Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)

Vuosi sitten luimme Elizabeth Acevedon kirjan Runoilija X. Kuten Maata jalkojen alle, sekin oli säeromaani, jonka päähenkilöt ovat alkuperältään Dominikaanisesta tasavallasta. Runoilija X sijoittui New Yorkin maahanmuuttajakortteleihin, ja tämänkin kirjan toisen päähenkilön elämä on siellä, mutta Maata jalkojen alle tapahtuu suurimmalta osalta Sosúassa Dominikaanisen tasavallan pohjoisrannikolla. 

Kirjan päähenkilöt ja kertojat ovat kaksi nuorta tyttöä, Camino ja Yahaira, jotka eivät ole tienneet toistensa olemassaolosta, ennen kuin heidän isänsä kuolee lento-onnettomuudessa ja paljastuu, että isä on elänyt kaksoiselämää ja ollut naimisissa kummankin tytön äidin kanssa. Yahaira oli saanut selville isänsä toisen avioliiton, muttei sisaren olemassaoloa. Tästä sinänsä hieman sensaatiomaisesta juonenkulusta kirjailija saa kuitenkin aikaan vahvan tarinan, joka pätevästi kuvaa tyttöjen tunne-elämän liikahduksia, kun syvään suruun ja järkytykseen isän kuolemasta sekoittuvat viha ja katkeruus vuosia kestäneistä valheista ja epävarmuus siitä, miten elämään ilmestyvään uuteen sisareen pitää suhtautua. 

Kirja kuvaa myös elämisen eroja kehitysmaan ja Yhdysvaltojen välillä ja sivuaa siirtolaisten asemaa kahden maan ja kulttuurin välillä. Yahaira pohtii ”Voiko ihminen olla kotoisin paikasta, jossa ei ole koskaan käynyt?” (s.97), ja tuntee kulttuurin puolesta olevansa täysi dominikaani, vaikka on asunut koko elämänsä New Yorkissa. Samalla hän on kuitenkin melko naiivin tietämätön niistä arkielämän vaikeuksista ja tulevaisuuden toiveiden hauraudesta, joiden keskellä hänen sisarensa Camino joutuu Sosúassa elämään. Tyttöjen isä taas oli selvästi kärsinyt siirtolaisen juurettomuudesta. Vaikka elämä oli uudessa maassa, hän eli kuitenkin hyvin vahvasti kotimaansa kulttuurissa.  

Kirja sisältää kipakkaa yhteiskunnallista ainesta massaturismin pimeästä puolesta. Hienojen hotelliresortien paratiisirantojen vieressä kukoistaa alaikäisten tyttöjen seksikauppa, ja hotellisiivoojana työskentelevä Caminon ystävä Carline saa potkut, kun ei pääse töihin sairastavan lapsen takia. Carlinen perhe on dominikaaniyhteiskunnan alinta kastia, haitilaisia maahanmuuttajia.  

Minua kiinnosti kirjassa sen paikallisväri. Caminon täti Tía Solana vaikutti santería-papittarelta, vaikka hänet lähinnä esiteltiin parantajana. Erittäin kiinnostava ja vahva henkilö hän joka tapauksessa oli. Ja vaikka elämää Dominikaanisessa tasavallassa ei kirjassa kaunisteltu, ei kertomus unohtanut myöskään ihmissuhteiden lämpöä ja tropiikin elämäniloa. Jotenkin pelkäsin etukäteen, että tämä olisi saaga pääsystä luvattuun maahan, mutta vaikka Camino lopussa pääseekin New Yorkiin, ei kirja kuitenkaan maalaa siirtolaisuuden lähtö- ja tulomaita aivan mustavalkoisiksi. Toki kirjasta näkyy, että kirjailija on syntynyt Yhdysvalloissa ja kirja on kirjoitettu englanniksi, mutta dominikaanitaustaisena Elizabeth Acevedo tietää kyllä mistä puhuu. 

Miellyttävän mutkatonta oli myös se, että homoseksuaalisuudesta ei tehty kirjaan teemaa, vaikka Yahairalla olikin New Yorkissa tyttöystävä. Se oli vain yksityiskohta Yahairan elämässä, siitä ei paisuteltu turhaa draamaa.  

Yhteiskunnallisista ja kulttuurisista olosuhteista on kirjassa paljon viittauksia, mutta varsinaiseksi teemaksi kirjassa kuitenkin nousevat suru ja toisaalta lasten ja vanhempien välinen suhde. Siinä mielessä kirjassa on suomalaisittain eksoottisesta tapahtumaympäristöstään huolimatta yleistä ja yhteistä kaikenlaisille lukijoille. 

Olli 

Kuva: Olli R.

Kuva: Olli R.

Kategoria(t): käännöskirjallisuus, säeromaanit | Avainsanat: | 7 kommenttia

Jyri Paretskoi: K15: Pornoa ja sirkushuveja (Otava, 2020)

Olemme lukeneet yhdessä Jyri Paretskoita viimeksi kuusi vuotta sitten. Silloin Olli kirjoitti Shell’s Angles -kirjasta näin: ”Tämä oli hyvän tuulen kirja. Jollain ihmeellisellä tavalla se vetäisi minut mukaansa, vaikka oikeastaan kirja ei tarinana ole mitenkään erityisen kummallinen.” Samoin voisin aloittaa tämän oman kirja-alustukseni, vaikka hei; onhan tässä aihe kummallinen eli jännä eli värisyttävä. Porno. Seksi. Itsetyydytys. Romaanin aikataso on tässä ja nyt, korona-ajan kesäloma, eli viime kesä.

Olen lukenut tämän K15 sarjan ykkösosan pari vuotta sitten ja pidin siitä. Tämä osa on sarjan kuudes. Paretskoilla on kyllä hyvä tyyli kirjoittaa ja kuvata uskottavan mukavasti nuorisoporukoita. Muistelisin, että ykkösosassa tehtiin jotenkin selväksi se, että Ronilla on lieviä autismikirjon piirteitä. Se selittänee tässäkin Ronin hyvin suorasukaisen otteen – öh – itseensä. Roni ei ymmärrä vitsejä. Hän sanoo ja ottaa sanotun kirjaimellisesti, ja tästä kaikesta syntyy hauskoja tilanteita. Kuitenkaan ketään ei pistetä halvalla ja ennen kaikkea Ronilla on hyviä ystäviä.

Pornoa ja sirkushuveja on nuortenkirja, joka saattaa ensi metreillä hämmästyttää, ja itselläkin kulmat kohosivat sen suorasukaisesta lähestymisestä pornoon ja itsetyydytykseen. Mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun lerssi oli jumissa putkessa keittiönpöydällä, nauratti. Paretskoi kuvaa pornoa jotenkin luonnollisesti: se ei ole mitään likaista ja salamyhkäistä, mutta kuitenkin seksuaalisuus on privaattia. Voi varmasti ollakin, että ainakin osalle nuorisosta netin pornotähdet ovat yhtä tuttuja kuin meille aikoinaan Suosikin popparit. Suotakoon tähän se tätimäinen lause, että seksi ja itsetyydytys ovat ihan luonnollisia juttuja. Silti, kuten kirjassakin kerrotaan, liika on liika. Välillä on hyvä miettiä ja tehdä jotain muutakin. (Ja pornoteollisuuden likaiseen puoleen ei nyt mennä, kuten ei kirjassakaan. Se on toisen kirjan tarina.)

Jyri Paretskoi kirjoittaa hankalasta aiheesta; aiheesta, johon jokaisella on oma kantansa ja mielipiteensä. Tähän nähden kirja selviää mielestäni seksuaalisuuden kuvauksestaan kunniallisesti. Huumori on aina ollut hyvä tyyli puhua muuten aroista asioista.

Mutta. Tässä kirjassahan oli selkeästi yhdistetty kaksi eri tarinaa! Tämä seksuaalinen kiihko oli yksi ja sitten kesäeristys maalla toinen. Kummaa?! Ihan kuin kirjailijalla olisi ollut kaksi kirjan aloitusta, jotka olisi kustantamon pyynnöstä lyöty yhteen, ja näin molemmat juonen tyngät jäivät… tyngiksi. Outoa? Ronin pornokiihkoilu loppui kuin seinään, ja toisaalta maallaolon oikeutus jäi jotenkin vajaaksi. Sinänsä viitaukset Häräntappoaseeseen (kalantappoase) ja Decameroneen olivat kutkuttavia, mutta jotenkin niistäkään ei oltu nyt saatu kaikkea ilottelua irti. Ja mihin ne kannessa luvatut sirkushuvit jäivät? Ei se kanakaan mitään temppuja tehnyt. Ja romaanin loppu oli, noh, ainakin erikoinen. Monitulkintainen, sanotaanko.

Kaiken kaikkiaan; täsmäkirjahan tämän on niille kuuluisille vähän lukeville yläkoulun pojille: lyhyt, hauska, poikapäähenkilö, kaikkia kiinnostava aihe. Mutta/ja eihän se väärin ole. Vai?

Kaisa

Kuva: Kaisa N.
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus | Avainsanat: | 7 kommenttia

Anna Sewell: Uljas Musta (WSOY, 1973)

Maria Laakson Taltuta klassikko -kirjan innoittamana vuoden alkuun kierros nuortenkirjaklassikoita.

En löytänyt mistään helposti tavoitettavaa lyhentämätöntä suomennosta, joten luin kirjan englanniksi. Käytän tämän alustuksen suomenkielisenä referenssinä Nuorten toivekirjaston laitosta, jonka on lyhentäen suomentanut Liisa Tuliniemi (WSOY, 1973). 

Anna Sewell kirjoitti vuonna 1877 ilmestyneen Uljaan Mustan rakkaudesta hevosiin, ja kirja pohjautuukin paljolti hänen omaan laajaan tietämykseensä aiheesta. Tarinan tarkoituksena on havahduttaa hevosten huonoon kohteluun. 

Ja huonosti hevosia kohdellaankin. Ei riitä, että kaikenlaiset hevosista mitään tietämättömät voivat joko ostaa tai vuokrata hevosia ja sitten tietämättömyyttään kohdella niitä huonosti. On myös kaikenlaisia muodikkaita käsityksiä, jotka vaativat kuristamaan hevosia hienoihin asentoihin ryhtiremmien kaltaisilla kidutusvälineillä. Häntiä ei sentään enää typistetä. 

Kirjan minä-kertoja Uljas Musta saa hyvän alun elämälleen emonsa opeista. Aina tulee käyttäytyä hyvin ihmisiä kohtaan eikä saa kiukustua vääryyttäkään kärsiessään. Ensimmäisen persoonan kerronta tuo kaikki vääryydet iholle ja ihan suuhun asti kuolaimien epämukavuutta kuvailtaessa. Uljas Musta vaihtaa omistajaa monet kerrat kulkien onnen autuudesta epätoivon alhoihin. Muihin hevosiin tutustuessaan se ymmärtää oivallisen käytöksensä johtuvan paljolti siitä, miten hyvin ihmiset ovat sitä aina kohdelleet. Vähemmän onnekkaat lajitoverit ovat kamalan kohtelun jäljiltä säikkyjä ja pelkäävät pahaa lempeydenkin äärellä. 

Kirjan tyyli tuntui minusta välillä saarnaavalta, vaikkakin se aiheen tärkeyden vuoksi on oikeutettua. Täysin yksisilmäistä touhu ei kuitenkaan ole; myös vääryydet, jotka ajavat ihmisiä kohtelemaan hevosiaan huonosti, otetaan muutamaan kertaan puheeksi. Mitä voi teurastaja tehdä, jos kaikki tilaavat lihansa vain paria tuntia ennen illalliskutsuja ja vaativat toimituksen heti eikä kohta? Entä vuokrakuski, jonka pitää raataa koko päivä päästäkseen omilleen vuokrattuaan itse hevosensa isommalta herralta?

Nykyaikaisen eläinoikeuskeskustelun kannalta katsottuna kirja herättää myös kysymyksiä siitä, missä määrin eläimen alistaminen ihmisen tahtoon on moraalisesti oikein. Uljas Musta tottuu nopeasti rautakenkiinsä ja palvelee ilokseen hyvää isäntää, mutta mikä oikeus ajattelemattomilla metsämiehillä on ratsastaa ratsunsa kuoliaiksi? 

Selvästikin tämä kirja teki minuun vaikutuksen, sillä olen nyt muita samoihin aikoihin kirjoitettuja kirjoja lukiessani huomannut ärsyyntyväni aina, kun joku antaa hevoselle raipasta. 

Kehlo

Kuva: Kehlo
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot | Avainsanat: | 9 kommenttia