”Perustuu samannimiseen musikaaliin”? Useinhan elokuva tai näytelmä perustuu kirjaan, ja toki leffoja tuotetaan tai tuotteistetaan silloin tällöin kirjoiksi, mutta että kirja perustuu musikaaliin? Oletteko muuten nähneet tätä musikaalina? En minäkään.
Kuvailisin romaania sanoilla tragikoominen. Varmasti eriasteisilla kirjainlyhenteillä määriteltävissä oleva lukiolainen Evan on saanut psykiatriltaan tehtäväksi kirjoittaa itselleen kirjeitä, ja hän aloittaa nämä itselleen osoitetut kirjeet aina sanoilla ”Rakas Evan Hansen”. Tapahtuu sekaannus. Koulun huumeraggari-idiootti Connor tekee itsemurhan. Connorin vanhemmat löytävät Evanin kirjeen Connorilta, ja luulevat poikien olevan ystäviä, sillä he olettavat että Connorilta löytynyt kirje, joka siis alkaa sanoilla ”Rakas Evan Hansen”, on osoitettu Evanille.
Itse nousen hivenen varpaille, kun nuorten kirjassa on aiheena itsemurha. Sen käsittely vaatii taitoa monella lailla.
Jossain vaiheessa minua ärsytti suunnattomasti Evanin pyöriminen koko ajan oman napansa ympärillä. Kaikki mitä tapahtui, Evan otti henkilökohtaisesti: mitä minusta ajatellaan, miten minun käy. Voisiko katseen nostaa välillä vähän ylemmäksikin ja katsoa mitä ympäristössä todella tapahtuu. Aika harvoin se ympärillä pyörivä kohdistuu kuitenkaan itseen. Samaan aikaan, Evan on korostetun yksin. Eikö tässä ollut aika jännä ristiriita: Kukaan ei näe minua eikä halua olla kanssani, silti tuntuu, että kaikki seuraavat minua ja nauravat juuri minulle.
Kyllähän kohtaukset, joissa Evan kävi kuolleen Connorin kotona ja suolsi hätäpäissään juttua hänen ja Connorin herkästä ystävyydestä, naurattivat. Ehkä näissä kohtauksissa tuli parhaiten ilmi myös kirjan musikaaligenremäisyys – tilanteiden ja kohtausten reipas liioittelu ja ylilyönti. Ja jotenkin, lopulta, myös itsemurhan käsittelyssä onnistuttiin. Vaikka teko sinällään on kamala, loppu oli saatu (taas musikaalimaisen) onnelliseksi: Connorila oli ollut ystävä, hän oli ollut aivan muuta kuin mitä huumeraggari-idioottijulkisivunsa takaa antoi ymmärtää ja jopa hänen kuolemastaan seurasi jotain hyvää.
Mutta vanhemmat, hehän olivat tässä romaanissa ihan pihalla, jopa karikatyyrimäisiä hahmoja. Sympatiat ovat näiden nuorten puolella, jotka joutuvat itse pärjäämään kovista jutuista, ilman vanhempien apua. Toisaalta, siihen tämä teos ja varmasti musikaalikin tähtäävät: siis siihen sanomaan, että nähkää lapsenne.
PS. Musikaalilla on muuten ihan omat sivut! Käykäähän katsomassa: https://dearevanhansen.com. Luvassa ilmeinen positiivinen loppuhuipennus. Ja tarinan toinen slogan näyttää olevan ”You Will Be Found”.
Kaisa
Koulukirjastonhoitajat 
Ja kommentoinpa itse heti postaustani: tämä tulee musikaalina Helsingin kaupungintatteriin syksyllä! Aika hyvä sattuma: hkt.fi/esitykset/rakas-evan-hansen
Kaisa
Minulla oli vähän samanlaisia tuntemuksia kuin Kaisalla. Perustuminen musikaaliin ja kannessa tekijöinä peräti neljä tyyppiä olivat asioita, jotka epäilemättä vaikuttivat lukukokemukseeni. Osittain varmaan jopa niin, että ilman tätä etukäteisinformaatiota en olisi huomannut samoja asioita. Mutta maito oli jo kaatunut, minkäs sille mahtoi. Kiinnitin Kaisan tavoin huomiota tilanteiden liioitteluun.
Olen ollut apulaisohjaajana koulumme musikaaleissa ja muutamaan niistä olen kirjoittanut palasen käsikirjoitustakin. Teatterissa kaikki on sanottava dialogissa, myös sellainen aines, joka romaanissa tulee kertojan tekstinä. Toisaalta taas näyttelemällä voi kertoa paljon sellaista, mihin ei kieltä tarvita, varsinkin tunteiden pitää NÄKYÄ lavalla. Jotain tästä oli jäljellä kirjassakin, vaikka se sinänsä oli selkeästi romaani ja narratiivista tekstiä. Monessa kohtaa Evanin ajatuksenjuoksua ja kerrontaa lukiessani näin tapahtumat lavalla. Ei se nyt mikään moite ole, mutta joissain käänteissä vei hitusen verran kerronnan luontevuutta.
Kaisa käytti sanaa tragikoominen, minä kallistuin lukiessani enemmän traagisen puoleen. Evanin yksinäisyys väänsi sydäntäni. ”Minut valtaa niin musertava yksinäisyyden tunne, että se uhkaa tihkua silmistäni. Minulla ei ole ketään. Ikävä kyllä se ei ole fantasia. Se on täysin aito, sataprosenttisesti luonnonmukainen, prosessoimaton todellisuus.” (s. 38) Ja vaikka Evanilla varmasti oli mielenterveysongelmiksikin luokiteltavia pelkoja ja sosiaalisten tilanteiden jännittämistä, niin samalla yksinäisyyteen ei oikeastaan ainakaan koulumiljöössä ollut selkeää syytä. Miksi jotkut jätetään syrjään kaikesta? Jätetään vai jäävät?
Tuo musikaalitausta näkyi kirjassa mielestäni myös tiettynä epärealistisuutena. Yksinäisyyden kuvaus oli (inho)realismia, mutta Connorin perheen reaktiot kirjeen löytymisen jälkeen ja se miten Connor-projekti sai yhä hurjempia kierroksia menivät jo uskottavuusrajan yli. No, saahan tarinoita kirjoittaa, eikä realistisuus ole hyve ja itsetarkoitus. Tärkeää viestiä siitä, että kaikilla on merkitystä, saa ja kannattaakin toki pitää esillä.
Kahdesta asiasta olen Kaisan kanssa vähän eri mieltä. Vaikka Evan teini-ikäisenä oli itsekeskeinen, hänellä oli kuitenkin pyrkimys Connorin perheen auttamiseen. ”He esittivät minulle kysymyksiä. Sanoin heille sen minkä kuvittelin heidän haluavan kuulla. Minkä kuvittelin tekevän heidät onnelliseksi.” (s. 180) Minusta vanhemmat eivät myöskään olleet romaanissa pihalla. Tai ehkä pikemminkin, eivät ainakaan epäuskottavan pihalla. Kuinka moni vanhempi on oikein kunnolla selvillä teini-ikäisen lapsensa sosiaalisista kuvioista? Varsinkaan kouluympäristön nokkimisjärjestyksestä ja toisten huomiotta jättämisestä. Evanin äidillä oma elämäntilanne kiireineen ja huolineen oli vaikea, mutta olihan hänellä yritystä.
Katsoin Youtubesta videon, jossa näyttelijä Ben Platt laulaa ”Waving through a window”. Vähän piti liikutuksesta nieleskellä. Kirjaa lukiessa en päässyt ihan samoihin tunnetiloihin, vaikka Evanin puristava yksinäisyys ja sen aiheuttama pakkomielteinen kietoutuminen Connor-tarinaan olikin kuvattu ihan pätevästi. Se, että Evan oli valmis moiseen hullunmyllyyn saadakseen kokea edes vähän yhteyttä muihin ihmisiin, oli ehkä paikoin hieman epäuskottavaa, mutta kuitenkin psykologisesti osuvaa. Loppujen lopuksihan hän ahdistui valheiden kierteestä itsekin.
Ilman muuta haluan nähdä tämän musikaalina, vaikka tiedän jo nyt, että nenäliinoja pitää varata taskuun. Uskon, että tarina tosiaankin toimii (vielä) paremmin musikaalina, kun se sellaiseksi kerran on alun perin kirjoitettukin. Evanin rooli vaatii kyllä tosi taitavan näyttelijän.
Olli
Minä luin tämän jokin aika sitten englanniksi, kun se tuli meille lahjoituksena. Minulla oli edelliseltä lukukerralta pääasiallisena muistona, että vaikka Evanin ahdistuksen kuvausta oli ahdistavaa(!) lukea, olin silti enimmäkseen ärsyyntynyt häneen ja siihen, miten nopeasti hän puhui itsensä suoraan suohon. Nyt toisella lukukerralla se ei niin häirinnyt, kun kuitenkin tiesi jo totuuden siitä, mitä Evanille oli kesällä tapahtunut. Jotenkin kaikki näytti erilaiselta, kun tiesi, miten syvissä vesissä jo muutenkin oltiin.
Näin ollen minua ei juurikaan naurattanut, enkä Ollista poiketen myöskään miettinyt realistisuutta. Ehkä tämän voisi lukea vielä kolmannen kerran ja miettiä samalla Evanin uskottavuutta kertojana – mitä jos ylilyönnit ovatkin hänen omaa liioitteluaan? Vähän kaukaahaetulta se kyllä tuntuisi.
Kieli tuntui alkuun vähän tönköltä, mutta se johtui kenties siitä, että olin lukenut saman ennenkin. Erityisesti häiritsi, kun Jared tekstasi sivulla 179: ”Munasi ovat rypäleen kokoiset”, ja siinä vaiheessa oli pakko tarkistaa alkukieliversiosta. Nehän olivat ”balls” ja ”the size of grapefruits”, mikä kuulostaa heti paljon vaikuttavammalta. Yleensä nämä rypäleet/greipit-käännösvirheet tuntuvat ilmenevän toisin päin, joten tämä tuntui tosi oudolta. Olin myös harmissani siitä, että puhuttiin omenalajeista, vaikka -lajikkeista oli kyse, mutta se on vähän erilaatuinen ongelma.
Ylipäänsä tämä kirja on jännä kuvaus koulun hierarkiasta ja sen semmoisesta. Evan saa valheittensa takia äkkiä paljon huomiota ja asiat sujuvat jonkin aikaa paremmin, mikä tietysti panee miettimään, voisiko itse kukin saada kaipaamiaan kavereita, jos vain ”vähän yrittäisi” – ja sitten kollektiivinen huomio siirtyy eteenpäin ja Evan unohtuu taas, mikä muistuttaa siitä, ettei se niin helppoa olekaan. Musikaaliyhteydessä ehkä huono ilmaus, mutta laulaen tulee, viheltäen menee.
Ollin mainitsema Waving through a window taisi olla ensikosketuskeni tähän tarinaan, kun näin sen Youtubessa cover-versiona (varmaan Thomas Sanders ja Dodie?). Sen perusteella olin kai odottanut jonkinlaista herkistymistä tämän tarinan äänellä, mutta Evanin kokemus näkymättömyydestä tosiaan väänsi sydämen sijaan muita sisukaluja. (Oli kyllä kiva saada selitys sille ”When you’re falling in the forest” -jutulle.)
Kehlo
Kehlo kirjoittaa, että ”- – miettiä samalla Evanin uskottavuutta kertojana – mitä jos ylilyönnit ovatkin hänen omaa liioitteluaan?!” Aivan!! Luulen, että voit olla hyvinkin lähellä totuutta tässä analysoinnissa. Olisiko pitänyt huomata, että Evan siis kaikkitietävä kertoja, ja kaikki tämä meistä tuntuva tunteiden liioittelu johtuu nimenomaan hänen näkökulmastaan asioita katsoen, hänen tunteidensa aallonharjoista ja -pohjista? Minusta se ei ehkä olisikaan niin kaukaa haettu selitys…?
Kaisa
Minustakin kaikkitietävä ja epäluotettava kertoja on ihan pätevä selitys, joskin tässä taas se tietämys siitä, että kirja ”perustuu musikaaliin” hieman hankaa vastaan. Voiko musikaalissa olla minäkertojaa? No voi tietysti silläkin leikitellä, mutta nämä kertojan näkökulmat ovat kyllä enemmän romaanien juttu.
Olli
Adaptaatio, Olli, adapataatio! Jos musikaalimaisuus onkin saatu muokattua juuri tällä kertojaratkaisulla romaaniksi; jos tällä on saatu säilytettyä sama tuntu ja tunnelma molemmissa formaateissa?
Tämä keskusteluhan jatkuu muuten sitten syyskuussa, kun on käyty katsomassa tämä romaani lavalla.
Kaisa