Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä (Tammi, 2001) 

Tervetuloa, ikävä ilmestyi alunperin vuonna 1954 ja kohahdutti tuolloin maailmaa. Suorapuheiset maininnat seksuaalisesta kanssakäymisestä sekä päähenkilön elämänasenne olivat tuolloin monien mielestä sopimattomia.

Kirja kertoo kesästä, jonka 17-vuotias Cécile viettää isänsä kanssa rantahuvilassa. Parivaljakko on tottunut railakkaaseen elämään ja Cécile käy isänsä kanssa baareissa ja juo ja tupakoi siinä missä aikuisetkin. Vielä kaksi vuotta aiemmin kaikki tämä oli sisäoppilaitoksessa varttuneelle Cécilellekin uutta, mutta hän tottui pian isänsä vaihtuviin rakastajattariin ja muuhun villiin elämänmenoon.

Kesän ilonpitoa varjostaa perhetuttu Anne, joka tulee kutsuttuna huvilalle ja jonka saavuttua isän uusin valloitus Elsa joutuu poistumaan kuvioista. Cécile saa elämänsä yllätyksen kun isä ja Anne ilmoittavat menevänsä naimisiin. Hän ei osaa ihan päättää, onko yllätys iloinen vai ei, ja tulee opiskeluun painostettuna ja kesäheilaansa Cyriliä ikävöidessään keksineeksi suunnitelman, jolla pari saadaan erilleen. Hän ei aio toteuttaa sitä, ja kun se sitten lähteekin käyntiin, hän pitää varmana, ettei suunnitelma voi onnistua, joten ei siitä mitään haittaa ainakaan ole.

Kirjassa kerrotaan paljon Cécilen ristiriitaisista tunteista. Hän tiedostaa olevansa ailahtelevainen, mutta pitää sitä ilmeisesti pysyvänä ominaisuutena eikä esimerkiksi nuoruudesta, kokemattomuudesta tai huonosta esimerkistä aiheutuvana. Hän pystyy helposti kuvittelemaan elämän, jonka Anne heille järjestäisi, ja se olisi lopulta ihan hyvää elämää, mutta sitten hän kuitenkin taas sisuuntuu ajatellessaan, miten huonona elämänä Anne nykytilannetta pitää. Cécilen toiveissa on ”[v]apaus ajatella, ajatella väärin ja vähän, vapaus itse valita elämäntapani, itse valita itseni” (s. 54), vaikka tuo aiempi vapaus oli isältä pyytämättä ja yllättäen saatua ja vaatii totuttelemista sekin.

Cécile on mielenkiintoinen hahmo. Toisaalta hän on päättämättömyydessään samastuttava, toisaalta taas vaikuttaa liiankin toksiselta perustellessaan juonittelujaan milloin milläkin Annen sanankäänteellä, jonka vuoksi hän ei edes voinut reagoida toisin. Isän ja Annen mahdollinen yhteensopimattomuus ei ole asia, josta voisi keskustella, vaan taistelutanner, jolla saa ampua kovilla. (”Mutta jos [Anne] välttämättä tahtoi olla aina oikeassa, täytyi hänen sallia meidän olla väärässä.” s. 116)

Toisaalta Cécile on kuitenkin mahdottomassa tilanteessa. Isä ei ole asettanut hänelle juuri mitään rajoja eikä hänellä tunnu olevan ketään, jolle uskoutua rehellisesti. Kaikki kirjan aikuiset tavallaan pettävät hänet. Isä ei kuuntele vaan näkee mitä haluaa nähdä, Anne luottaa liikaa järkiargumentteihin, kun taas isän hylkäämä Elsa ja Cécilen oma kulta Cyril kuuntelevat häntä liikaakin ja kohtelevat häntä kuin aikuista. Kukaan ei mieti seurauksia ennen kuin on liian myöhäistä.

Jotain yleismaailmallistahan tässä on. Meillä on varmaan kaikilla menneisyydessä jokin surua, kaihoa ja/tai katumusta herättävä asia, vaikkakaan ei toivottavasti yhtä traaginen.

Kehlo

Kuva: Kehlo
Kategoria(t): käännöskirjallisuus, klassikot Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä (Tammi, 2001) 

  1. Olli sanoo:

    Minä en aloittanut tämän kirjan lukemista puhtaalta pöydältä. Olin juuri ennen lueskellut Viv Groskopin kirjaa ”Au revoir, tristesse ja muita elämänohjeita ranskalaisista klassikoista”. Brittiläinen Groskop analysoi kirjassaan 12 Ranskan kirjallisuuden klassikkoa, ja kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, hän on kaikkein vaikuttunein juuri Françoise Saganin Tervetuloa, ikävä -kirjasta. Groskop katsoo sen kuvaavan osuvasti ranskalaisten joie de vivreä.

    Kirjahan on kuuluisa. Françoise Sagan kirjoitti sen 17-vuotiaana ja oli vasta 18, kun kirja julkaistiin. Sagan on kirjailijan taiteilijanimi, hänen oikea sukunimensä oli Quoirez, ja kirjailijan isä kielsi Françoisea julkaisemasta kirjaa oikealla nimellä. Kirja aiheutti pienoisen skandaalin, ennen kaikkea siksi, että päähenkilö Cécile tuntuu olevan niin välinpitämätön tekojensa seurauksista. Kirja myös teki Saganista julkkiksen jo nuorena, ja tavallaan pakotti hänet impulsiivisen ja hemmotellun tytön rooliin, hyvin paljon Cécilen kaltaiseksi.

    Tämä oli taas kerran kirja, jonka luulin lukeneeni, mutta sitten huomasinkin, että tarina oli minulle ihan uusi. Tarkastin kirjapäiväkirjastani, ja ilmeni, että olinkin lukenut toisen Saganin teoksen. Siinä mielessä olin siis uuden äärellä. Luin kirjan alkukielellä, ja vähän silmäilin suomennosta jälkikäteen. Alkuteoksen jälkeen suomennos ei tuntunut valtavan sujuvalta, vaikka ei siinä varsinaista vikaa ole. Kirjan nimestä Lea Karvoselle kaikki pisteet, hän on tavoittanut idean, kun Bonjour tristesse ei ole kääntynyt suoraan. Ainakin englannin- ja saksankielisissä laitoksissa kirjan nimi on jätetty kääntämättä.

    Monissa ranskalaisissa romaaneissa juoni ei ole kovinkaan keskeinen. Siinä mielessä Tervetuloa, ikävä on tyypillinen. Juonihan on melko banaali, ja helposti referoitavissa muutamalla lauseella. Kirjan juju on päähenkilö Cécilen ajatuksenjuoksu. Hän on itsekeskeisen teinin perikuva, joka katsoo maailmaa siitä näkökulmasta, miten se vaikuttaa häneen. Cécile on kuitenkin älykäs ja analysoi isänsä, tämän rakastajattaren Elsan ja vaimokandidaatti Annen suhteita hyvinkin terävästi. Hänen vaihtuvia mielentilojaan kirja kuvaa uskottavasti ja kiinnostavasti.

    Cécile ei mitenkään inhoa Annea, päinvastoin hän osoittaa ihailua suvereenin tyylikästä ja älykästä naista kohtaan. Mutta Cécile on niin kiinni siinä mukavassa ja mielenkiintoiseksi kokemassaan elämäntavassa, jota hän isänsä kanssa viettää, että kokee Annen uhkana. Anne toisi elämään järjestystä ja struktuuria. Aikuislukija ei voi olla ajattelematta, että niitä todellakin tarvittaisiin, mutta Cécile toteaa: ”[ – – ] pelkäsin ikävää ja paikalleen pysähtynyttä elämää enemmän kuin mitään muuta.” (s. 112)

    Itseäni kirjassa miellyttää myös se, että vaikka Cécile ja hänen isänsä ovat melko ärsyttäviä tyyppejä, Cécilen pyrkimykset säilyttää oma vapautensa ja elämäntapansa ovat kuitenkin ymmärrettäviä. Minusta Anne on pelottava hahmo, ja vaikka hänen kohtalonsa onkin karmea, silti olin tyytyväinen, että hänen visionsa ei toteutunut. Vaikka se ehkä olisi ollut hyväksi sekä isälle että tyttärelle. Taas kerran päähenkilö sai lukijan puolelleen.

    Välimeren rannikko ei ole minun suosikkini Ranskan alueista, ja en ole ollenkaan rantaihminen, mutta pitkän talven jälkeen oli miellyttävä lukea pinjametsistä ja suojaisesta lahdenpoukamasta, jossa maata auringossa. Olihan se luksuselämää. Ja kesänvietto merenrannalla poissa Pariisista on myös periranskalaista, vaikkeivät puitteet toki useimmilla ole näin loistokkaat. Hyvin ranskalaista olivat myös keskustelut illallispöydässä ja baarissa. Provosoivat repliikit vain siksi, että keskustelu pysyisi kiihkeänä ̶ niihin saa ranskalaisten seurassa tottua.

    Kirjan loppu on hieman arvoituksellinen. Cécile tuntuu katuvan tekojaan, mutta samalla kuitenkin kuvataan paluuta entiseen elämäntapaan. Uusi huvilakin on jo vuokrattu kesäksi. Teini kohauttaa hartioitaan, mitäs tässä.

    Olli

  2. Kaisa sanoo:

    Nyt on klassikko, josta en ollut kuullutkaan! Hain kirjan kirjastosta ja bussissa luin takakantta. Sitten aloin posket punaisina smyygailla, pitäisikö romaani panna povariin – kuinka reippaan eroottinen tämä olisikaan?! Mutta hei: jos ei ollut tarkkana, takakannen lupaama ”ujostelematta kuvattu seksi” meinasi mennä tekstissä jopa sivu suun. Niin fiinisti ja parilla rivillä itse aktit aina kuvattiin.

    Muuten tarina oli mainio. Nämä Välimeren joutilaisiin kesiin sijoittuvat jutut ovat aina kiehtovia: meri välkkyy, hiekka on kuumaa ja tunteet vielä tulisempia. Tästä jos saisi uuden ajantasaisen suomennoksen tyylikkäillä kansilla, kirja voisi nousta hyvinkin suosituksi. Joka sukupolvella lienee se oma unelmansa elää huolettomasti, nautinnollisesti. Cecilejä riittää: ”- – minulla oli suuremmat taipumukset suudella auringonpaisteessa kuin suorittaa tutkintoja filosofiassa” (s. 76). Ja miksei Raymondejakin löydy tänäpäivänäkin, vaikka ehkä 1950-luvun ranskalainen rakastajatarinstituutio ei ehkä ole ihan tätä päivää, vai onko…?

    Ollin sitaattiin ”- – Cécile toteaa: ”[ – – ] pelkäsin ikävää ja paikalleen pysähtynyttä elämää enemmän kuin mitään muuta.” (s. 112)” on pakko lisätä oman Minna Canthimme ajatus vuodelta 1884 siitä, että ”kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.” Ranskalaiset siis pääsivät tähän suomalaisten jo tunnistamaan elämäniloon vasta 50-luvulla! (Hih, tämä oli huumoria!)

    Mutta: oppivatko tarinan pääpari, isä ja tytär, tarinan kulkiessa eteenpäin, mitään? Cecilin tunteet toki sahaavat koko ajan syyllisyyden ja selittelyn välillä. Mutta muuten tulkitsisin, että mikään ei muuttunut. Se teki tarinasta lohduttoman.

    Minusta Anne ei ollut pelottava hahmo. Minusta Anne oli rationalisti. Hän piti niin isästä kuin tyttärestäkin, ja ajatteli, että he voisivat muodostaa perheen, hyötyä liitosta puolin ja toisin ja olla onnellisia. Mikä on ollut itsellisen naisen asema tuon ajan Ranskassa? Olisiko perhe-elämä sitten ollut onnellista, jos asiat olisivat menneet toisin? Olisiko Raymondin sepalus pysynyt kiinni ja Cecil saanut tutkinnon suoritettua? Jaa-a…

    Cecil isineen ovat kuin näyttelijöitä omassa elämässään, näyttämönään Pariisin sosieteetti. Uskaltavatko he koskaan astua ulos roolistaan, jonka kuori kyllä rakoilee, mutta pitää? Omassa huolettomuudessaan ja vapaamielisyydessään he ovat mielestäni pohjimmiltaan hyvin surullisia hahmoja. Rooliensa vankeja.

    Ja tästä on nyt muuten hei se elokuva! Se on ollut Areenassa ja näytetty Kino Reginassa, mutta en löytänyt sitä mistään mistä sen nyt näkisi eikä Helmetissäkään sitä ole. Jos joku hiffaa mistä leffan löytäisi katsottavaksi, laittakaa ihmeessä linkkiä.

    Kaisa

  3. Olli sanoo:

    Kaisa sanoo Cécilen ja Raymondin olevan pohjimmiltaan surullisia hahmoja. Tästä olen samaa mieltä, minustakin kirjassa on jotenkin surullinen pohjavire. Luulen myös, että vaikka Raymond ja Anne olisivat menneet naimisiin, ei mitään he-elivät-onnellisina-elämänsä-loppuun-tarinaa olisi ollut luvassa. Eiköhän Raymond olisi palanut seikkailuihinsa ja Annen taas on vaikea uskoa pystyvän sellaista hyväksymään. Veikkaan, että ero olisi tullut parin vuoden päästä. Kiinnostava ajatusleikki, ja vaikka kirjallisuusesseen aihe: ”Miten tarina olisi jatkunut, jos…”

    Tuosta surumielisyydestä tosin mieleeni ihan vääjäämättä tulee, että tässä voi olla vähän kulttuurista tulkintaa. Suomalainen melankolia voi johtaa siihen, että elämänilon pitäisi olla jotenkin valtavan lopullista ja kokonaisvaltaista. Olisiko tässä ripaus ranskalaisten joie de vivreä? Nautitaan nyt, ja mitä sitten myöhemmin? No sitä surraan sitten.

    Olli

  4. Marja sanoo:

    Leski-isä Raymond ja nuori Cécile ovat lystikäs parivaljakko. Heitä yhdistää mukavuudenhaluisuus, tietynlainen boheemius ja vapauden kaipuu. Isä-tytär -suhteen sijaan voisi puhua kumppanuudesta tai suorastaan rikostoveruudesta. Molemmat tiedostavat elämänsä epäkohdat: Cécilen pitäisi opiskella ja Raymondin vakiintua. Muutos ja vastuun ottaminen omasta elämästä kuitenkin ahdistavat.

    Napakka ja järjestelmällinen Anne on äitipuolikandidaatiksi yllättävä valinta. Mitä Anne näkee Raymondissa? Kuinka Raymond kuvittelee pärjäävänsä Annen tossun alla? Tuntuu vaikealta nähdä, että näillä kahdella olisi mitään yhteistä. Kyse taitaa olla pikemminkin yhteiskunnan normeista ja koettujen velvollisuuksien täyttämisestä. Nuorella naisella pitäisi olla huolehtiva äiti. Keski-ikäisen miehen pitäisi vakiintua. Annen ikäisen naisen kuuluisi olla perheenäiti, eikä viettää itsellistä elämää omalla autolla hurjastellen. Päähenkilöt yrittävät survoa itseään muottiin, joka loppujen lopuksi ei tunnu omalta.

    Cécile analysoi ihastustaan Cyriliin sekä isänsä tasapainoilua Annen ja rakastajattarensa Elsan välillä. Vaikka Cécile yrittää valita oikein, keikahtelevat vaakakupit vuorotahtiin Annen edustaman kurinalaisuuden ja vapaan elämäntavan välillä. Vaikka rakastuminen tuntuu ihanalta, ei Cécile tunne olevansa valmis Cyrilin ehdottamaan avioliittoonkaan. Kaikki ei kuitenkaan ole yksittäisen ihmisen hallinnassa. Lopulta kohtalo tekee valinnat päähenkilöiden puolesta.

    Nuoren esikoiskirjailijan tuotokseksi tarina on yllättävän kypsä. Juoni ei ole vanhentunut, sillä moni painii samojen ristiriitojen kanssa tänäkin päivänä. Siinä taitaa olla syy, että kirja on kestänyt aikaa ja saavuttanut klassikon aseman.

    Marja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s