Kerrankin kirjan takakansiteksti pitää prikulleen paikkansa: ” [ – – ] riemukas kirja ystävyydestä sekä identiteetin ja merkityksen etsimisestä. Se kuvaa häkellyttävän tarkasti sitä hetkeä, kun on vielä kovin nuori, mutta pitää itseään jo tosi aikuisena.
Mehän vaan mennään siitä ohi kertoo kahdesta yhdeksäsluokkalaisesta tytöstä, Mandasta ja Malinista. Tapahtumat sijoittuvat ysiluokan kevääseen, kirja alkaa pääsiäisestä ja loppuu kesäloman alkuun. Tytöt asuvat pienellä paikkakunnalla ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja haaveilevat siitä, että elämään saisi vähän säpinää. He pyöräilevät ympäri kotikylää ja tekevät melko epärealistisia suunnitelmia siitä, miten tämän säpinän saisi aikaiseksi. Vaikka kirjassa on vakaviakin teemoja seksuaalisuudesta, mielenterveydestä ja identiteetistä, sen yleissävy on keveä, tai ehkä pitäisi sanoa ”ilmava”. Kirja ei synkistele, vaan kertoo tarinansa huumorilla ja hellyydellä.
Itse minua huvitti tuo teini-ikäisen rajaton itseluottamus. Tytöt tekevät valtavasti suunnitelmia, joihin liittyy arvoituksellisuus. ”Olisi kyllä ihan parasta, että joku ajattelisi meidän olevan arvoituksellisia ja sitten kiinnostuisi meistä.” (s. 7) Valitettavasti kukaan ei oikein huomaa, mutta sehän ei Mandaa ja Malinia estä lisäämästä kierroksia säpinänetsintäprojektiinsa. Tämä fantasioiva suunnittelu ”sit me voitais” -tyyliin on jotenkin niin tunnistettavaa ja aikuislukijasta hellyttävääkin. Strömberg on myös erittäin taitava siinä, että tässä kirjassa ei saarnata, vaan jos tytöt (ja lukijat) jotain matkan varrella oppivat, se tulee kokemuksista tarinan myötä, ei ulkokohtaisesta opettavaisuudesta.
Kirjan kertojana on Manda, joka kokee olevansa tylsä ja räiskyvämmän ystävänsä Malinin varjossa. Malin taas katsoo asian olevan juuri päinvastoin: ”Sulla on kaikki ja mulla ei mitään.” (s. 173) Tarinassa tyttöjen välillä on pientä skismaa ja mustasukkaisuuden hetkiä, mutta ystävyys kestää, ja tämän vahvan ystävyyden synty on kauniisti kuvattu, kun Manda muistelee, kuinka tutustui Maliniin: ”Malin tajusi heti.” (s. 15)
Itse nautin eniten Mandan suorasukaisesta tyylistä kuvata asioita. Kirjastonhoitaja Yngve ”muistuttaa vähän oravaa. Oravaa, jolla on pikeepaita ja vähän liian korkealle vedetyt farkut.” (s. 28). Punkkarista Manda on ”[ – – ] melko yllättynyt, että Jonnen kanssa ilmeisesti pystyykin keskustelemaan jokseenkin normaalisti. Odotin hänen istuvan täällä ruisku törröttäen käsivarresta tai olevan nyrkkitappelussa jonkun kanssa [ – – ].” (s. 73-74) Tässä tyylissä on myös kyse uskottavuudesta tuon ikäisen nuoren ajatusten kuvaamisessa, aika ehdottomia ja suorasukaisia me kaikki olemme arvioissamme 15-vuotiaina. Silti en usko, että kirja miellyttäisi vain aikuislukijaa, joka hymähtelee ilahtuneen nostalgisesti. Vaikka hellyttävyys ei ole ollenkaan coolia, uskoisin teini-ikäisen lukijan toisaalta arvostavan suorasukaisia tokaisuja ja niihin sisältyvää huumoria.
Kirjan vakavampaan puoleen liittyy Mandan haavekuvien romahtaminen, kun Matias, ”ehkä kuumin jätkä, jonka olen ikinä elämässäni nähnyt” (s. 19), osoittautuukin törkimykseksi. Tämä sinänsä vaikea aihe kuitenkin käsitellään fiksusti. Manda on lopultakin järkevä ihminen, joka huomaa itsekin, mihin on valmis ja mihin ei. Pidin siitä, että asiat kerrottiin niin kuin ne ovat, mutta ei silti lähdetty vyörymään hyväksikäytön pohjamutiin.
Kirjan etuna oli muutenkin se, että teemana pysyi oman itsen ja itselle sopivan ”säpinän” etsiminen. Tarinassa esimerkiksi homoseksuaalisuus ja vammaisuus eivät olleet mitään ongelmia, eikä niistä sellaisia tehty, vaan ote oli miellyttävän raikas. Onkohan Mandan isosisko Laura kirjallisuuden coolein CP-vammainen? Kirjan lopussa Laura ottaa ohjat käsiinsä, ja sisarukset lähentyvät tavalla, jota ei kirjan alkupuolella olisi uskonut.
Sen verran voin itseäni onnitella, että valitsin kirjan blogiimme jo ennen kuin se nimettiin Finlandia-ehdokkaaksi ja sai August-palkinnon. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaa kirja ei saanut, tutustuttuani ehdokkaisiin olisin valitsijadiktaattorina ehkä antanut palkinnon juuri tälle kirjalle. Mutta kirja oli ensimmäinen suomenruotsalainen nuortenkirjallisuuden August-palkinnon voittaja, melkoinen saavutus sinänsä. Kirjallisuuspalkinnot ovat tietysti aina mielipidekysymyksiä, eivätkä yksin todista kirjojen hyvyydestä, mutta tässä kohtaa väittäisin August-palkinnon kyllä osuneen maaliin.
Toivoisin Strömbergin kirjalle paljon lukijoita. Vaikka itse rakastan fantasiaa, se on nykyään nuortenkirjallisuudessa niin hallitsevaa, että Mehän vaan mennään siitä ohi on virkistävää luettavaa kaikessa arkisuudessaan. Hyvän tarinan voi kirjoittaa pikkupaikkakunnalla pyöräilevistä tytöistä ja heidän ajatusmaailmastaan. Kun osaa, ja Ellen Strömberg totisesti osaa.
Olli
Koulukirjastonhoitajat 
No hei, nyt joku, eli Ellen Strömberg on kirjoittanut puhtaaksi teini-iän päiväkirjani. En oikein tiedä, mikä oli päällimmäinen tunnetilani kirjaa lukiessa: nolostus, nauratus, hävetys vai nostalgia. Sillä kyllä, olen elänyt juurikin tämän kaiken. Tunnistin aivan yksi yhteen yläkouluikäisen minäni Mandan ja Malinin hahmoissa. Olli toteaa toiveikkaasti, että ”- – en usko, että kirja miellyttäisi vain aikuislukijaa, joka hymähtelee ilahtuneen nostalgisesti. Vaikka hellyttävyys ei ole ollenkaan coolia, uskoisin teini-ikäisen lukijan toisaalta arvostavan suorasukaisia tokaisuja ja niihin sisältyvää huumoria.”
Ellen Strömberg tuo hienosti esiin sen, miten nuoruus on yhtä suurta konditionaalia. Ehkä, olisin, voisimme, sitten kun. Ja suurin osa tästä tulevasta, mikä voisi, tapahtuu kuitenkin omassa päässä, toteutumatta. Toteutuisikin. Tai sitten kun toteutuu, ei se olekaan sitä mitä luuli. Halusi, toivoi.
Kirja kuvaa ihan mielettömällä tavalla sitä psyykkistä ja fyysistä sekamelskaa, minkä teini käy läpi. Mietin, olenko koskaan lukenut niin hyvää kuukautiskipukuvasta kuin Strömberg kirjassa kuvaa. Siinä kun olet kuolemaisillasi tuskaan särkylääkepöllyssä ja pohdit, oliko suutelu Oscarin kanssa niitti potentiaaliselle Matias-suhteelle, niin ei ihme, että opettajan jutut luokan edessä menevät ohi. Omassa itsessä on selvitettävää ja kestettävää ihan kylliksi.
Mandan ja Malinin kasvutarinahan tämä on, eli sellaisenaan ihan perinteistä nuortenkirjakamaa. Ja jos jotain nyt täytyisi kritisoida, niin kirjan loppupuoli oli aika ongelmapainotteinen kikkelikuvineen ja paniikkihäiriöineen. Tuli tunne, että nämäkin tänne siis piti saada. Mutta kaiken kaikkiaan loppu oli kyllä ihana, kun Laura kavereineen otti nuoremmat tytöt siipiensä suojaan. On hienoa lukea siitä, miten teinitytön ei tarvitse aikuistuessaan peilata itseään vastakkaiseen sukupuoleen, vaan että tukena ja roolimallina on omansukupuolisia ihmisiä.
Ruotsalaisilla on hieno ote nimenomaan realistiseen nuortenkirjallisuuteen. Mats Wahl, Lukas Moodysson… No niin, ja nyt korjaan itseäni: Ellen Strömberg on siis suomalainen!! Ei kai tietty voisi olla Finlandia Junior -ehdokas, jos tämä ei olisi kotimaista kirjallisuutta!! Mutta miten hienosti Strömberg solahtaakaan mielestäni juuri ruotsalaiseen nuortenkirjallisuusjatkomoon! En todellaakaan ajatellut lukiessani, ettenkö lukisi ruotsalaista kirjallisuutta!
On hienoa, että tässä kirjassa realistisuus ei ole mitään yli-inhottavaa tai kauheaa. Tällaista nuorten tyttöjen elämä nyt vain on. Sitä toki mietin, ja alussa kirjoitettuun palaten, että miten vaikkapa kasiluokkalainen tyttö kirjan kokee? Onko nimenomaan kohderyhmälle kirja liian realistinen, tuleeko se liian iholle? (Ja nämä ajat eläneenä olen tyytyväinen, ettei somea ollut minun nuoruudessani. Oli siinä kestämistä jo muutenkin.)
Kaisa
Kollegan kanssa keskustelimme tästä kirjan suomenruotsalaisuudesta. Hän mietti, oliko paikallisuus häivytetty kirjasta juuri Ruotsin markkinoita ajatellen. Tässähän ei ollut paljoakaan sellaista paikallisväriä, joka sitoisi kirjan yhteen tiettyyn paikkaan tai edes maahan, pikemminkin jonkinlaista yleispätevyyttä. No, Malinin isä nyt muutti Helsinkiin.
Suomenruotsalaiselle kirjalle voi tietysti olla hieman markkinaetua siitä, ettei kirjan ole liian suomalainen. Suurin osa ruotsinkielisistä lukijoista löytyy kuitenkin sieltä lahden toiselta puolen. Katselin vähän August-palkinnon uutisointia Ruotsin lehdissä, ja siellä kyllä mainittiin ”finsk” ja ”Finland” aika usein. Toisaalta suomenruotsalaisiakin on erilaisia, Pohjanmaalla he suuntautuvat enemmän Ruotsiin kuin täällä etelärannikolla. Ajattelin lukea kirjan vielä uudestaan ruotsiksi, sitten voi arvioida tätäkin asiaa paremmin.
Olli
Luin kirjaa ruotsiksi vähän hampsimalla, mutta mitään kovin isoa eroa en havainnut. Suomi ei ole kirjassa kovinkaan paljoa läsnä, mutta siltä tuntui kirjaa jo suomeksikin lukiessa. Lähinnä ihmettelin nimiä. Ruti-Raimo oli vielä helppo ymmärtää, sillä historian opettajan lempinimi Torrbjörn on kääntymätön vitsi, mutta miksi ihmeessä alkuteoksen Pugg ja John ovat suomeksi Jonne ja Matias? Erityisesti Johnin muuttuminen Matiakseksi on minusta jotenkin perustelematon. Vai onko vain haluttu välttää sitä, että suomalainen lukija ääntäisi nimen englannin tyyliin?
Olli
Tämä oli kyllä tosi hauskaa vaihtelua, kun en muuten kauheasti lue realistisia, nykyaikaan sijoittuvia kirjoja. En erityisesti tunnistanut kirjasta mitään oman nuoruuteni kokemuksia, mutta oli mielenkiintoista kuulla ”some-etiketistä” – eihän sitä nyt ihan ketä tahansa voi alkaa seurata, ja mitä se ajattelisi jos heti lähettäisin sille viestin! Oli myös ihan vaikuttavaa, että Malin osasi eritellä olevansa vielä ”20-prosenttisesti vihainen”, kun tuntuu siltä, etten itse näin aikuisenakaan saa selvää siitä, mikä meininki itselläni milloinkin on.
Kirjan kuvaus nuoruuden suurista ongelmista (jotka ulkopuolisesta voivat näyttää pieniltä) oli oikein oivallista. Mukana oli myös kivan saarnaamaton opetus siitä, ettei ulkonäöstä voi päätellä, millainen ihminen on. Jonne ei tosiaan vaikuttanut lopulta miltään huligaanilta, Matias olikin kamala ja Hellekin pääsi eroon Hinkki-lisänimestään paljastuttuaan ihan ihmiseksi.
Kirjan kieliasu tuntui välillä vähän kummalliselta, vähän kuin se ei olisi osannut päättää, ollako puhe- vai kirjakielinen. Ihmettelin myös tavan takaa, olenko unohtanut pilkkusäännöt, kun pilkkuja näkyi kaikenlaisissa paikoissa, joissa ne pistivät oudosti silmään, tai olinko mahdollisesti ymmärtänyt jonkin verbin käytön väärin (”En rohkene huutamaan, vaan koputan siskolleni meidän koodimme seinän läpi — ” s. 199).
Välillä olisin kaivannut myös jotain tarkempaa mainintaa siitä, missä fyysisesti oltiin. Tavallaan varmaan se, että kotikylä ja kaupunki olivat vain joitain paikkoja jossain, lisäsi eristynyttä fiilistä. Maailma todella on jossain muualla, määrättömien matkojen päässä.
Kehlo
Mitäpä tähän enää lisäisi? Kiva että joku vielä kirjoittaa perinteisiä nuortenkirjoja: pirskahtelevaa tyttöenergiaa ilman sen kummempia erikoistehosteita. Voiko kirja olla liian tavallinen? Samastuttava se ainakin oli. Aikuisen mieleen tuli monta yksityiskohtaa unohdetusta nuoruudesta.
Manda ja Malin asuvat pienellä paikkakunnalla, jonka vilkkain paikka on pari vuotta heitä vanhempien kausityöläisten varassa pyörivä kioskipitseria. Siellä he roikkuvat etsimässä elämään kaivattua säpinää ja haaveilemassa pojista ja tulevaisuudesta. Mielipiteet vaihtuvat taajaan, samoin unelmat, mutta sehän kuuluu nuoruuteen. En osaa sanoa, miksi sijoitin kirjan mielessäni ruotsinkieliseen saaristoon. Rentous ja kesäisyys kai jotenkin kuulosti saaristolaismeiningiltä.
Elämän kohokohdiksi muodostuvat kotibileet, joihin pääsyä jännitetään, ja joissa unelmoidaan tapahtuvaksi kaikenlaista. Kun unelmat ja todellisuus eivät kohtaakaan, riidellään kaverin kanssa, kiukutellaan vanhemmille tai podetaan riuduttavia sydänsuruja. Isommat ottavat ongelmatilanteissa ihanasti vastuuta pienemmistään. Peruspalikat ovat kasassa ja elämä pohjimmiltaan turvallista. Joskus se on ihan tarpeeksi.
Marja
Hyvin kiteytetty, Marja!
Ja sen verran vielä liipatakseni tuota omaa arviotani kirjasta: jos haluatte joskus lukea aivan parhaan nuoren naisen virtsatietulehduskuvauksen (ja kukapa ei haluaisi lukea), se löytyy Caitlin Moranin romaanista Näin minusta tuli tyttö (Schildts & Söderströms, 2015).
Kaisa