Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Tammi, 2017)

Kirjan päähenkilö on Kiuru, hiukan ulkopuoliseksi itsensä tunteva tyttö, jonka äiti on heimonsa hylännyt romani ja isä lintuja tutkiva biologi. Kiurulla on poikaystävä, Samuel, joka aluksi tuntuu olevan kaikin puolin täydellinen. Kiurulla ja Samuelilla on yhteinen salaisuus, heillä molemmilla on yliluonnollinen kyky: Kiuru osaa poimia muistoja ihmisten mielestä ja Samuel lukea ajatuksia.

Kiurun elämän täysin muuttavan kesän aikana hän tutustuu vallatussa talossa asuviin romaniveljeksiin Daihin ja Neluun ja heidän ystäväänsä gender queeriin Bollywoodiin, joilla kaikilla on myös oma yliluonnollinen kykynsä. Tapaaminen on kaikille mieluisa, he ovat vihdoinkin löytäneet ihmisiä, jotka ovat samanlaisia kuin he, ja aluksi kesä on kuin yhteistä unta tai leikkiä, vaikka Kiurulle samalla paljastuu kodittomien kiertolaisten elämän karutkin puolet.

Kirjan sävy kuitenkin muuttuu, kun tarinaan tulee mukaan salaseura nimeltä Väki, ja paljastuu että on olemassa ”väkeviä”, jotka etsivät yliluonnollisia kykyjä varastaakseen ne itselleen. Samalla paljastuu totuus myös Samuelista, ja loppupuolella kirja saa kunnon salaliittothrillerin piirteitä.

Olen aikaisemmin pitänyt kovasti Elina Rouhiaisen Susiraja-kirjasarjasta, mutta tässä kirjassa kirjailija on mielestäni pannut vielä paremmaksi. Tyylilaji on sama, realismiarkeen sekoittuva fantasia, mutta jos Susirajassa oli enemmän teinilempeä ja jännitystä, Muistojenlukija sisältää niiden lisäksi painavia teemoja ja sen henkilöhahmot ovat syvempiä.

Erityisesti kirja keskittyy romaneihin ja heidän asemaansa. Dain ja Nelun lähtökohdat ovat karuja, ja niitä vasten Kiurun oma romani-isoäiti tarjoaa hänelle reitin päästä sisälle myös omaan identiteettiinsä ja ymmärtää elämän laitapuolella olevia ihmisiä. Toki Kallahden vallatun Shangri-Lan elämä on kesäisen idyllistä, mutta todellisuuden pikku hiljaa paljastuessa lukija saa pohdiskella omia arvojaan. Erityisesti minua miellytti tapa, jolla sekä Kiuru että lukija saatiin huomaamaan, että monet asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin miltä ensin näyttää.

Aika kovaa yhteiskunnallista paatosta kirjassa oli se, että Väki-järjestön jäsenet olivat yhteiskunnan valtaapitäviä, ja lisäksi järjestään vaaleita ja sinisilmäisiä. Järjestön toimintatavat ja tavoitteethan paljastuvat varsin hyytäviksi. Samuelin sanat (s. 298) ovat kuin suoraan jonkun itseään korvaamattomana pitävän vallanpitäjän käsikirjasta: ”Meidänlaisia tarvitaan. Me tarvitaan tasapainoa. Järjestystä. Vaan fiksut ihmiset voi hallita tätä maailmaa. Ei me voida antaa kenen tahansa pitää itellään sellasta valtaa.” Vallan täyteyttä ja muiden halveksuntaa, joita valitettavasti löytyy reaalimaailmasta fantasiaromaanin salaseurojen ulkopuoleltakin.

Kiinnostavan fantasiaelementin ja jännittävän auki kiertyvän juonen lisäksi kirja on myös nuoren tytön kasvutarina. Onhan Kiuru alussa aika sinisilmäinen ja komean Samuelin lumoissa. Myös tunne-elämän tasolla kyse on kesästä, joka muuttaa kaiken, ja tämä ensirakkauden, epävarmuuden, ihastuksen ja syvemmän tunteen ymmärtämisen karuselli on punottu juoneen mukaan sen verran taitavasti, että sitä oli miellyttävä seurata arvoitusjuonen rinnalla.

Kirjan henkilöt olivat mielenkiintoisia. Heillä kaikilla oli oma tarinansa, myös Kiurun vanhemmilla. Kaikkea ei myöskään kuvattu heti alussa, vaan kirjan etenemisen myötä meille paljastuu uusia asioita henkilöiden taustoista. Näin heidän persoonallisuutensa kasvavat ja kehittyvät ja pysyvät mielenkiintoisina, ehkä lukuun ottamatta Samuelin vanhempia, joilla on selkeä pahisrooli.

Nelu, joka on tarinan viisas mies, sanoo kirjan lopulla hyvästijättöjen hetkellä jotain syvästi yleisinhimillistä, joka tiivistää kirjan sanomaa: ”Sinä et ole niin kuin me, sillä sinä olet valtaväestöä.” [ –] ”Mutta samaan aikaan sinä olet tismalleen kuin me”, Nelu jatkoi, ”Ihminen. Ei meidän välissämme ole loppujen lopuksi kuin ohuen ohut lakkaus jotakin, mitä yliopistossa hienosti nimitetään kulttuuriksi.”

Voiko sen paremmin sanoa? Jään odottamaan jatko-osia.

Olli

Advertisement
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Tammi, 2017)

  1. Marja sanoo:

    Susirajaa ovat lukeneet meillä innokkaasti sekä nuoret että aikuiset. Fantasiaa ei missään nimessä ollut liikaa – pikemminkin oltiin maagisen realismin puolella. Minusta vaan on tullut lukijana jotenkin kärsimätön. En malta viivähdellä hienoissa kuvauksissa tai tunnelmissa, joita Muistojenlukijan kaltaiseen järkäleeseen mahtuu. Takakansitekstissä, jota kuvittelin tarinan aloitukseksi, onkin oikeastaan kuvattuna ensimmäisen kirjan loppu. Sen takia vaikutelma kirjasta jäi vähän vaisuksi.

    Taas kerran tuli todistetuksi, että nuortenkirjojen vanhemmat ovat vapaamielistä porukkaa. Alaikäiset Kiuru ja Samuel saavat viettää aikaansa missä ja miten myöhään haluavat. Tyttären sängystä yllätetty romanialaiskomistus sentään saa häädön, mutta kun Kiuru pyytää lupaa keskeyttää juuri aloittamansa lukio ja lähteä kaverilta saamansa esitteen perusteella Skotlantiin, se on vanhemmille ihan ok.

    Autiotalon vallanneesta maahanmuuttajaporukasta syntyy yltiöpositiivinen vaikutelma. Kukaan ei murehdi turhia. Kun käteinen loppuu, sitä saa helposti huumekaupalla tai näpistämällä pari lompakkoa. Kaikki ovat niin taitavia, ettei kukaan jää koskaan kiinni. Saadut rahat voi sijoittaa kaljaan ja huumeisiin ja jatkaa bilettämistä. Rehellisyyden nimissä jengin elämästä olisi voinut näyttää myös arkisen puolen.

    Eniten pidin romanialaisveljeksistä. Parempaa elämää etsimään lähteneet Nelu ja Dai ovat hahmoina jotenkin sympaattisia. Bollywoodin ideaa en ihan ymmärtänyt. ”Genderqueer” kuulostaa suomenkielisessä kirjassa hassulta, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei ”muunsukupuolinen” kuulostaisi yhtään paremmalta.

    Samuelin perheen ulkonäkökuvaus toi mieleen natsien kuvaukset arjalaisesta rodusta. Samoilla termeillä kuvattiin myöhemmin Väen edustajia – vaikka johtohahmo sitten olikin Punainen. Jännää, että samanaikaisesti, kun erilaisuutta nuorten ylikansallisen ystävyyden kautta yritetään arkipäiväistää, nousee vastakkainasettelu romanien ja valtaväestön välillä sanavalintojen kautta voimakkaasti esille.

    Sankaritar Kiuru miettii kirjan alussa, uskaltaisiko maistaa olutta, mutta heittää sen jälkeen kaikki estot reippaasti nurkkaan. Hän uskaltautuu iltahämärissä epämääräiselle autiotalolle, testaa reippaasti pilveä ja päätyy lopulta samaan sänkyyn huonomaineiseksi tiedetyn pojan kanssa. Vaikka Kiurulla onkin se etu, että pieleen menneet jutut voi pyyhkiä pois kavereiden muistista, kehityskaari on silti melkoinen.

    Kaverusten henkiset kyvyt jäävät tässä vaiheessa vielä varsin vähälle käytölle. Niitä vertaillaan tai saatetaan käyttää kaveriporukan keskinäiseen pelleilyyn. Jossain taustalla häilyy epämääräinen Väki, joka näyttäisi olevan taidoista kiinnostunut, mutta tämän kirjan aikana ei vielä selviä kovinkaan tarkasti, mistä on kyse.

    Liekö sattumaa vai ei, mutta suurin osa yliluonnollisia kykyjä omaavista nuorista on romanitaustaisia. Samuel – kykynsä sattumalta saanut – on ainoa, joka ei istu joukkoon. Hänestä muodostunee jatkossa jonkinlainen linkki Väen ja rinkiin kuuluvien nuorten välille. Epäilen kuitenkin, etten jaksa lukea seuraavia 400 sivua päästäkseni selville asiasta.

    Marja

  2. Olli sanoo:

    Minäkin ajattelin niin, että nämä kyvyt jotenkin liittyivät romaniuteen. Samuelhan oli saanut kykynsä kuten ”väkevät” yleensä, siis varastanut sen alussa kuolleelta pikkutytöltä. Toki liian nuorena ymmärtämättömyyttään, mutta kuitenkin samalla tekniikalla kuin Väki-järjestön jäsenet aikuisina.

    Minuakin ne huumekauppa ja varastelu häiritsivät, enkä haluaisi puolustella niitä, mutta ehkä ne olivat osa laajempaa kuviota. Molemmat ilmiöt saavat lisäpontta sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta, joillekin ihmisille jää vähänlaisesti vaihtoehtoja. Kun kyse oli nuortenkirjasta, niin toki tässä oiottiin mutkia suoraksi ja elo Shangri-Lassa oli romantisoitua mustalaisleirin vapautta. Dai ja Nelu olivat kuitenkin (ihan konkreettisesti) kaatopaikalta kotoisin, joten asiaa ja heidän asemaansa taustoitettiin sentään hiukan.

    Olli

  3. Kaisa sanoo:

    Tässä kirjassa on muuten tosi hieno kansi! Sen huomioin jo ennen kuin tiesin kirjan lukevani. Toinen seikka, joka layaoutissa pisti silmään, on että romaanin nimiölehdellä lukee selkeästi Muistojentukija. Muistan pyöritelleeni teosta kädessä tovin ja pohtineeni että lukija vai tukija – siinäpä kysymys. Noh, lukija lienee oikein, kun tukijasta karsii parit koristekiehkurat.

    Muuten en meinannut jotenkin päästä kirjaan kiinni… Ja mietin kovasti, mistä se johtuu… Sillä teoshan on hyvä. Miten, että onko se liiankin hyvä? Jossain vaiheessa ensimmäisen sadan sivun aikana tuli nimittäin tunne, että onko tarina kirjoitettu jonkin oppaan mukaan, kurssilla? Tuntui, että ehkä sellainen omaääninen roso olisi ollut se, jota olisi kaivannut muuten niin kovin varmasti etenevään tekstiin. Kaikki tuotiin jotenkin kovin tarjottimella eteen: tässä on päähenkilötyttö, joka on vähän erilainen, sitten sivuhenkilöitä, jotka ovat vähän enemmän erilaisia, tässä reaaliyhteiskunta ja siitä poikkeava vapaa-alue Shangri-La, ja niin poispäin. Olisiko osoitteleva hyvä sana kuvaamaan tätä?

    Ja toisaalta tuntui, että asioiden vyörytys oli aika suurta: oli romaneja meiltä ja muualta, Intiaa, näkijöitä… Olisin kaivannut ehkä yhtä ihan normijamppaa tarinan alkuun. Ja jotenkin odotin, että kuten Marjakin viittasi (”kaverusten henkiset kyvyt jäävät tässä vaiheessa vielä varsin vähälle käytölle”) että taikavoimia olisi käytetty enemmänkin. Jos minä voisin päästä ihmisten muistoihin kiinni, kurkkisin vastaantulijoihin jatkuvasti! Eikö Kiurua kiinnostanut kurkata esimerkiksi äitinsä muistoihin, kun äidin menneisyys ja tämän ratkaisut häntä kuitenkin mietityttivät?

    Ymmärsinkö oikein, että sekä Väellä ja näillä taikavoimaisilla oli tavallaan samat voimat, mutta Väki käytti niitä sitten niin kuin pahikset? Mihin sitä Rinkiä siinä tarvittiin? Mitä olisi tapahtunut, jos Rinki olisi saatu kasaan? Mitenkäs se Samuli – oliko se vähän sellainen välipalinjätkä, joka ei tiennyt onko hyvis vai pahis? Tämä jäi minulle vähän sekavaksi.

    Marja pohti kirjan vapaamielisiä vanhempia, ja minä pohdin jossainkohti Kiurun ikää. Aika kypsä tapaus monella tapaa, jos ajattelee, että tyttö vasta aloitti lukiota. Kaarnan kätkössä -Pinja oli kolme vuotta Kiurua vanhempi, ja jotenkin ehkä tässä mielessä uskottavampi hahmo.

    Vähemmistöasian esilletuonti oli kirjan parasta antia, ja juoni sai selkeästi buustia kun Väki alkoi seota asioihin ja toisaalta Kiuru saada selville omia tunteitaan. Jos Olli jää odottamaan jatko-osia, taidan minä kuitenkin todeta Marjan tavoin, etten ehkä jaksaa lukea seuraavia 400 sivua…

    Kaisa

  4. Olli sanoo:

    Kaisa kysyi: ”Ymmärsinkö oikein, että sekä Väellä ja näillä taikavoimaisilla oli tavallaan samat voimat, mutta Väki käytti niitä sitten niin kuin pahikset?”

    Minusta Väki-yhdistyksen porukalla itsellään ei ollut voimia, vaan ainoastaan kyky varastaa niitä. Se Rinki jäi vielä vähän mysteeriksi, samoin kuin se, mitä voiman alkuperäisellle haltijalle tapahtui prosessissa. Samuelhan sai prologissa voimansa, kun pikkutyttö kuoli. Jatkoa seuraa, ja asiat selvinnevät.

    Olli

  5. Riikka sanoo:

    Tässä oli vetävä nuortenkirja! Kirjan maailma ja juonen käänteet imaisivat minut täysillä mukaansa. Mieleeni tuli lukupiirimme aloituskirja, Salla Simukan Punainen kuin veri. Mieleeni tuli myös vetäviä dekkareita kirjoittava Dan Brown. Kaikissa näissä romaaneissa liikutaan reaalimaailman paikoissa, ja se viehättää minua. Ei haittaa, vaikka tapahtumat eivät täysin etene tosielämän lakien mukaan.

    Tässä oli kuvattu 16-vuotiaan kiltin ja älykkään tytön irtiottojen kesä. Jossain vaiheessa tulee aika tarkistaa käsityksiä itsestään ja elämästään. Päähenkilö Kiurulla tämä aika tuli lukion aloittamisen kynnyksellä. Kiurun elämään ja tuntoihin on helppo samastua. Suhde uusiin ystäviin on kuvattu herkästi. Uusien ystävien elämäntapa oli arveluttava ja aikuista lukijaa mietityttävä, varastelu ja huumeet lähinnä siinä. Kuitenkin tämä oli kertomus, ei totta, eikä sinällään varmasti ketään houkuta siirtymään holtittomaan elämäntapaan.

    Tätä kirjaa voi suositella sekä tytöille että pojille, 9.-luokkalaista ylöspäin.

    Riikka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s