Dess Terentjevan säeromaani Ihana kertoo yhdeksäsluokkalaisesta Liljasta, joka on kova ihastumaan. Uusimman someihastuksensa hän ristii Ihanaksi, eikä oleta tapaavansa tätä koskaan, vaikka he asuvat samassa kaupungissa. Kohtalo päättää kuitenkin toisin, ja käy ilmi, että Ihana onkin Liljan isän uuden tyttöystävän, Darjan, lapsi. Draama ottaa lisää kierroksia, kun muunsukupuolisen Ihanan äiti ei tiedä lapsensa sukupuoli-identiteetistä tai ole muutenkaan kiinnostunut hänen mielipiteistään tai haluistaan.
Lilja vatvoo kipeitä ja vaikeita ihastumisen tunteitaan juuri niin suurella paatoksella kuin teiniltä voisi odottaakin – tämä on nyt se elämän suurin rakkaustarinan mahdollisuus, vaikka hän itsekin myöntää ihastuvansa jatkuvasti (”koska Ihanaa kohtaan hänellä on KAIKKI tunteet maailmassa”, s. 79). Toisaalta Lilja on myös hyvin tietoinen kaikenlaisesta vääryydestä ja on usein hyvin ankara itseään kohtaan. Hän suomii itseään esimerkiksi siitä, että kutsuu aikuista Darjaa isänsä ”TYTTÖystäväksi”, vaikka pitäisi tietysti sanoa ”NAISystäväksi” (s. 20).
Tarinassa on paljon tuttuja ja kliseisiäkin piirteitä. Lilja on toisaalta hellyttävä ja toisaalta rasittava yliajatellessaan kaikenlaisia pikkuasioita. Paras ystävä Sarita ja isä antavat järkeviä neuvoja tunteista puhumisesta, vaikka niiden noudattaminen hankalaa onkin eikä lopputuloksesta ole mitään takuita, kuten ei elämässä yleensäkään. Myös halu juosta järveen nolouden hetkellä voi olla monelle tuttu ja samastuttava.
En ole kovin tottunut lukemaan säeromaaneja ja minulle oli välillä vähän vaikeaa pitää lukua siitä, kuka kulloinkin oli äänessä. Jotenkin luulin jatkuvasti, että Lilja oli ensimmäisen persoonan kertoja, vaikkei ollutkaan! Niin sitä voi pieni ja nopealukuinenkin kirja vaatia keskittymistä.
Kehlo
Koulukirjastonhoitajat 
Aiemmin olemme lukupiirissämme pohtineet säeromaanien toimivuutta. Tässä kirjassa muoto toimii mielestäni hyvin, koska kirjan pääasia on Liljan tunteiden ja teini-iän myrskyjen kuvauksessa, ei niinkään juonen kuljetuksessa. Runoushan on perinteisesti keskittynyt tunnetilojen kuvaukseen, ja vaikka säeromaani onkin romaani, niin muoto kuitenkin tukee nimenomaan tämän tyyppisen kertomuksen sisältöä.
Esimerkiksi luvussa 29 (s. 100-101) Lilja katuu sitä, että on kutsunut Allua tytöksi. Tällaista mielessä vellovaa tunnekuohua kuvaa hyvin rivien toisto. Normiproosassa olisi outoa toistaa kolmesti ”miksi hän sanoi tyttö?” tai neljästi ”Lilja ei tarkoittanut”. Samoin toiston katkeaminen ”Antaako Lilja anteeksi – ” kuvaa hienosti sitä, kun päässä samaa rataa pyörivä ajatus yhtäkkiä siirtyy uudelle uralle. Se graafinen tehokeino, josta en pitänyt, oli muutamien lauseiden kirjoittaminen niin, että joka toinen kirjain oli iso ja joka toinen pieni. Vaikka ne kuvasivatkin sekavaa ajatusta ja niiden funktio oli eri kuin suuraakkosin kirjoitettujen lauseiden, niin tuota sekamelskaa oli todella vaikea lukea. No, ei niitä kovin montaa ollut.
Kirjan ansiot ovat mielestäni sen ilmeikkäässä ilmaisussa ja tunne-elämän kuvauksessa. Itse tarina on aika simppeli, ja Liljan ja hänen isänsä liberaali unioni kovin kärkevästi ristiriidassa Darjan perinteiseen ja ennakkoluuloiseen maailmankuvaan. Miten Liljan isä ja Darja tutustuivat ja ihastuivat toisiinsa? Luulisi, että noin suuri ajatusmaailmojen ero olisi tullut esille jo alkuvaiheessa ja suhde olisi karahtanut kiville. Olivathan he jo aika pitkällä, kun ruvettiin perheitä yhdistelemään.
Sinänsä oli lohdullista, että Liljan ja hänen isänsä suhde oli niin ymmärtävä ja tasapainoinen. Se oli minusta lohdullista, ja oli miellyttävää lukea tarinaa, jossa kaikki vanhemmat eivät olleet tiukkapipohirviöitä. Kirjan hieno kohta oli, kun isä valitsi tyttärensä ja sanoi Darjalle ”Darja tämä minun ja sinun juttu on sitten ohi” (s. 121). Valinta oli ”oikea”, mutta aika helposti isä tukahdutti omat tunteensa, ja sikäli tarina ei ehkä ollut täysin uskottava. Toisaalta näkökulma on koko ajan Liljan, isän mielen myllerryksistä emme saaneet suoraa tietoa.
Kehlo mainitsi Liljan yliajattelun. Nämä suluissa olevat epäilykset, itseen kohdistuvat moitteet tai nopeasti karkaavat sopimattomat ajatukset olivat minusta usein varsin riemastuttavia (esim. s. 98):
”Allulla on ihan erilaiset kasvot
kovat
(ämmä)
(Lilja lopeta)”
Kirjan tapahtumat sijoittuivat Jyväskylään. Ekaluokkalaisiakin kutsuttiin epuiksi. Sikäli minut vähän yllätti, että Lilja ei alussa ollut ollenkaan ajatellut tapaavansa netti-ihastustaan Ihanaa reaalimaailmassa, vaikka tiesi tämän asuvan samassa kaupungissa. Ei Jyväskylä niin pieni kaupunki ole, etteikö siellä olisi mahdollista olla tapaamatta, mutta ei toisaalta niin isokaan, ettei mahdollisuus olisi olemassa, jos yhtään liikkuu ympäriinsä.
Mielestäni kirja oli arvokas avaus seksuaalisen identiteetin monimuotoisuuteen, koska siinä tuotiin esiin Vanin ongelmat, mutta samalla annettiin positiivinen malli Liljan perheestä. Ja vaikka seksuaali-identiteetit olivatkin kirjan teema, niistä ei tehty valtavaa ongelmakenttää, vaan ne olivat luonnollinen osa ihmisten persoonallisuutta. Teini-iän tunnekuohut myös ovat samanlaisia kaikilla, ja niitä kirja kuvaa hienosti. Kyllä tätä voi suositella, vaikka kirja ei nyt aivan poikkeuksellisen hyvä olekaan.
Olli
Puhutaanko hetki politiikkaa näin aluksi, ja annetaan aplodit sille, että translakia saatiin vihdoin uudistettua ja tuotua tähän päivään. Ja hattu pois päästä heidän kunniakseen, jotka ovat näitä asioita pitäneet pinnalla ja ajaneet oikeutta itselleen ja muille.
Ja sitten kirjaan. Olemme lukeneet muuten jo aika monta säeromaania tämän lukupiirimme aikana: katsoin, että tämä on neljäs. Ja yhä vieläkin täytyy todeta, että tämä kirjamuoto sopii mielestäni hyvin juuri tallaisista suurista tunteista kertomiseen – tässä peesaan siis teidän kirjoituksianne. Kuten olen ennenkin sanonut, sanon taas, tyhjiin riveihin ja sanaväleihin mahtuu hyvin ne tunnekuohut, joita on vaikea sanoittaa.
Jos nyt jotain negatiivista hakisin, se vähän ärsytti, kun kirjassa koko ajan hoettiin kahta sanaa: iskä ja Ihana. Jälkimmäisen vielä ostan ja ymmärrän, mutta iskän olisi voinut ehkä välillä korvata jollain synonyymillä.
Pidin kirjan lopusta. Sehän ei ollut tavallaan perinteisen onnellinen, koska kumpikaan pääparistamme, isä & lapsi, ei saanut rakastettuaan. Toisaalta juuri näin loppu oli todella onnellinen. Vinkeä, mukava ja lohdullinen, onnellinen loppu.
Ja vielä, kun aiheeseen päästiin: kerätäänkö listaa kaunokirjallisista teoksista, joissa käsitellään transsukupuolisuutta?
Meidän kirjastostamme Munkasta löytyvät muun muassa nämä:
Ennen kuin mieheni katoaa / Selja Ahava
Poika / Marja Björk
Tanskalainen tyttö / David Ebershoff
Kesän jälkeen kaikki on toisin : Elämänmuutosromaani / Siri Kolu
Tyttösi sun / Meredith Russo
Ihana / Dess Terentjeva
Tuleeko teillä mieleen vielä muita ja lisää?
Kaisa
Kaisan kysymykseen vastauksena:
Mähän tiesin, ettei täällä ole ketään / Kuura Juntunen
Amiraali / Mila Teräs
Nämä löytyi pikaisella hakemisella mainitsemiesi lisäksi.
Olli
Näittehän, kun loman aikana Dess Terentjevasta oli iso haastattelu Hesarissa:
http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009349380.html
(Arla Kanerva 19.2.2023: Kun aikuiset sanoivat lesbouden menevän ohi, Dess Terentjeva oli kauhuissaan: ”Vanhempien pitää olla lapsensa puolella”)
Voisiko Terentjevaa pitää nykypäivän tendenssikirjailijana? Mietin nimittäin, että minulla ainakaan ei ole paljoa lisättävää kirjasta sen lisäksi, mitä jo kirjoitin. Romaanihan oli aika simppeli juoneltaan, ja henkilöhahmoistakaan ei oikein voi repiä enempää. Kuten vaikkapa Minna Canth tuo, tai suorastaan työntää, asiansa lukijan eteen, tekee Dess Terentjeva meille saman. Sanomisen ja asian tärkeys menee ehkä kaunokirjallisten ansioitten edelle. Vai mitä mieltä olette?
Kaisa
Nykypäivän tendenssikirjailija? Miksipä ei, mutta kyllä Terentjeva minusta hallitsee säeromaanin tyylikeinot aika hienosti, eli on kirjalla kaunokirjallisiakin ansioita. Eiväthän vahva viesti ja kirjalliset ansiot sentään sulje toisiaan pois.
Olli
Liljan raastava ihastus tunnemyrskyineen on kuvattu kirjassa ihanasti, samoin isän välittävä ja myötäelävä suhtautuminen tyttärensä tilanteeseen. Muuten juoni jää vähän simppeliksi, mutta se lienee yksi säeromaanin ominaispiirteistä.
Se, mikä tässä teoksessa varsinaisesti oli tuoretta ja uutta, on kannanotto seksuaalivähemmistöjen asemaan Venäjällä. Terentjeva on luonut Darjasta perinteisenä pidetyn venäläisnaisen prototyypin: meikkeihin ja korkokenkiin satsaavan kaunottaren, joka harjoittelee ilmeitä peilin edessä, eikä suostu tunnustamaan tyttärensä halua olla sukupuoleton. Kuulostaa pahalta Suomessa, mutta voi olla itärajan takana viisaskin toimintatapa. Sukupuolenvaihdosta läpikäyvän Aleksein tapaan myös Vani haaveilee vapauden koittavan 18-vuotiaana suomalaisen passin muodossa.
Sukupuoli-identiteetin äärellä ollaan taas. Yhä edelleen protestoin sitä vastaan, että media tekee asiasta trendin tai muoti-ilmiön. Siinä missä ennen shokeerattiin värjäämällä hiuksia tai laittamalla lävistyksiä, nykynuoriso ilmoittaa vaihtavansa sukupuolta. Enkä puhu nyt henkilökohtaisesta päätöksestä, vaan siitä, että halutaan herättää huomiota tai osoittaa tukea kyseistä prosessia läpikäyville.
Marja
Unohdin koko aikeeni kommentoida, mutta minulle Kaisan listaus muista kirjoista palautti mieleeni, mitä kirjoitin, kun luimme Simukan Lukitut. Minulla oli silloin ristiriitaisia ajatuksia siitä, että muunsukupuoliset tunnutaan usein esitettävän jotenkin hämyisinä ja ulkopuolisina yksilöinä, mutta Ihanan Vani puolestaan oli hyvinkin normaalin oloinen tyyppi, mitä nyt Liljan silmin nähtynä erikoislaatuiselta vaikuttikin.
Ollin kommentti hankaluudesta lukea, kun joka toinen kirjain on suuri ja joka toinen pieni, tuntui jotenkin silmiä avaavalta! En tiedä, missä olen ennen törmännyt tuohon, mutta ilmeisesti olen tottunut siihen ja vain luen sen jollain tietyllä sävyllä sen enempiä miettimättä. Ehkä sittenkin tunnen nykyajan nuorisokulttuuria?
En Marja ihan ymmärrä, mitä tarkoitat sillä, että sukupuoli-identiteetistä tehdään muoti-ilmiö. Sitäkö, että asiasta puhutaan nykyään enemmän kuin ennen? Vertaus lävistyksiin tai hiusten värjäämiseen ei kauheasti avaa asiaa, koska molempia harrastetaan yhä ja nekin monia ihmisiä edelleen ”shokeeraavat”.
Kehlo
Kommentoin vielä tuota Ollin mielipidettä, että ”Terentjeva minusta hallitsee säeromaanin tyylikeinot aika hienosti, eli on kirjalla kaunokirjallisiakin ansioita”. Juu, toki! En ollenkaan sitä moiti. Mutta ehkä olisin kaivannut tähän vähän kaikkea lisää: lisää sanoja, lisää tekstiä, lisää syvyyttä henkilöhahmoihin. Olisin halunnut lukea tätä vähän enemmän! Nyt tuli sellainen tunne, että asia saatiin esitettyä näillä sivuilla ja sanoilla, ja se riittää. Ja riittäähän se; sen sanoman ja asian esiintuomiseen.
Kaisa