vaille rakkautta jääneen pojan sydämentahdistimena toimivasta käkikellosta toimii absurdiudestaan huolimatta hyvin. Metaforat sydämen särkymisestä ja ajan pysähtymisestä saavat oikuttelevan kellokoneiston muodossa konkreettisen ulottuvuuden.

    Kellokoneistolla tuunatun pojan ja likinäköisen tytön rakkaustarina on kömpelyydessään söpöä seurattavaa. Vaikka olosuhteet ovat vastaan, eivätkä asiat aina etene, kuten toivoisi, päähenkilöillä on silti unelmia, ja he uskaltavat lähteä rohkeasti niitä toteuttamaan.

    Laskeskelin, että Jack on Espanjaan matkustaessaan 14-vuotias. Ehkä vähän nuori, mutta tässä tarinassa ajan kulkuun ei aina voi luottaa. Malzieun maailmassa rakastunut nuori mies pystyy halutessaan pysäyttämään ajankin.

    Kirjassa on paljon veikeitä yksityiskohtia. Mietin, kuinka Acacian kotimaaksi on valikoitunut nimenomaan Espanja. Onko flamenco sopivan tulinen tanssi nuorelle katulaulajattarelle? Vai haluttiinko kirjaan tietoisesti jonkinlainen viittaus don Quijoteen? Kun asiaa alkaa ajatella, Jackin ja Mélièsin seikkailussa on kieltämättä paljon samaa.

    Jotta faktan ja fiktion hulvattomuuteen asti etenevä fuusio olisi täydellinen, mukaan on mahdutettu myös todellisia historian henkilöitä. Georges Méliès on ranskalainen elokuvamies, joka kunnostautui erityisesti trikkikuvauksen keksijänä. Kirja menee niinkin pitkälle, että siinä esitetään yltiöromanttinen teoria taustaksi Mélièsin myöhempään Matka kuuhun -elokuvaan.

    Viiltäjä-Jackin osuutta tarinassa en ihan ymmärtänyt. Lontoon junissa liikkuva sarjamurhaaja opastaa kaimaansa, että pelottelu on yksi tapa vietellä. Vaikka kirjassa on paljon yhteen solmittavissa olevia langanpäitä, tämän merkitys jäi minulle hämäräksi. Ehkä se on osa sitä yllättävää epäloogisuutta, joka tässä kirjassa saa lukijan hulluuden partaalle – tai sitten tekee lukukokemuksesta kiehtovan.

    Arvosteluissa kirjaa kutsutaan aikuisten saduksi. Useimmissa kirjastoissakin se on sijoitettu aikuisten puolelle. Päähenkilöt ovat kuitenkin aika nuoria. En näe estettä, miksei erilaisuudesta ja ensirakkaudesta kertova kirja voisi toimia jo yläasteikäistä ylöspäin.

    Marja

  5. Olli sanoo:

    Mietin tuota Marjan Espanja-pohdintaa. Olen taipuvainen ajattelemaan, että Espanja on tässä lähinnä eksoottinen kulissi, joskin Marjan huomio Don Quijotesta on kyllä pätevä. Jack viittaa siihen itsekin: ”Varsinaisia donquijoteja valloittamassa Andalusian lännenmaisemia.” (s. 89)

    Ei silti, että mikään kirjan paikoista olisi jotenkin todellinen, eikä se tämän genren tarinassa ole tarpeenkaan, mutta silti en oikein päässyt kirjan Espanjaan sisälle. Vähän sellainen turistibrosyyrin klisee, voimakas valo ja flamencoa. Joku espanjankielinen repliikkikin oli vähän sinne päin. Mutta se on varmaan epäoleellista tässä sadussa.

    Olen Marjan kanssa samaa mieltä, että tämä tarina sopii nuorille. Mitä siitä sitten tykkäisivät, sitä en osaa ennustaa.

    Olli

  6. Kaisa sanoo:

    Genreluokituksesta vielä: olisiko tämä ns. absurdi-satu, nonsense-satu? Sopisiko se Marjan kuvaukseen, että tarinan yllättävä epäloogisuus ”saa lukijan hulluuden partaalle – tai sitten tekee lukukokemuksesta kiehtovan”.

    Kaisa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s