Ansu Kivekäs on minulle kirjailijana uusi tuttavuus. Raakaversion nappasin tuoreeltaan kirjaston uutuushyllystä, koska päähenkilö Elli vaikutti räväkältä tyypiltä. Ja sitä hän kyllä onkin. Ellin menneisyys mielenterveysongelmaisen äidin ja huumeliigaa vankilasta käsin johtavan isän huostaan otettuna tyttärenä on jännitysnäytelmä, johon ei törmää ihan jokaisessa nuortenkirjassa.
Ellin (15 v.) lisäksi Piken ja Penan hallinnoimassa perhekoti Päivärinteessä asustaa pari vuotta nuorempi Nico, joka on tukevasti pelikoukussa. Murrosiässä kun ollaan, ei yhteenotoilta voi aina välttyä. Sitten taloon muuttaa vuotta vanhempi Jussuf, jolla on Ellin mukaan ”ADHD ja paljon rahaa”. Tämä yhdistelmä tuo elämään nopeasti Ellin kaipaamaa lisäsäpinää.
Pidin erityisesti kirjan mustasta huumorista. Influensserin urasta haaveilevalla Ellillä on sana hallussa, ja hänen kommenttinsa ihmisistä ja elämästä ovat hulvattomia. Vakavampia aiheita, kuten äitisuhdetta ja koko elämän mullistanutta liikenneonnettomuutta, Elli purkaa kirjoittamissaan runoissa.
Vaikka Ellin ja Jussufin touhut ovat usein harkitsematonta kohellusta, he heittävät oman persoonansa kautta rohkeasti läppää sekä maahanmuuttajista että liikuntavammaisista. Naamiaispukuliikkeessä nuoret saavat pummatuksi ilmaiset asut syyttämällä myyjää syrjinnästä. Jussuf painelee bussin niiausnappulaa ja leikkii kuskin suuttuessa kielitaidotonta. Saman bussimatkan aikana tulevat tuuletetuiksi myös romaneihin ja rollaattorimummoihin liittyvät ennakkoasenteet.
Kirja huipentuu jännäriksi Jussufin alkaessa sekoilla bisneksissään ja isän päättäessä käyttää Elliä kuriirinaan. Osa tapahtumista menee reippaasti yli keskivertonuoren keskivertoelämän, mutta joillekin huumeiden kanssa tekemisissä oleville tämä saattaisi olla todellisuutta. Ajatuksia herättävää oli todeta, että rikollisetkin ovat pohjimmiltaan vain ihmisiä. Heillä voi olla koti ja perhe ja puoliso, jonka kanssa kinastellaan lastenhoidosta ja tiskivuoroista.
Marja
Kuva: Marja P.
Koulukirjastonhoitajat 
Tämä kirja tuli meille koulun kirjastoon lahjoituksena, ja luetteloidessani luin siitä hampsimalla paloja sieltä täältä. Ensivaikutelma ei ollut kovin myönteinen, kirjan henkilöillä tuntui olevan niin paljon ongelmia, että tulivat jo 70- ja 80-luvun ongelmanuortenkirjat mieleen.
Mutta sitten kun luin kirjan oikein kunnolla blogiamme varten, aloinkin tykästyä siihen. Ensinnäkin, kuten Marja toteaa, Ellin jutut ovat hulvattomia. Toisekseen, Elli kuitenkin on myös monitahoinen hahmo, hän näyttelee kovista ja puhuu ronskisti, mutta on samalla hyvinkin rikkinäinen hahmo. Ei tosin mikään ihme sillä taustalla ja henkilöhistorialla. Hyvin kirjassa kuitenkin kuvataan se, että joskus on pakko kasvattaa kova kuori ihan vain selviytyäkseen. On myös positiivista, ettei pyörätuolissa istuvasta tytöstä ole tehty mitään pyhimystä tai sääliobjektia. Kaikki ihmiset osaavat olla kamalia ja ilkeitä, myös liikuntavammaiset.
Vähän samaa otetta kirjailijalla on myös Jussufista kertoessaan. Mietin, vetääkö joku poliittisesti ylikorrekti lukija herneen nenään tästä kundista, sillä uskaltaahan Kivekäs tehdä maahanmuuttajataustaisesta nuoresta huumekauppiaan. Mutta Jussufissakin on enemmän kerroksia kuin ensinäkemällä vaikuttaa.
Minusta kapina on tämän kirjan avainsana. Ellillä se on melkein jatkuvaa, hänhän raivoaa ja haukkuu kaikkea mikä liikkuu, ja on kiltti vain juonitellessaan tai ollessaan rakastunut. Teini-iän kuohuja kuvataan hienosti, vaikka toki on niin kuin Marja sanoo: ”Osa tapahtumista menee reippaasti yli keskivertonuoren keskivertoelämän [ – ]” Raivoamisessa on myös yhteiskunnallinen aspektinsa, kun Elli (s. 122) luettelee asioita, jotka häntä oksettavat ja latelee pitkät litaniat sosiaalihuollon terminologiaa: ”turvaverkot, huolinuoret, sosiaaliset taidot, minäpysyvyys, tunnetaidot, [ – ] verkostopalaveri, kriisipalaveri, yhteistyöpalaveri [ – ].” Mutta eivät perhekodin Pike ja Pena ole mitään kauhuhahmoja, sekin käy lukijalle selväksi, vaikka saammekin heistä tietoa Ellin välityksellä, ja Elliähän he tietysti ärsyttävät.
Paikoin kirjassa uidaan aika syvissä vesissä, ja vaikka Ellin ja Jussufin koheltaminen välillä naurattaakin, niin sitäkin raskaammilta tuntuvat Ellin mustat hetket. ”Mun elämässä ei ollut mitään järkeä, ei siis mitään. Jos jotain kivaa joskus oli, se otettiin aina pois. Aina.” (s. 115)
Kaiken tuon raskauden ja kamaluuden keskellä sitäkin ilahduttavampia ovat ne hetket, kun Elli tuntuu löytävän elämälleen suuntaa. Ensin silloin, kun hän luvussa 14 innostuu koulunkäynnistä, kun päättää haluta elokuvaohjaajaksi, ja sitten ihan lopussa ollessaan elokuvakurssilla lukion medialuokassa. Kun vain kaikille aina löytyisikin se oma juttu, joka kantaisi elämässä eteenpäin.
Olli
Hmmm… Hämmentävää… Mistäs tämän nyt aloittaisi… No vaikka siitä, miten silmille hyökyvän negatiivinen kirja oli. Sitä oli helppo lukea, ja sen myötä teos antoi osviittaa siitä kenelle se on suunnattu, mutta minua alkoi aika nopeasti lukijana tympiä se alituinen kuonan määrä, joka silmille heitettiin. Marjan ja Ollinkin mainitsema kirjan musta huumori ei ehkä nyt ihan minuun osunut.
Lukukokemus olisi ollut huomattavasti antoisampi, jos kirjassa olisi ollut edes yksi jollainlailla positiivinen ja samaistuttava hahmo. Ehkä kirjan lopussa äiti oli se, jota suurimmin sympatiseerasin. Ja koska tämäkin tunne tuli tosiaan vasta tarinan loppupuolella, oli romaani aika inhorealistinen lukukokemus – ja tämä ei välttämättä ole yksinomaan haukku, vaan pikemminkin kommentti siitä, mitä tunteita kirja herätti.
Toinen juttu: en pidä hymiöistä ja emojeista kaunokirjallisessa tekstissä. Juu, ymmärrän niiden käytön kun matkitaan someviestiä, mutta taviskerronnassa (esim. s. 38 tai 73) on mielestäni kirjailijan ammattitaitoa saada välitettyä sanoma ja sen sävy eteenpäin ilman kuvakerrontaa.
Teoksessa mentiin välillä myös säeromaanin puolelle, ja siitäpä heräsi tuuma, että kas kun koko teosta ei ollut kirjoitettu säeromaanina. Se olisi sopinut tähän hyvin. Nyt eri fonttien ja tyylien sekamelska tuntui levottomalta.
Kaikesta ylläkirjoitetusta huolimatta ei kirja huono ollut. Juonellisesti se esitti meille yhden tarinan huostaanotettujen nuorten elämästä. Elämästä, jossa osa aikuisista edes yrittää nuorten parasta, kun taas toiset eivät voisi vähempää välittää. Jos tämä oli tarinan raakaversio, olisi mielenkiintoista lukea se valmisversio, joka medialuokassa kirjan lopussa alkoi valmistua.
Kaisa
Minulla on ollut vähän hankaluuksia tämän kommentoimisessa, koska minulla oli kirjaa lukiessa aika ristiriitaisia tunteita. Tarina vei mukanaan alusta asti, mikä oli hyvä, mutta Kaisan mainitsema negatiivisuus tuntui välillä aika päällekäyvältä. Toisaalta Elli oli kyllä enemmän vihainen kuin surullinen, joten lukeminen ei käynyt kovin masentavaksi.
Minä en kaivannut tätä lukiessani täyttä säeromaania. Minusta runollisemmat osuudet toimivat hyvin tunteiden väittäjinä ja paineiden päästelynä. Juoni meni huumekauppoineen niin lennokkaaksi, etten osaa kuvitella, miten kirja olisi toiminut ilman perinteisempää kerrontaa.
Tavallaan tässä oli paljon kaikkea, muttei mitään kovin päällekäyvästi. Kun kaikilla hahmoilla oli omat ongelmansa, kenenkään erikoisuuksia ei tavallaan alleviivattu liikaa. Influensserihaaveet olivat osa juonta eivätkä päälleliimattua huttua. Rakkaushuumakaan ei ole kaikennielevää. Olli sanoi: ”Kun vain kaikille aina löytyisikin se oma juttu, joka kantaisi elämässä eteenpäin”, mikä sopii tähän varmasti hyvin, mutta minusta tuntui enemmän siltä, että Elli sai uskoa tulevaan ei pelkästään urahaaveen vuoksi, vaan koska hän oli luullut joutuvansa tekemään kaiken itse ja pärjäämään omillaan, mutta sitten tukijoukkoja tarpeen vaatiessa löytyisikin. Se oli kaiken pyörityksen jälkeen lohdullista.
Kehlo
Kehlon huomio tukijoukoista on hyvä. Samallahan kirjan lopussa oli pientä sovinnollisuutta, kun perhekodin pitäjätkin olivat sitten kuitenkin enemmän Ellin puolella, eivätkä enää vain ärsyttäviä ja pilkattavia niin kuin kirjan alkupuolella.
Olli