Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä (Tammi, 2001) 

Tervetuloa, ikävä ilmestyi alunperin vuonna 1954 ja kohahdutti tuolloin maailmaa. Suorapuheiset maininnat seksuaalisesta kanssakäymisestä sekä päähenkilön elämänasenne olivat tuolloin monien mielestä sopimattomia.

Kirja kertoo kesästä, jonka 17-vuotias Cécile viettää isänsä kanssa rantahuvilassa. Parivaljakko on tottunut railakkaaseen elämään ja Cécile käy isänsä kanssa baareissa ja juo ja tupakoi siinä missä aikuisetkin. Vielä kaksi vuotta aiemmin kaikki tämä oli sisäoppilaitoksessa varttuneelle Cécilellekin uutta, mutta hän tottui pian isänsä vaihtuviin rakastajattariin ja muuhun villiin elämänmenoon.

Kesän ilonpitoa varjostaa perhetuttu Anne, joka tulee kutsuttuna huvilalle ja jonka saavuttua isän uusin valloitus Elsa joutuu poistumaan kuvioista. Cécile saa elämänsä yllätyksen kun isä ja Anne ilmoittavat menevänsä naimisiin. Hän ei osaa ihan päättää, onko yllätys iloinen vai ei, ja tulee opiskeluun painostettuna ja kesäheilaansa Cyriliä ikävöidessään keksineeksi suunnitelman, jolla pari saadaan erilleen. Hän ei aio toteuttaa sitä, ja kun se sitten lähteekin käyntiin, hän pitää varmana, ettei suunnitelma voi onnistua, joten ei siitä mitään haittaa ainakaan ole.

Kirjassa kerrotaan paljon Cécilen ristiriitaisista tunteista. Hän tiedostaa olevansa ailahtelevainen, mutta pitää sitä ilmeisesti pysyvänä ominaisuutena eikä esimerkiksi nuoruudesta, kokemattomuudesta tai huonosta esimerkistä aiheutuvana. Hän pystyy helposti kuvittelemaan elämän, jonka Anne heille järjestäisi, ja se olisi lopulta ihan hyvää elämää, mutta sitten hän kuitenkin taas sisuuntuu ajatellessaan, miten huonona elämänä Anne nykytilannetta pitää. Cécilen toiveissa on ”[v]apaus ajatella, ajatella väärin ja vähän, vapaus itse valita elämäntapani, itse valita itseni” (s. 54), vaikka tuo aiempi vapaus oli isältä pyytämättä ja yllättäen saatua ja vaatii totuttelemista sekin.

Cécile on mielenkiintoinen hahmo. Toisaalta hän on päättämättömyydessään samastuttava, toisaalta taas vaikuttaa liiankin toksiselta perustellessaan juonittelujaan milloin milläkin Annen sanankäänteellä, jonka vuoksi hän ei edes voinut reagoida toisin. Isän ja Annen mahdollinen yhteensopimattomuus ei ole asia, josta voisi keskustella, vaan taistelutanner, jolla saa ampua kovilla. (”Mutta jos [Anne] välttämättä tahtoi olla aina oikeassa, täytyi hänen sallia meidän olla väärässä.” s. 116)

Toisaalta Cécile on kuitenkin mahdottomassa tilanteessa. Isä ei ole asettanut hänelle juuri mitään rajoja eikä hänellä tunnu olevan ketään, jolle uskoutua rehellisesti. Kaikki kirjan aikuiset tavallaan pettävät hänet. Isä ei kuuntele vaan näkee mitä haluaa nähdä, Anne luottaa liikaa järkiargumentteihin, kun taas isän hylkäämä Elsa ja Cécilen oma kulta Cyril kuuntelevat häntä liikaakin ja kohtelevat häntä kuin aikuista. Kukaan ei mieti seurauksia ennen kuin on liian myöhäistä.

Jotain yleismaailmallistahan tässä on. Meillä on varmaan kaikilla menneisyydessä jokin surua, kaihoa ja/tai katumusta herättävä asia, vaikkakaan ei toivottavasti yhtä traaginen.

Kehlo

Kuva: Kehlo
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot | Avainsanat: | 4 kommenttia

Aleksandr Puškin: Kapteenin tytär (Osuuskunta Jyväs-Ainola, 2017)

Aleksandr Puškinia pidetään Venäjän kansallisrunoilijana ja modernin venäläisen kirjallisuuden perustajana. Hän kuului yhteiskunnallisia uudistuksia kannattaviin radikaaleihin ja vietti paljon aikaa maanpaossa Venäjän maaseudulla. Puškin menehtyi 38-vuotiaana kaksintaistelussa saatuihin vammoihin. Reijo Valtan jälkisanojen mukaan Kapteenin tytär on ensimmäinen kirjamuodossa suomeksi julkaistu romaani.

Tositapahtumiin pohjautuvassa Kapteenin tyttäressä eletään vuotta 1773. Maaorjuuden lakkauttamista vaativa venäläinen kasakkasoturi Jemeljan Pugatšov julistautuu Katariina Suuren syrjäyttämäksi keisari Pietari III:ksi ja kerää suuren kasakka-armeijan tarkoituksenaan lyödä hallituksen joukot.

Kirjan päähenkilö on 17-vuotias nuorukainen Pjotr Grinev, jonka eläkkeellä oleva upseeri-isä päättää lähettää suorittamaan asepalvelusta Jaik-virran (nyk. Ural) rannalle Orenburgiin lähelle nykyisen Kazakstanin rajaa. Turvakseen kokematon nuori mies saa uskollisen palvelija Saveljitshin. Saveljitshilla on vaikeuksia pysyä Grinevin perässä, mutta yleensä hän ehtii paikalle ja onnistuu pelastamaan isäntänsä pulasta.

Orenburgista miesten matka jatkuu etelään Belogorin linnaan tai paremminkin linnoituskaupunkiin. Sodanuhasta huolimatta elämä kaupungissa on leppoisaa, hetkittäin suorastaan hauskaa. Puuhakkaan vaimonsa tossun alla oleva kapteeni Mironov tekee kömpelöitä yrityksiä saadakseen rouvansa pitämään näpit irti hallinnollisista ja sotastrategisista asioista. Tomera Vasilisa Jegorovna kuitenkin päihittää hänet leikiten. Henkilöiden arvojärjestyksestä kertoo tapaus, jossa naisväki piilottaa kaksintaistelua hautovien nuorukaisten miekat. Lopulta kiistakumppanit rauhoittuvat kapteenin rouvan maittavien keitosten äärelle pohtimaan maailman menoa.

Kapteeni Mironovin tytär Masha on toimeliaan äitinsä täydellinen vastakohta. Kaino ja hurskas neito sairastelee paljon ja pyörtyy ensimmäisenä, kun tapahtuu jotakin jännittävää. Nuoren Grinevin sydämen hauras kaunotar valloittaa leikiten. Rakkaudessa näyttäisi olevan salattua voimaa, sillä kirjan lopussa Masha yllättää rohkaistumalla tapaamaan itsensä keisarinnan.

Kasakoiden hyökkäys näyttäytyy romantisoituna sankarimittelönä, jossa Grinevin lapsellisilta tuntuvat päähänpistot auttavat lopulta saavuttamaan toivotun ratkaisun. Nykyromaanien vauhtiin tottuneesta lukijasta seikkailu saattaa vaikuttaa ohuehkolta ja vähän kuivakalta. Uskottava ajankuva Pjotr Grinevin tarinasta silti muodostuu.

Marja

Kuva: Marja P.
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot | Avainsanat: | 4 kommenttia

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys (WSOY, 1971) 

Kun päätimme lukupiirissämme maailmankirjallisuuden klassikoita esittelevästä kierroksesta, valintani oli selvä. Luin Sadan vuoden yksinäisyyden ensimmäisen kerran lukion toisella luokalla, ja kirja oli minulle järisyttävä kokemus. Tällaisiakin kirjoja voi olla! Ahmin lukio- ja opiskeluvuosinani kaikki García Márquezin teokset, jotka sain käsiini. Sittemmin luin kirjan espanjaksi yliopiston Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden kurssilla, vuonna 2002 suomeksi ennen kuin menin katsomaan sen teatteriversiota Turun kaupunginteatteriin ja nyt siis neljännen kerran blogiamme varten. Lumous ei haihdu, joka kerta lukukokemus on yhtä vahva. Kun koulussa oppilaat kysyvät minulta lempikirjaani, vastaan aina ”Sadan vuoden yksinäisyys”. 

Kirjan asema maailmankirjallisuudessa on vankka. Se oli kirja, joka nosti Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden maailman tietoisuuteen, ja maagisesta realismista ei oikein voi puhua mainitsematta tätä teosta. Kirjan kuvitteellisesta tapahtumapaikasta, Macondosta, on myös tullut käsite, ja maagista realismia edustavista kirjailijoista puhutaan joskus Macondon koulukuntana. Maaginen realismi tyylilajina on levinnyt Intiaan asti, Salman Rushdien kirjoissa kerrontatekniikka on paljolti sama kuin Gabriel García Márquezilla. Sadan vuoden yksinäisyys on käännetty 35 kielelle ja sitä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta.

Sadan vuoden yksinäisyys on kertomus Buendían suvusta, jonka kantaisä José Arcadio Buendía perustaa Macondon kylän. Buendíat elävät kylän kasvun, kukoistuksen ja tuhon, kylä syntyy ja tuhoutuu yhdessä suvun kanssa. Tarina on inhimillisesti ottaen traaginen, useimmat suvun jäsenet ovat tuomittuja yksinäisyyteen ja rakkaudettomuuteen, vaikka rimpuilevat kukin tavallaan kohtaloa vastaan. Kirjassa esiintyy seitsemän sukupolvea, ja henkilöiden paljous ja se seikka, että suvun miehet kantavat samoja etunimiä sukupolvesta toiseen, tekee kirjasta paikoin hieman keskittymistä vaativan, mutta toisaalta tämä korostaa tiettyä kohtalonomaisuutta ja tarinan syklisyyttä. Aika kulkee lineaarisesti, mutta samalla toistuvat samanlaiset vaiheet eri sukupolvien elämässä.

Kirjan kuvitteellinen tapahtumapaikka, Macondo, sijoitetaan kartalle varsin tarkasti. Kuvauksen perusteella se on melko täsmälleen samassa paikassa kuin Gabriel García Márquezin kotikylä Aracataca Kolumbian pohjoisrannikolla. Joskaan ei meren rannalla vaan vuoriston ja suoalueiden välissä, kuten kirjassa useasti käy ilmi. Kirjan alussa paikka on kuin paratiisi: ”Vesi ryöppysi kirkkaana uomassaan jota pohjustivat valkeat sileät, kivet, suunnattomat kuin esihistorialliset munat. Maailma oli niin tuore ettei monilla kasveilla ja eläimillä ollut edes nimeä: niistä puhuttaessa oli osoitettava sormella.” (s. 5) Kirjan alku on todella hieno, varsinkin espanjaksi se suorastaan soi.

Maagisen realismin lajityypillisten ominaisuuksien mukaan kirjassa sekoittuvat oikeat historialliset tapahtumat ja täysin yliluonnolliset ihmeet. Esimerkiksi kirjan Macondon rappion aloittava banaanityöläisten joukkomurha on oikea historiallinen tapahtuma, jossa arvioiden mukaan 1800 yhdysvaltalaisen United Fruit Companyn lakkoilevaa työntekijää ammuttiin 5.-6.12.1928. Samoin Kolumbian jatkuvat sisällissodat liberaalien ja konservatiivien välillä ovat oikeaa historiaa.

Maagista realismia on pidetty tapana kuvata Latinalaisen Amerikan oloja, sillä alueella totuus on joskus tarua ihmeellisempää. Itseäni tyylissä viehättää se, että realistiset ja maagiset yksityiskohdat kerrotaan samalla sävyllä toteavasti. Macondossa Kolumbian historiaan valitettavasti kuuluvat väkivaltaisuudet kerrotaan aivan samanarvoisina tapahtumina, jotenkin arkipäiväisesti, kuin se, että Kaunis Remedios nousee lakanoiden kanssa tuulenpyörteen mukana taivaaseen. Myös kylää kohtaavat vitsaukset, unettomuuden tauti, neljä vuotta, yksitoista kuukautta ja kaksi päivää kestänyt sade tai valtava helle todetaan ikään kuin luonnontieteellisinä yksityiskohtina. Ehkä tällä kuvataan myös paikallisten ihmisten uskomusmaailmaa ja tapaa selittää ympäröivää todellisuutta. 

Latinalaisesta Amerikasta tulee myös termi machismo. Suorasukaisissa sukupuolisuuden kuvauksissaan kirjan näkökulma on melko miehinen, mutta toisaalta suvun ehdottomasti järkevimmät ja sukua koossa ja kuosissa pitävät henkilöt, Úrsula Iguarán ja Pyhä Sofia, ovat naisia. Varsinkin Úrsula on valloittava matriarkka, joka välillä tuntuu olevan ainoa järjen ääni poikiensa, pojanpoikiensa ja pojanpojanpoikiensa tempauksissa. Hän on myös rohkea nainen, joka tyrkkää vartijat syrjään mennessään tapaamaan vankilassa olevaa poikaansa: ”Minä aion nyt mennä sisään. [ – – ] Niin että jos teillä on käsky ampua, antaa soida.” (s. 123-124) 

Kirjan tarina on kokonaisuudessaan varsin synkeä, mutta sen henkilöt ovat niin uskomattomia, ja jotenkin kaikkine kommervenkkeineen niin syvän inhimillisiä, että minusta tarinaa on hauskaa lukea. Lisäksi sen paikalliskuvaus on sellainen, että lukiessa aistii viidakon painostavan kuumankostean ilmanalan ja melkeinpä haistaa nurkissa väijyvän homeen. Puhumattakaan railakkaiden juhlien kovaäänisestä tunnelmasta. Itse olen käynyt Kolumbiassa vain ylätasangon viileässä Bogotássa, mutta tuttavieni naapurit olivat Karibian rannikolta, ja heihin tutustuessani minulle tulivat kyllä Buendíat mieleen. 

Sadan vuoden yksinäisyys on luultavasti kirja, joka jakaa mielipiteitä. Kaikkia se tuskin miellyttää, mutta sen ylitsepursuva elämänvoima ja samalla terävä katsaus Kolumbian (ja osin koko Latinalaisen Amerikan) yhteiskuntaan ja historiaan ovat vahva kokemus, jonka mielelläni soisin myös nuorille. Jos kirjaan uskaltaa tarttua, uskoisin sen voivan tarjota nykylukiolaisellekin samanlaisen järisyttävän kokemuksen kuin minulle nyt jo varsin kaukaisessa nuoruudessani. 

Olli 

Kuva: Olli R.
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot | Avainsanat: | 8 kommenttia