Mats Wahl: Ruotsia idiooteille (Otava, 2004)

Tämän kertainen valintani lukupiirimme kirjaksi on Mats Wahlin Ruotsia idiooteille (Svenska för idioter). Valinta oli minulta hetken mielijohde, kirja löytyi sopivasti koulun hyllystä ja tuntui olevan mielenkiintoinen. Olen tyytyväinen valintaani kirjan osoittautuessa juuri mielenkiintoiseksi.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti ruotsalaisen lukion ”jämäluokasta”, johon on siirretty koulun kaikki epätoivoisimmat tapaukset. Minäkertojana toimii Henke, joka asuu äitinsä kanssa kahdestaan, äidin uuden jätettyä heidät. Henke on siis niin sanotulla ”jämäluokalla”, mutta kirjassa tulee ilmi, että hänen koulumenestyksensä ei ole ollut aina näin huonoa. Veistisen Kotitekoisen poikabändin tavoin päähenkilö (tässä tapauksessa siis Henke) on menettänyt sisaruksensa, jonka kuolemaa hän ja hänen perheensä ei ole pystynyt kunnolla käsittelemään.

Henken lisäksi kirjan idioottien luokkaan kuuluvat mm. myös suomensukuinen Koski, maahanmuuttajataustaiset Saida ja Dragan sekä turkiskauppaa pitävän perheen poika Gustav. Koossa on siis erityisen kirjava joukko. Kirjan alussa, uuden kouluvuoden alkaessa, luokka saa uuden nuoren luokanvalvojan, Johannan, joka pyrkii omalla toiminnallaan inspiroimaan luokan oppilaita. Tämä tapahtuu siten, että hän päättää aloittaa luokan kanssa kirjan kirjoittamisprojektin. Kirjan nimeksi valitaan ”Ruotsia idiooteille”. Henke tuntuu olevan opettajan ideasta innostunut, koska kirjassa on jokaisen luvun sisällä myös kappale, joka kuuluu ”Ruotsia idiooteille” -kirjaan, Henken kirjoittamana. Näissä kappaleissa hän sivuaa usein omaa menneisyyttään, johon keskeisesti kuuluvat sekä siskon hukkumiskuolema että äidin entinen miesystävä Harald.

Kirjan kirjoitus tuntuu kuitenkin olevan hieman jopa sivujuonen asemassa. Paljon enemmän kirja keskittyy kuvaamaan luokan eri oppilaiden (varsinkin Henken) kasvamista ja heidän ensimmäisen lukiovuotensa ensimmäistä viikkoa. Keskeisessä asemassa tässä on 10 kilometrin tanssikilpailu, johon täysin tanssitaidoton Henke osallistuu lukion toisen oppilaan, Elinin, kanssa. Kaksikon välille viritetään pientä Romeo ja Julia -tapaista rakkaussuhdetta, kahden eli ”älykkyystason” edustajan epäsuhtaista rakkautta. Kuitenkaan tästä ei tule mitään, vaikka tuntuu siltä, että Henkellä ehkä olisi voinut joitain tunteita ollakin.

Kirjan kieli on aika puhekielisentyylistä ja siinä käytetään paljon nuorison käytössä olevia sanoja, kuten naama kasvojen sijaan. Tämä tietysti on tarkoituksenmukaista, jotta kirja olisi lähestyttävämpi nuorisolle.

Itse pidin kirjasta ja uskon sen olevan myös kohderyhmällensä sopiva. Jokainen koululainen varmasti pystyy löytämään kirjan henkilöistä samaistumisen kohteen. Tämä johtuu varmasti esimerkiksi siitä, että ”idioottien” luokka tuntui koostuvan erilaisista nuorista ihmisistä, kattaen kaikki tyypilliset stereotypiat. Tätähän on nähty myös muissa kirjoissa ja myös elokuvissa. Elokuvista mieleeni tulee ensimmäisenä esimerkiksi 1980-luvun teinielokuvaklassikko The Breakfast Club.

Huonoa kirjassa ehkä oli se, että mielestäni selkeätä pääjuonta en kirjassa huomannut. Henken ja Elinin romanssia voisi sellaiseksi mahdollisesti kuvailla.

Mutta kaikkinensa olin tyytyväinen valintaan. Ja luulen myös nuorten lukevan kirjaa mielellään.

Klaus

Advertisement
Kategoria(t): käännöskirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

10 vastausta artikkeliin: Mats Wahl: Ruotsia idiooteille (Otava, 2004)

  1. Olli sanoo:

    Taas tuli lukupiiriimme kirja, jonka olen joskus lukenut, mutta jota lukiessa huomasin, että valitettavan vähän joistain kirjoista jää mieleen. En oikeastaan muistanut muuta kuin alkuasetelman ”jämäluokasta”, nyt uudelleen lukiessa sain jännittää edelleen, miten tässä käy.

    Olen lukenut useita Mats Wahlin kirjoja ja useimmiten pitänyt niistä. Erityisesti hänen hieman mystinen dekkarimainen tarinansa Näkymätön on minusta loistava kirja, ja sitä olen usein kirjavinkannutkin ihan kohtuullisella menestyksellä. Kirjoitustyyli on vetävä ja kielenkäyttö katu-uskottavaa (ainakin tällaisen keski-ikäisen mielestä…), joskaan mitään ilopillereitä nämä kirjat eivät ole. Näin tässäkin kirjassa.

    Klausin kanssa olen samaa mieltä siitä, että selkeän juonen puute on rasite kirjalle ainakin nuorten lukijoiden tarttuessa kirjaan. Tokihan tarina etenee ja teemat omanarvontunnon puutteesta ja heikonlaisista elämän eväistä tarjoavat pohdittavaa, mutta selvää draaman kaarta ei oikein ole, vähän sellaista hajanaista ”tuokiokuvia Henken lukionalkuviikoista” -meininkiä kirjassa on. Itse jaksoin lukea kirjan ihan kiinnostuneena, mutta mietin miten teini jaksaa 330 sivua suhteellisen tasapaksua vyörytystä.

    Kirjan suurin ansio on varmasti pohdiskelu siitä, miten systeemi lyö ihmisiä matalaksi. Sivulla 258 siteerattu Aksel Sandemosen Janten laki ja sen herättämät reaktiot 1F-luokassa oli ehdottomasti kirjan ydinkohta. Luokan oppilaat pitivät itsekin itseään luusereina ja sen synnyttämä noidankehä käytöksessä ja oppimismahdollisuuksissa oli käsin kosketeltava.

    Viestin perille viemiseksi ja tyylilajissa pysymiseksi Wahl oli kärjistänyt tyyppejään niin, että luokan oppilaiden toilauksia oli raskasta lukea. Koski, Emma ja Gustav erityisesti olivat ärsyttäviä, ja luokkatilanteet silkkaa opettajan painajaista alusta loppuun. Sivuteemojakin oli siellä joukossa monta kouluväkivallasta, alkoholismista ja muslimitytön itsemääräämisoikeudesta alkaen. Kun on nuortenkirjasta kyse, niin aika synkillä väreillä kirjailija lukiolaisten elämän maalasi. Paikoin minusta lähenneltiin sosiaalipornoa, varsinkin kun kuvattiin sekä Henken että Kosken kotioloja. Kirjan loppupuolen mopotusbileet puolestaan saivat minussa lähinnä yökkäreaktioita aikaan. (Mikä oli varmasti tarkoituskin.)

    Tanssikilpailu tarjosi toivon pilkahduksia, ja kirjan lopussa oli ainakin Henken elämän osalta huomattavissa parannusta, kun hän oli kirjan kirjoittamisprosessin suhteen jo sen verran tomakoitunut, että meni oma-aloitteisesti jututtamaan opettajaa. Henkellähän oli ollut koko kirjan ajan tapana vastata ”En tiedä” lähes kaikkeen. Kun Emmakin kirjan lopussa suostui kuuntelemaan opettajaa, odotin pientä loppunousua, mutta kirja loppuukin taas uuteen uhkaan ja eteen nousevaan ongelmaan Saidan veljien ilmestyessä paikalle.

    Onko kirja turhan pessimistinen? Mitä Wahl haluaa kertoa? Varmaan osoittaa, että monien asiat ovat huonosti, mutta tuleeko hän siinä samalla lytänneeksi vaikeuksissa olevaa nuorta Janten lailla päähän? ”Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.” Onko kirjan aikana tapahtunut mitään, mikä antaisi 1F-luokan oppilaille toivoa paremmasta? Sitä toivoa olisin vähän kaivannut.

    Olli

  2. Kaisa sanoo:

    Viittaan taas itseeni, kun kirjoitin edellisen kirjan kohdalla, että kronologisesti etenevä kirja yhdellä kertojanäänellä olisi nykyisessä moniäänisessä aikatasokikkailukirjallisuudessa myös ns. selkokirjallisuutta. Ja nyt sellaisen siis saimme! Reilu kymmenen vuotta sitten tällaista kirjallisuutta on kirjoitettu! Ehkäpä juuri siksi mielestäni kirja oli todellakin selkeälukuinen, sujuva. Tässä ei ollut mitään kerrontateknisiä kikkailuja. Pidin tästä. Pidin myös siitä, että kerrankin sai lukea hyvää dialogia: kirjahan muodostui paljon ihan suoranaisista keskusteluista, vuoropuheluista.

    Kirjan takakansi sen sijaan mielestäni huijasi lukijaansa ihan täysin. Oletin, että romaani olisi kertonut tasa-arvoisemmin luokan eri tyypeistä, mutta nythän kirja oli melko puhtaasti Henken tarina.

    Lisäksi:
    ”Uusi opettaja Johanna panee luokan lukemaan Tuntematonta sotilasta ja kirjoittamaan kirjaa, jolle luokka haluaa antaa nimeksi Ruotsia idiooteille. Sitä rehtori ei hyväksy – eihän ketään saa sentään leimata idiootiksi!” Noh, Tuntematonta siteerattiin snadisti ihan aluksi (taisi jäädä luokalta lukematta), ja opohan se kirjahankkeenkin taisi lytätä. Eli pieleen meni tuokin. Ja takakannen Kosken, po. Koski.

    Romaanin alku oli kuitenkin ihanan selkeästi hyvin tarkoitushakuinen. Pistetään seksiä ja viinaa alkusivuille, niin kyllähän se koukuttaa.

    Ruotsalaisesta koulujärjestelmästä ei sen enempää, mutta suomalaisesta tuntui oudolta lukea, että nimenomaan lukiossa olisi näin epätasaista porukkaa, ja että oppilaat olisi vielä näinkin tarkoitushakuisesti jaettu eri luokille. Miksi nämä jampat ylipäätään jatkoivat lukioon; onko se naapurissamme vielä osa oppivelvollisuutta? Ilmeisesti.

    Se, mikä lukuhommasta teki lopulta raskaan, oli Ollin analysoiman toivottomuuden kuvailun lisäksi myös omassa päässä vellova lukukauden loppu. Jotenkin kurittomat sekä mitä välii ja emmätiä –oppilaat tuntuivat joulujuhlaa edeltävällä viikolla jo todella raivostuttavilta ja väsyttäviltä – jopa kansien välissä. Mutta muutenkin nuorten näköalattomuus – se teki tästä haastavaa luettavaa. Lisäksi: jäikö moni henkilöhahmoista lopulta melkoisesti stereotypian asteelle?

    Ihmettelen minäkin myös kirjan loppua. Onko Wahlin sanoma se, että vain poislähtemällä voit katkaista väkivallan ja epätoivon kierteen? Eli Elin pelastuisi, muut jäävät pimeään kurimukseen. Mutta miksi nuortenkirja haluaa välittää tällaisen sanoman?

    Mietin myös sitä, miksi niin usein ruotsalaisessa kaunokirjallisuudessa kuvataan todella raa’asti kansankodin pimeää puolta. (Kuten tässäkin jo mainitut lopun ”juhlat”.) Onko niin, että päivänkakkaramainen auringonpaisteinen näkkäri-idylli on niin vahva stereotypia, että kirjailijoiden on aivan pakko murtaa sitä pimeääkin pimeämmällä kääntöpuolella? Tulee tämän romaanin lisäksi mieleen vaikkapa Guilloun Pahuus tai monet ruotsalaisdekkarit.

    En kuitenkaan ihmettele yhtään, että tämä kirja on ollut aikanaan ilmeisen suosittu. Pitäisikö meidän nostaa se taas päivänvaloon? Edellinen painos romaanista on vuodelta 2006. Yllättävän vähän, nuortenkirjaksi, tarina oli vanhentunut. Sillä loppujen lopuksi ja raskaudestaan huolimatta, pidin kyllä kirjasta.

    Kaisa

  3. Olli sanoo:

    Kaisa kiinnitti huomiota samaan, mitä minäkin ajattelin lukiessani. Kymmenen vuotta vanhaksi kirjaksi kirja ei tuntunut paljoakaan vanhentuneen. Nämä puhelimethan ovat nykyään yksi pahimpia tarinan vanhentajia, ja vaikka Henken kodin (lanka)puhelin oli katkaistu maksamattoman laskun vuoksi, niin Emma sentään näpräsi kännykkää tunnilla ihan nykytyyliin!

    Olli

  4. Kaisa sanoo:

    Kyllä; ja tähän puhelinkeissiin pysytyi samaistumaan. Lopputulos on nimittäin ihan sama, riippumatta siitä onko käytössä lankapuhelin vai kännykkä, jos laskut on maksamatta.

    Kaisa

  5. Marja sanoo:

    Siinä mielessä nappi valinta, että tämä oli odottanut omalla lukulistallani jo useamman vuoden. Mutta asiaan:

    Onko idiootteja oikeasti olemassa? Vai onko vain erilaiset lähtökohdat elämälleen saaneita ihmisiä?

    Mats Wahl on valinnut erityisluokalleen monenlaisia nuoria. Saida ja Dragan ovat 2000-luvun maahanmuuttajaperheistä, Kosken perhe vanhempaa vuosikertaa. Kosken isän pimeä pontikkatehdas (tällaisiako ruotsinsuomalaiset ovat?) tarjoaa tarvittaessa maistiaisia pojillekin. Emma karkailee koulusta. Veli puolustaa Gustavia, mutta isän turkistarhasta muodostuva eettinen ristiriita saa veljekset puolustuskannalle koko maailmaa vastaan. Allanin ongelmakäyttäytymisen syyt ovat syvemmällä ja alkavat paljastua vasta kirjan loppupuolella. Bella ja Louise haipuvat hahmoina taustakuoroon.

    Kertoja Henken perhettä voisi sanoa moniongelmaiseksi. Isä on häipynyt vuosia sitten ja äiti masentunut pikkusiskon tapaturmaisesta kuolemasta. Kuviossa pyörii linnakundeja ja muita hämäräperäisiä tyyppejä. Kirjan loppua kohti vanhemmat alkavat saada elämäänsä takaisin raiteilleen. Henkelle isän comeback on kuitenkin liikaa.

    Opettajat Johanna ja Carsten yrittävät toisinaan saada luokkaa opiskelemaan. Käytännössä tarina kuitenkin pyörii oppilaiden ihmissuhteissa. Nuorisoporukka on tiivis – joskus julmakin. Luuserin ei ole sopivaa hengailla menestyjien kanssa eikä päinvastoin. Isommat mopottavat nuorempiaan säälittä. Jos vallitsevaan järjestykseen haluaa muutosta, tarvitaan puukko tai pesäpallomaila.

    Allanin suhde opinto-ohjaaja Bergmaniin jää epäselväksi. Henke pohtii heidän muistuttavan toisiaan, mutta suoraa sukulaisuussuhdetta kirja ei paljasta.

    Takakansitekstin lupaus, että lukukauden aikana jokainen ymmärtää jotakin uutta elämästä, on siloteltua totuutta. Ei ongelmanuorten maailma yhden kirjan aikana mullistu. Pientä aikuistumista kuitenkin tapahtuu. Osa ongelmista ratkeaa itsestään. Tälle porukalle sekin on jo hyvä asia.

    Marja

  6. Riikka sanoo:

    Voiko näin vanha nuortenkirja (ilmestynyt ruotsiksi v. 2003 ja suomeksi v. 2004) vielä innostaa ja kiinnostaa nuoria – ja meitä vanhempiakaan – lukijoita? Mats Wahl on ollut miltei 60-vuotias kirjaa kirjoittaessaan. Taasko yksi kirjallisuuspiireissä palkittu Aikuinen kirjoittamassa nuortenkirjaa Nuorille? Näillä varauksin lähdin kirjaa lukemaan.

    Kirjan nuoret henkilöt olivat koskettavia. Nuoruus on nuoruutta joka vuosikymmenellä, ajat vain muuttuvat. Kuitenkin, luulenpa vaan, että miksikään kestohitiksi tästä kirjasta ei ole lukijakunnallemme. Tarinan olisi minusta voinut kertoa vähemmän laveasti. Nyt kirjailija maalasi laajalla pensselillä huono-osaisuuden kuvaa. Ahdistavan nuoruuden kuvaus oli kyllä hyvin tehty ja siihen oli helppo samaistua, vaikka en itse niin kamaliin mopotusjuhliin aikoinani joutunutkaan osallistumaan. Wahl on muuten tehnyt töitä myös opettajana, mikä varmaan näkyy aihepiirin sujuvassa käsittelyssä.

    Tarinasta nousevat hienosti ajatuspiikit hyvästä ihmisyydestä yms. yksilön elämän tavoitteista, kuten tässä blogissa on jo mainittukin. Esimerkiksi loppusivuilla (s. 327) ote Nelson Mandelan tekstistä (”Our deepest fear is not that we are inadequate–”) on koskettava. Minusta kirjan iso sanoma (nuori ihminen hakemassa elämänsä tarkoitusta) kulkee näiden lainausten varassa. Ja sitten on arjen taso, kaikki se säpinä, pelko, ahdistus ja kasvamisen epävarmuus, joka = nuoruus. Keskustelun aiheita kirja varmasti on omiaan herättämään, vielä 2010-luvullakin.

    Tämä lukukukemus oli kuin hyvä lankakerä: alkoi pienestä alusta, laajeni laajaksi vyyhdiksi ja oli sujuvasti keritty. Mutta ei kuitenkaan sykähdyttänyt erityisesti.

    Riikka

  7. Eeva sanoo:

    Mats Wahlin Ruotsia idiooteille on roisi, rankka ja vastenmielinen – alussa ja lopussa. Lukija huomaa pian olevansa tekemisissä kirjan kanssa, joka ei jätä epäselväksi, missä kirjan koltiaisten ja kimulien ajatukset pyörivät. Kun tämä on tehty selväksi lukijalle, alkaa näiden koviksien ja luusereiden keskinäisen nälvimisen ja kuittailun läpi pilkottaa jotain muutakin: nuorten hankalia elämäntilanteita, kipupisteitä, toiveita ja läheisyyden kaipuuta, jopa jonkinlaista toveruuttakin. Wahl kuvaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti nuorten näköalattomuutta, ryhmädynamiikkaa ja tilanteiden kehittymistä, sekä niiden alituista päättymistä jonkun tai kaikkien turhautumiseen.

    Kirjan ensimmisen luvun jälkeen ajattelin, jaksanko lukea tätä kurjuutta ja negatiivista vuorovaikutusta pidemmälle, mutta taiten kirjoitettu replikointi ja hyvin kulkeva kerronta vei mukanaan.

    Olin aikaisemmin lukenut Wahlin nuorisodekkarin, tai pitäisikö sanoa poliisiromaanin, Lumi peittää jäljet. Pidin siitä, vaikka se olikin todella lohduton, taattua pohjoismaista yhteiskunnallista dekkarityyliä. Ruotsia idiooteille oli enemmänkin kehitys- ja ihmissuhderomaani ja sellaisenaan aivan paikallaan. Wahl on kirjoittanut myös nuoremmille (Emma ja Daniel -kirjat) kuin tämä mielestäni nuorille aikuisille tarkoitettu kirja, ja hän on suvereeni nuorten kuvaaja. Laillanne minäkin hätkähdin Wahlin tapaa kuvata nuorten elämää näin synkin sävyin. Kirjan ilmestymisen aikaan ruotsalaisessa yhteiskunnassa oli jo paljon enemmän tunnistettua yhteiskunnallista eriytymistä kuin meillä koto-Suomessamme. Vauras, ehkä näennäisen monikulttuurinen Ruotsi ja sen nuorisokulttuuri olivat tuolloin huonoissakin asioissa Suomea edellä.

    Ruotsalainen koulujärjestelmä eroaa meikäläisestä ja koulujen välillä voi olla suuria eroja paikkakunnasta ja alueesta riippuen. Kun kummastelemme, mitä nämä ”jämänuoret” tekevät lukiossa, selittyy se sillä, että lähes kaikki nuoret jatkavat peruskoulun jälkeen lukiossa valitsemallaan linjalla. Ne, joiden motivaatio ei riitä suuntautumiseen, joilla on kielellisiä tai muita oppimiseen liittyviä esteitä, käytösongelmia tai vaikeat kotiolot taitavat sitten joutua ”jämäluokalle”. Ruotsalaisia kouluja onkin arvosteltu siitä, että ne ovat vain nuorten säilytyspaikkoja. Tästä Wahl kirjoittaa. Kansankodin kritiikissä on emansipatorinen ote: osoittamalla ongelmat niihin halutaan korjausta.

    Ei taida Mats Wahl olla ainoa, joka nostaa esiin nuortenkirjassaan nuorisokulttuurin seksismin, väkivaltaisuuden ja päihteet, köyhyyden tai osattomuuden hyväosaisuuden normiyhteiskunnasta. Nämä teemathan nousivat esiin myös aiemmin lukemassamme Jessica Schiefauerin kirjassa Pojat. Toisten dissaaminen ja vähättely, mobbing ja vertaisryhmien sisäinen vallankäyttö ovat kirjassa mainitun, Sandemosen kuvaaman Janten lain ilmiasuja, jopa siinä määrin, että ne tuottavat myös itsensä dissaamista. Kirjan taitekohta onkin mielestäni se, missä Henke tekee jotain odottamatonta, jotain mitä luuserilta ei kukaan odota: hän kysyy kympin tyttöä tanssipartnerikseen. Se voisi yhtä hyvin myös olla Gustavin ja Saidan romanssi, Henken äidin elämänhalun löytyminen uudelleen, Henken isän ilmaantuminen kuvioihin, koulun tulipalo tai jotain muuta. Yksiselitteisesti kehittyvän juonen sijasta tämä kirja tarjoaa postmodernin kaleidoskoopin. Henken ja hänen perheensä tarina on ydinkertomus, johon lomittuu monta muuta kertomusta.

    Ruotsia idiooteille oli kiinnostavaa luettavaa, vaikkakin sitä luki välillä raskain sydämin tietäen, että tällaisia tarinoita on paljon, liikaa ja lisää tulee. Kuten Olli sanoi, tanssikilpailu oli kokonaisuudessaan toiveikkuutta antava. Kun en ole nähnyt alkuperäistä ruotsinkielistä tekstiä, voin vain arvailla, että kyseessä oli Ruotsissa hillittömän suosittu bugg, rockin ja swingin näyttävä ja vauhdikas yhdistelmä. Buggaava väki ruotsalaisella maantiellä on upea idea!

    Mielestäni toiveikkuutta tarjosi myös oikeastaan kuvitteellisen kirjan kirjoittaminen, siitä tuli omanlainen missio Henkelle ja kirjan kirjoittaminen taisi olla ensimmäinen juttu pitkään aikaan, joka kiinnosti seksiin addiktoitunutta Emmaa. Toiveikkuutta edusti myös Henken jääräpäinen Elinin pelastusprojekti. Henke tiesi, että turpiin tulee, mutta siitä huolimatta ryhtyi yritykseen ja vei sen kunnialla loppuun.

    Olen joskus aikaisemmin valittanut avoimista lopuista, jotka jättävät lukijan turhautuneeksi. Niinhän tämäkin teki, tavallaan. Gustaville ja Saidalle ei ollut tulevaisuutta tämän kirjan sivuilla kuin lyhyen hetken, Henke ja hänen äitinsä saattoivat myydä isoidin talon ja lähteä Henken isän luo, ehkä? Tai sitten ei. Tärkeintä lopussa taisi olla kysymys: Miten tässä käy? Henkelle se ei enää ollut yhdentekevää. Hän oli havahtunut välittämään ja vaikka mitä tapahtuisi, hän ei enää elänyt harmaan välinpitämättömyyden verhoamana, vaan välittäisi.

    Eeva

  8. Olli sanoo:

    ”Yksiselitteisesti kehittyvän juonen sijasta tämä kirja tarjoaa postmodernin kaleidoskoopin.” Kiitos Eeva fiksusta kommentista, ymmärsin taas sinun ansiostasi kirjaa paremmin. Ja olit myös löytänyt niitä pieniä positiivisia toivon siemeniä paremmin kuin minä. Ihan totta, Gustav ja Saida ja Henken äidin ryhdistäytyminen olivat molemmat hyviä juttuja. Ehkei kirja olekaan ihan niin toivoton kuin minusta ensin tuntui!

    Olli

  9. Kaisa sanoo:

    Pari viimeistä kommenttia luettuani pohdin ajattelemaan sitä, että voisiko tarinan tulkita niin, että sen lopussa edes aikuisilla, vanhemmilla on pelastumisen mahdollisuus? Että (edes) he heräsivät, kun heidän lapsensa vajosivat tarpeeksi syvälle? Olisiko kirjan opetus se, että muutoksen on lähdettävä aikuisista?

    Kaisa

  10. Eeva sanoo:

    Totta, Kaisa. Tällainen yhteiskunnallinen ”kehitysromaani” ei niinkään psykologisoi, vaan tuo esiin yhteiskunnan rakenteista ja prosesseista seuraavia ilmiöitä. Siinä mielessä se on laadultaan poliittista ja poliittinen päätöksentekohan ja sekä poliittiset valinnat ovat kyllä tanakasti aikuisten käsissä, ei nuorten. Tämän romaanin aikuisetkin olivat tavalla tai toisella vailla valtaa – pieniä rattaita yhteiskunnan isossa koneistossa. Kirjahan kertoi myös postmodernista yhteisöjen, mm. perheiden hajoamisesta ja yksilöiden yksinäisyydestä. Elinin vanhemmat tekivät lopulta päätöksiä lapsensa hyväksi ja Henken äidillekin se mahdollisuus ehkä tarjoutui. Mitä tekisivät koulun aikuiset? Jatkuisiko meno samanlaisena?

    Eeva

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s