Muissa blogeissa varoiteltiin, että tätä kirjaa ei kannata lukea, jos pelkää perhosia. Odotin jotain uudenlaista, pelottavaakin. Ilahduin, kun kirja ei tarjonnutkaan pelkoa pelon vuoksi. Tasoja oli paljon enemmän.
Tapahtumat sijoittuvat Kuopiossa asuvien ja opiskelevien nuorten elämään. Viima ja Oula ovat tunteneet lapsuudesta asti, samoin heidän isosiskonsa Veera ja Saaga. Menneisyyttä varjostaa yhdessä koettu autokolari, jossa Oulan ja Saagan sisko menehtyi.
Dystopian puolelle mennään, kun kaupunkiin ilmestyy myrkyllinen perhoslaji, joka alkaa levitä ja on vaarallinen myös ihmisille. Flunssaoireilla alkavan epidemian torjunta alkaa korona-ajalta tutuista maskeista ja liikkumisrajoituksista edeten lopulta kriisitilanteeseen, jossa taloja eristetään ja ihmisiä evakuoidaan sotilastoimin.
Lisänäkökulmia saadaan julkiselta keskustelupalta GJN:n, sekä nimettömänä pysyttelevän tutkijan muistiinpanojen kautta. GJN:ään on mahdutettu kaikki oikeassakin maailmassa esiintyvät herkulliset stereotyypit: luonnonsuojelijoita, änkyröitä, uskomushoitojen kannattajia, rationalisteja ja pelokkaita perheenäitejä. Tutkija puolestaan selittää asioita tieteen näkökulmasta.
Miltä tuntuu, kun entinen elämä tuntuu romahtavan, ja on pakko sopeutua vaikeisiinkin muutoksiin? Kuinka ihmiset toimivat hätätilanteissa? Onnistuvatko viranomaistoimet? Pysyykö tutkimus tapahtumien perässä? Läheisten ihmisten ja välillä mustankin huumorin avulla huomaa, että elämä kantaa sittenkin.
Mielenkiintoinen kirja lukijalle, joka tykkää kauhuelementeistä, mutta haluaa myös pohtia asioita.
Marja
Koulukirjastonhoitajat 
Luin tämän pari vuotta sitten koronan jälkimainingeissa hengityssuojain naamalla, ja silloin tuntui oudolta, ettei mitään pandemiakokemukseen viittaavaakaan mainittu. Nyt se ei enää niin vaivannut, kun tapahtuma-aikakin kuitenkin jää tarkentumatta.
Päällimmäinen muistikuvani kirjasta oli, että jotain ällöä oli luvassa, joten ei tämä nyt niin ällöttänytkään, kun osasi varautua. Samoin olin varautunut siihen, että henkilöiden ikä jää hämäräksi (ja siihen, että ”muikki” on tyhmä sana ja että olisin pärjännyt ilmankin).
Kirja kuvaa hyvin kaaosta ja epäluuloa uudessa tilanteessa. Tavallaan olisi ollut mukavaa, jos GJN:n lisäksi olisi ollut vaikka jotain virallisia tiedotteita tai lehtijuttuja, mutta toisaalta on mahdollista, ettei Viima sellaisia lukisi. Toisaalta tutkimuspäiväkirja oli mukana, vaikkei Viima sitä voisi lukea. En muuten tiedä, kutsuisinko tutkijaa nimettömäksi… Toisen lukukerran hyvää antia oli muutenkin yhdistellä GJN:n nimimerkkejä ihmisiin jo varhaisessa vaiheessa.
Toisen lukukerran huonona puolena oli, että kiinnitin jostain syystä tosi paljon huomiota siihen, ettei tarinassa ollut juurikaan spekulaatiota perhosten alkuperästä. Perhoset olivat sikäli vaarallisia ja ilmestyivät niin yllättäen, että jonkinlaiseksi biologiseksi aseeksihan niitä helposti epäilisi. Luulisi, että somessa joku olisi sellaisesta huudellut.
Kehlo
No olipas tämä. Hyvin tiukka ja vetävä tarina, joka vei lukijan suorastaan syövereihin. Olin lukenut noin puolet kirjasta ja työpaikalla näyttelyvitriiniä tyhjentäessä säikähdin nurkassa ollutta pölyistä hämähäkinseittiä. Jonkun sekunnin murto-osan kai luulin toukkien mönkivän sieltä esiin.
Kirjassa pelattiin aika hyvin sillä, että kuvatunlaiset ötökät ovat useimmista ihmisistä jos ei nyt suorastaan pelottavia, niin ainakin vähän ällöttäviä. Ja Viiman potema lepidepterofobia on oikeastikin olemassa. Minusta värikkäät päiväperhoset ovat kivoja, mutta sellaiset karvaiset yöperhoset ehkä hitusen pelottavia.
Kirja oli jonkinlainen kauhun ja dystopian yhdistelmä. Vaikka se ei ollut kauhukirjallisuuden valtavirtaa, niin pelottavien toukkien ja perhosten kuvaus ja ehkä myös kirjailijan lääkäritaustasta johtuva uskottava tautien ja sairaaloiden kuvaileminen loivat hyytävän tunnelman. Kauhukirjallisuuden tyyppipiirre oli myös sellainen vääjäämättömyyden tunne, kun tilanne Kuopiossa muuttui koko ajan pahemmaksi. Joidenkin ainesosien taustalla häämötti myös korona-aika, joka lienee vaikuttanut kirjan viimeistelyvaiheeseen. (Vrt. https://www.myllylahti.fi/kirjailijat/manufacturers/luoma-emma )
Kirjan minäkertoja Viimalla on elämässä haasteita ilman perhosiakin. Viiman elämässä on ollut kiusaamista, viiltelyä, masennusta ja iso trauma Oulan siskon Unnan kuolemasta. Hän sanoo itsekin olevansa mielenterveysavohoitopotilas. Viiman tuntemukset on kuvattu hyvin, mutta minun on pakko myöntää, että aloin vähän väsyä päähenkilöön, joka oli koko ajan väsynyt, kylmissään, sairas, paniikissa tai masentunut. Ja vaatteet olivat märät ja tukka likainen, vaikka saunassa ja suihkussakin sentään käytiin.
Jotain epäloogista tarinassa oli. Vaikka se oli kauhutunnelman luonnissa hyvä tehokeino, niin jotenkin minua hämmästytti, että kaikkea perhosiin ja niiden aiheuttamaan Rontin tautiin liittyvää salailtiin niin kamalasti. Ja koko Kuopiossa ei enää ollut mitään muuta tiedonvälitystä kuin netin keskustelupalsta. Tosin näitä molempia kohtia Kehlo analysoi ansiokkaasti. Kun Viima oli kertojana, niin ehkä se olikin vain hän (ja hänen tuttavapiirinsä), joka ei tiedonvälitystä seurannut. Salailu puolestaan voisi tosiaan viitata biologiseen aseeseen ja sotavoimiin. Hiukan myös ihmettelin, että ei tauti eivätkä perhoset tuntuneet leviävän Kuopion ulkopuolelle, vaikka mitään kamalan tiukkaa eristystä ja karanteenia ei ollutkaan. Kuopiossa perhoset kuitenkin levisivät tehokkaasti. Tietysti dramaturginen valinta sekin, tarina ei levinnyt maailmalaajuiseksi dystopiaksi.
Kirja on kokonaisuutena synkeä, ja sen loppukin melko ankea, mutta ystävyyden ja luottamuksen varaan tarinassa kuitenkin lasketaan. Kirja loppuu sanoihin ”Yhdessä me selvitään tästä.” (s. 387) Oulan ja Viiman kaikenkestävä ystävyys ja toverillinen rakkaus onkin kirjan kauneinta antia. Kovin hyvin ei mene kummallakaan elämässä, mutta ystävyyssuhde on vankka. Olisipa kaikilla tuollainen Oula ystävänä!
Olli
Aika ällö tarina! Ja mitä parhautta: tappajaperhosia! Parasta tässä oli ehdottomasti toukkuuden ällöinha kuvaaminen. Muutenkin juoni oli vetävä, vaikka kiinnitin toki huomiota samoihin asioihin kuin tekin.
Kuten Ollia, minuakin vähän nauratti ja sittemmin tympi Viiman koko ajan paleleva, syyhyävä ja märkä olemus. Osa näistä tuntemuksista toki johtui hänen mielenterveysongelmistaan, ollen psykosomaattisia, vaikka toki toukat ja perhosetkin perhoskammoista värisytti. Mutta muuthan, kuten Tuikku, ottivat asiat paljon rauhallisemmin.
Kehlo pohti kirjan henkilöiden ikää. Sivulla 155 Oula toteaa, että ”- – mä oon kakskyt ja just muuttanu takas mutsin nurkkiin.”
Viittasitte myös tuohon tiedotukseen tapahtumista. Ehkä tässä haluttiin korostaa päähenkilötyyppien nuorisolaisuutta; tietoa saadaan ja haetaan vain keskustelupalstoilta. Silti: ”Ilmaisjakelulehdissä ja jopa Savon Sanomissa julkaistiin asiantuntijahaastatteluja – -” ja jopa toukka-appi oli käytössä (s. 71). Mutta joo, valtakunnan uutiseksi Kuopiosta ei ollut ilmeisesti ja telkkaria ei katsottu eikä lehtiä luettu.
Ja se oli jännä ja tarinan maailmassa vähän epäuskottavaa, että ihmiset olivat vankina kaupungissaan ja toisaalta puhuivat poislähtemisestä, ja silti samalla kaupungissa ramppasi toukkaturisteja. Toisaalta esimerkiksi sivulla 169 mainitaan rajojen valvonta ja se, miten lehdet ei kirjoita evakuointikeskuksista. Kriisiajan sekavaa viestintää + kaikille äänen antava some = tarinallinen tarkoituksellinen epäloogisuus ja -uskottavuus? Vai vähän kehnoa kirjan kustannustoimittamista…? Kyllä tosielämässä Marin napsaisi Uudenmaan rajat tehokkaammin ja yksiselitteisemmin kiinni. Muutenkin kirjassa oli epäloogisuuksia. Kuten sivulla 186: puuvajassa sanotaan olevan toukkia, silti Viima ja Saaga kantavat sieltä puita sisään.
Oletteko te muuten kuulleet, että Kuopiota sanottaisiin Gotsuksi?!
Pidin romaanista, varsinkin sen puolenvälin jälkeen, kun juoni alkoi thrilleröityä – huolimatta siitä miten siinä loputtomasti kärsittiin ja väristiin erilaisten eritteiden roiskuessa ympäriinsä. Perhoset hyökkäilivät kuin Hitchcockin linnut. Silti ystävyys ja rakkaus toiseen kannattivat. Se oli kirjan hienointa antia.
(Oletteko muuten huomanneet, että ulkona maahan tippuneet koivujen norkot näyttävät ihan toukkakasoille…)
Kaisa
Mietin, että onkohan Gotsu joku opiskeluaikojen sisäpiirivitsi Kuopion lääketieteellisestä. Luomahan on Keski-Suomesta ja on sijoittanut kirjan opiskelukaupunkiinsa. Kirjassahan selvitetään sen viittaavan Gotham Cityyn. Savolaiset kyllä varmaan sanoisivat Kotsu ja Kothami.
Olli
Minullekin Gotsu oli nimenä uusi. Jostain syystä hyväksyin sen helpommin kuin sen muikin, joka jostain syystä vieläkin hämmentää.
Kaisa: haavannorkot ne vasta toukilta näyttävätkin! Ovat hyvänä lisänä myös hahtuvaisia ja valkoisia, ja kasaantuvat toisinaan yhteen massaksi.
Kehlo
8.-luokalla luetaan genrekirjallisuutta. Mihin genreen tarjoaisitte tätä? Kauhu-, tieteiskirjallisuus (dystopia)? Entä realismi tai rakkaus?
Kaisa
Jos haluaa pelata varman päälle, voi varmaan sanoa spekulatiiviseksi fiktioksi? Esim. Risingshadow’ssa tämä on luokiteltu scifiksi ja kauhuksi. On varmaan vähän makukysymys, mitä pitää olennaisimpana.
Kehlo
Spekulatiivinen fiktio kuulostaa hyvältä. Tosin se ei oikein ole genre ainakaan kasien genrekirjallisuuden jaotteluissa. Varmaan sitten scifi kuitenkin, koska ollaan lähitulevaisuudessa. Mitään yliluonnollistahan kirjassa ei oikeastaan ole, kai olisi mahdollisen rajoissa, että jonkun mutaation seurauksena syntyisi uusi karsea perhoslaji. Tunnelma on kyllä myös kauhukirjallisuutta lähentelevä, ei sekään huono vaihtoehto ole. Minusta kelpaa molempiin. Ai niin ja onhan Viiman ja Tuikun rakkaustarinakin koskettava…
Olli