Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys (WSOY, 1971) 

Kun päätimme lukupiirissämme maailmankirjallisuuden klassikoita esittelevästä kierroksesta, valintani oli selvä. Luin Sadan vuoden yksinäisyyden ensimmäisen kerran lukion toisella luokalla, ja kirja oli minulle järisyttävä kokemus. Tällaisiakin kirjoja voi olla! Ahmin lukio- ja opiskeluvuosinani kaikki García Márquezin teokset, jotka sain käsiini. Sittemmin luin kirjan espanjaksi yliopiston Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden kurssilla, vuonna 2002 suomeksi ennen kuin menin katsomaan sen teatteriversiota Turun kaupunginteatteriin ja nyt siis neljännen kerran blogiamme varten. Lumous ei haihdu, joka kerta lukukokemus on yhtä vahva. Kun koulussa oppilaat kysyvät minulta lempikirjaani, vastaan aina ”Sadan vuoden yksinäisyys”. 

Kirjan asema maailmankirjallisuudessa on vankka. Se oli kirja, joka nosti Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden maailman tietoisuuteen, ja maagisesta realismista ei oikein voi puhua mainitsematta tätä teosta. Kirjan kuvitteellisesta tapahtumapaikasta, Macondosta, on myös tullut käsite, ja maagista realismia edustavista kirjailijoista puhutaan joskus Macondon koulukuntana. Maaginen realismi tyylilajina on levinnyt Intiaan asti, Salman Rushdien kirjoissa kerrontatekniikka on paljolti sama kuin Gabriel García Márquezilla. Sadan vuoden yksinäisyys on käännetty 35 kielelle ja sitä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta.

Sadan vuoden yksinäisyys on kertomus Buendían suvusta, jonka kantaisä José Arcadio Buendía perustaa Macondon kylän. Buendíat elävät kylän kasvun, kukoistuksen ja tuhon, kylä syntyy ja tuhoutuu yhdessä suvun kanssa. Tarina on inhimillisesti ottaen traaginen, useimmat suvun jäsenet ovat tuomittuja yksinäisyyteen ja rakkaudettomuuteen, vaikka rimpuilevat kukin tavallaan kohtaloa vastaan. Kirjassa esiintyy seitsemän sukupolvea, ja henkilöiden paljous ja se seikka, että suvun miehet kantavat samoja etunimiä sukupolvesta toiseen, tekee kirjasta paikoin hieman keskittymistä vaativan, mutta toisaalta tämä korostaa tiettyä kohtalonomaisuutta ja tarinan syklisyyttä. Aika kulkee lineaarisesti, mutta samalla toistuvat samanlaiset vaiheet eri sukupolvien elämässä.

Kirjan kuvitteellinen tapahtumapaikka, Macondo, sijoitetaan kartalle varsin tarkasti. Kuvauksen perusteella se on melko täsmälleen samassa paikassa kuin Gabriel García Márquezin kotikylä Aracataca Kolumbian pohjoisrannikolla. Joskaan ei meren rannalla vaan vuoriston ja suoalueiden välissä, kuten kirjassa useasti käy ilmi. Kirjan alussa paikka on kuin paratiisi: ”Vesi ryöppysi kirkkaana uomassaan jota pohjustivat valkeat sileät, kivet, suunnattomat kuin esihistorialliset munat. Maailma oli niin tuore ettei monilla kasveilla ja eläimillä ollut edes nimeä: niistä puhuttaessa oli osoitettava sormella.” (s. 5) Kirjan alku on todella hieno, varsinkin espanjaksi se suorastaan soi.

Maagisen realismin lajityypillisten ominaisuuksien mukaan kirjassa sekoittuvat oikeat historialliset tapahtumat ja täysin yliluonnolliset ihmeet. Esimerkiksi kirjan Macondon rappion aloittava banaanityöläisten joukkomurha on oikea historiallinen tapahtuma, jossa arvioiden mukaan 1800 yhdysvaltalaisen United Fruit Companyn lakkoilevaa työntekijää ammuttiin 5.-6.12.1928. Samoin Kolumbian jatkuvat sisällissodat liberaalien ja konservatiivien välillä ovat oikeaa historiaa.

Maagista realismia on pidetty tapana kuvata Latinalaisen Amerikan oloja, sillä alueella totuus on joskus tarua ihmeellisempää. Itseäni tyylissä viehättää se, että realistiset ja maagiset yksityiskohdat kerrotaan samalla sävyllä toteavasti. Macondossa Kolumbian historiaan valitettavasti kuuluvat väkivaltaisuudet kerrotaan aivan samanarvoisina tapahtumina, jotenkin arkipäiväisesti, kuin se, että Kaunis Remedios nousee lakanoiden kanssa tuulenpyörteen mukana taivaaseen. Myös kylää kohtaavat vitsaukset, unettomuuden tauti, neljä vuotta, yksitoista kuukautta ja kaksi päivää kestänyt sade tai valtava helle todetaan ikään kuin luonnontieteellisinä yksityiskohtina. Ehkä tällä kuvataan myös paikallisten ihmisten uskomusmaailmaa ja tapaa selittää ympäröivää todellisuutta. 

Latinalaisesta Amerikasta tulee myös termi machismo. Suorasukaisissa sukupuolisuuden kuvauksissaan kirjan näkökulma on melko miehinen, mutta toisaalta suvun ehdottomasti järkevimmät ja sukua koossa ja kuosissa pitävät henkilöt, Úrsula Iguarán ja Pyhä Sofia, ovat naisia. Varsinkin Úrsula on valloittava matriarkka, joka välillä tuntuu olevan ainoa järjen ääni poikiensa, pojanpoikiensa ja pojanpojanpoikiensa tempauksissa. Hän on myös rohkea nainen, joka tyrkkää vartijat syrjään mennessään tapaamaan vankilassa olevaa poikaansa: ”Minä aion nyt mennä sisään. [ – – ] Niin että jos teillä on käsky ampua, antaa soida.” (s. 123-124) 

Kirjan tarina on kokonaisuudessaan varsin synkeä, mutta sen henkilöt ovat niin uskomattomia, ja jotenkin kaikkine kommervenkkeineen niin syvän inhimillisiä, että minusta tarinaa on hauskaa lukea. Lisäksi sen paikalliskuvaus on sellainen, että lukiessa aistii viidakon painostavan kuumankostean ilmanalan ja melkeinpä haistaa nurkissa väijyvän homeen. Puhumattakaan railakkaiden juhlien kovaäänisestä tunnelmasta. Itse olen käynyt Kolumbiassa vain ylätasangon viileässä Bogotássa, mutta tuttavieni naapurit olivat Karibian rannikolta, ja heihin tutustuessani minulle tulivat kyllä Buendíat mieleen. 

Sadan vuoden yksinäisyys on luultavasti kirja, joka jakaa mielipiteitä. Kaikkia se tuskin miellyttää, mutta sen ylitsepursuva elämänvoima ja samalla terävä katsaus Kolumbian (ja osin koko Latinalaisen Amerikan) yhteiskuntaan ja historiaan ovat vahva kokemus, jonka mielelläni soisin myös nuorille. Jos kirjaan uskaltaa tarttua, uskoisin sen voivan tarjota nykylukiolaisellekin samanlaisen järisyttävän kokemuksen kuin minulle nyt jo varsin kaukaisessa nuoruudessani. 

Olli 

Kuva: Olli R.
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

8 vastausta artikkeliin: Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys (WSOY, 1971) 

  1. Kehlo sanoo:

    Olen vähän himmaillut tämän kommentin kirjoittamista, koska minulle jäi tästä kirjasta vähän ristiriitaiset fiilikset.

    Toisaalta pidin kirjasta kovasti. Joskus (etenkin uudempia) kirjoja lukiessa tuntuu siltä, että asiat on tehty tarkoituksella jotenkin helposti sulatettaviksi ja ”myyviksi”, ja siihen verrattuna Sadan vuoden yksinäisyys oli kaikessa koukeroisuudessaan ihana. Tarina oli hyvin mukaansatempaava ja koukuttava.

    Sitten taas oli se toinen puoli, joka varmaankin liittyi Ollin mainitsemaan machismoon. Eniten häiritsivät seksuaalisen hyväksikäytön kuvaukset (esim. nälkäänsä huoraavat pikkutytöt), mutta myös kuvaukset ihanista naisista, joihin ihan kaikki miehet tuntevat vetoa (erityisesti kaunis Remedios tulee mieleen) olivat pakkomielteisyydessään aika inhaa luettavaa.

    Lukemista hankaloittivat myös sivukaupalla jatkuvat kappaleet, joiden vuoksi kaikenlaiset pikku keskeytykset kiehuvasta teevedestä yllättäviin ääniin saivat hukkaamaan paikan ihan kokonaan ja näyttivät suoraan sanottuna vähän uhkaavilta jo kirjaa selaillessani.

    Kirja oli enimmäkseen positiivinen kokemus, mutta unenomaisesta maagisuudesta huolimatta en ole ihan varma, missä yhteydessä ja kenelle tätä suosittelisin noiden henkilökohtaisten töksähtelyjen vuoksi.

    Kehlo

  2. Marja sanoo:

    Sääskiä, torakoita, sadekauden tuomaa liejua, nurkissa vaeltelevia esi-isien haamuja – ei kuulosta miltään unelmien lomakohteelta. Buendíat eivät anna pikkuseikkojen lannistaa, vaan asustavat rakkaassa kotikylässään sitkeästi sukupolvesta toiseen. 150 vuoden aikasyklillä Macondossa koetaan tekninen kehitys, sisällissota, uuskolonialismin ajan vauraus ja lopulta unohdus, kun nuoret yksi toisensa perään muuttavat kaupunkeihin tai opiskelemaan valtameren taa. Lopussa aistii samanlaista haikeutta ja nostalgiaa kuin Heikki Turusen maaseutukuvauksissa.

    Kylä saa värinsä tien tuomista muukalaisista. Ihmisiä tulee ja menee tuoden mukanaan uusia aatteita tai keksintöjä. Jotkut ihastuvat ja saattavat unohtua kylään pitkäksikin aikaa ennen kuin kuolevat tai päättävät lähteä pois. Kirjassa ovat vahvasti läsnä elämän syklimäisyys ja jonkinlainen kohtalonomaisuus. Asioita tapahtuu riippumatta siitä, yrittääkö ihminen aktiivisesti vaikuttaa niihin vai ei.

    Perusasiat toistuvat pitkälti samanlaisina. Nuoret rakastuvat ja karkaavat rakastettujensa kanssa vanhempien tahdosta piittaamatta. Lapsia syntyy. Miehet sotivat ja käyvät kauppaa – tai sitten yksinkertaisesti vain laiskottelevat. Naiset hoitavat lapset ja huushollin ja naputtavat tekemättömistä töistä, kunnes eivät enää viitsi tai jaksa. Vanhuksia kuolee. Maaginen realismi sekoittaa ajantajun, mutta tuo mukavasti lisäväriä kirjaan, joka muuten olisi vaarassa lätsähtää sukuluetteloksi tai raportiksi arjen vastoinkäymisistä.

    García Márquezin henkilöillä on hykerryttävän osuvia lausahduksia, jotka sopisivat sellaisinaan johonkin aforismikokoelmaan. José Arcadioiden, Aurelianojen ja heidän perheidensä kautta kirjailija tekee osuvia havaintoja ihmisluonteesta ja ihmisyydestä yleensäkin. Moni täyttää päivänsä Buendían miesten tapaan näennäisen tärkeillä mutta ulkopuolisen silmin hyvinkin vähäpätöisiltä tuntuvilla asioilla. Myös Ursulan tyyliin juputtavan perheenäitityypin tunnistaa varmasti jokainen.

    Periytyvistä etunimistä selvisin yllättävän hyvin. Enemmän minua häiritsi se, että kirjan loppua kohti väki alkoi vaihtua tihenevään tahtiin ja henkilöhahmot muuttua sukupolvi sukupolvelta ohuemmiksi. Viimeisistä Aurelianoista mieleen ei jäänyt enää juuri muuta kuin että he olivat olemassa. Ehkä se on kirjailijan tarkoituskin. Ihmiset haipuvat johonkin taka-alalle ja viidakko saa vallan.

    Jos Sadan vuoden yksinäisyys olisi viini, olisi jälkimaku satunnaisesta pirskahtelusta huolimatta hieman tunkkainen ja pessimistinen.

    Marja

  3. Olli sanoo:

    ”Ihmiset haipuvat johonkin taka-alalle ja viidakko saa vallan.” Hienosti sanottu ja analysoitu, Marja. Kyllähän viimeiset sukupolvet tosiaankin ovat aika vaisuja kahteen ensimmäiseen verrattuna. Buendíat ja kylä samastuvat tässäkin. Alussa molemmat kasvavat ja kukoistavat, lopussa jotenkin liukenevat pois.

    Olli

  4. Kaisa sanoo:

    Olen vasta romaanin puolivälissä, mutta annan kuulua itsestäni jo nyt, ettette luule minun kadonneen viidakkoon! Olen myös vältellyt kommenttienne lukemista tähän asti, mutta nyt uteliaisuus vei voiton. Nautin nimittäin kirjasta kovin, mutta jostain syystä sivujen kääntö on tavallista hitaampaa. Tulee tunne, että tekstistä ja tapahtumista haluaa nautiskella, eikä hoputtaa tarinaa eteenpäin. Hitsi, kun osaisi kirjoittaa näin, se olisi hienoa. Kuten Kehlo sen sanoittaa: tämä on kaikessa koukeroisuudessaan ihanaa. Ja totta samoin: nämä pitkät luvut tuppaavat välillä uuvuttaa.

    Minusta on mainiota, kuten Olli totesit, että kaikki asiat ovat niin saman arvoisia kirjassa. Oli sitten kyse vallankumouksesta (joita riittää!) tai laastia syövästä tytöstä (tämä tuntui niin tutulta, että olen varmaan lukenut kirjan joskus aiemmin). Vainajien luut kolisevat ja vauvoilla pelätään sian saparoa – eikä suotta.

    Henkilömäärä ja henkilöiden samannimisyys ei kirjassa jotenkaan häiritse, toisin kuin voisi luulla. Ehkä juuri mainittu maaginen realismi ja syklisyys tekee se, ettei oikeastaan ole väliä kenestä José Arcadiosta milloinkin puhutaan.

    Kirjassa on todella hienoja kohtia ja sanontoja (Marja puhui aforismikokoelmasta, miksi ei). Sivulla 116 on ”syvä poljetuilta ruusuilta tuoksuva hiljaisuus”. Arkuntekijän ottaessa mittoja sivulla 145 ”ulkona alkoi sataa hienonhienona tihkuna pikkuruisia keltaisia kukkia.” Voi että! Mutta katsokaanpa sivulta 174 suuren sotamiehen ja diktaattori Aurelianon kuvaus: luulenpa, että naapuristamme löytyy vastaava heppu juuri nytkin: ”sodan aloittaminen oli paljon helpompaa kuin sen lopettaminen.”

    Palataan asiaan!

    Kaisa

  5. Kaisa sanoo:

    Ja lopuksi vetäisin yhteen vielä teidän tulkintanne ja lukemani: elämä ja kuolema, siitähän tämä tarina kertoo. Ja se, mikä jää siihen väliin on se, mitä kutsutaan elämäksi. Hillittömän seksuaalisuuden ja paneskelun voinee tulkita freudilaisittain elämänvietiksi, ja sitten siellä janan toisessa päässä on mätäneminen ja muuttuminen jälleen viidakoksi, luonnoksi. Ja hienosti (jo) sanskriitinkieliset tekstit kertovat sille joka osaa ne lukea, mitä siinä välissä tapahtuu.

    Kaisa

  6. Olli sanoo:

    Kaisa, eikös se laastin syöminen ole monissa kirjoissa esiintyvä juttu. Raskaana olevien naisten sanottiin siihen ennen vanhaan sortuvan, oliko siinä kyse jostain puutostilasta (kalkin ehkä…)? Mutta se ei varmasti ole GGM:n keksintöä.

    Olli

  7. Kaisa sanoo:

    Onko näin? En kyllä muista törmänneeni ilmiöön ennen, mutta en toki kiistäkään asiaa. Mietin, että onkohan tästä kirjasta tehty elokuvaa (en ole tutkinut asiaa vielä itse)? Meinaan, että jotkut kohtaukset olivat jotenkin niin ”kuvallisesti” tutun oloisia, että pohdin, olisinko nähnyt tämän elokuvana – tai sitten nuoruuden lukukokemuksesta on jäänyt hyvin vahvoja visuaalisia mielikuvia…

    Kaisa

  8. Kaisa sanoo:

    Muutama vuosi sitten on muuten kirjoitettu, että Netflix tekisi tästä leffan:

    https://www.theguardian.com/books/2019/mar/07/netflix-to-adapt-one-hundred-years-of-solitude-by-gabriel-garcia-marquez

    Kaisa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s