Miikka Pörsti: Kaikkien juhla (Tammi, 2016)

”Suomi 100, Koulukirjastonhoitajat-blogi 3 – kirjailijoita kouluista” –tunnisteen alla vedämme juhlavuosien kunniaksi lukupiirikierroksen, jossa käsittelemme kukin omassa koulussamme jossain vaiheessa opiskelleen tai vaikuttaneen, sittemmin kirjailijan uralle päätyneen henkilön nuortenkirjaa.

Sain puolitoista vuotta sitten kutsun tämän kirjan julkistamistilaisuuteen. Olin oikein otettu, kun pääsin yhdessä äidinkielen opettajan kanssa edustamaan esikoiskirjailijan nuoruuden opinahjoa, Helsingin ranskalais-suomalaista koulua. Koulukirjastonhoitajakin siis muistettiin. Nyt minun tietysti kuuluisi sanoa, että osasin aavistaa tulevan kirjailijan jo kouluaikana, mutta se ei kyllä ole totta. Muistin Miikka Pörstin toki hyvin, nimi ja kasvot olivat tutut, mutta mitään suurta kirjallista muistoa minulla ei hänestä ollut. Julkistamistilaisuus oli erittäin miellyttävä, ja nuori kirjailija samoin. Ja yhteisistä vuosista oli muisteltavaa.

Itse kirjasta voisin sanoa, että sytyin sille aika hitaasti. Tarinahan kertoo kahdeksanvuotiaasta Kettu-Petteristä, jonka maailma mullistuu, kun samaan rivitaloon muuttaa Salon murretta puhuva irakilaistaustainen poika Muhis. Kirjassa on yhteiskunnallista sanomaa, psykologiaa ja lapsuuden tunteiden ja maailman tarkkanäköistä kuvausta sekä ripaus fantasiaa, mutta ainekset vaikuttivat aluksi olevan jotenkin kummasti sekaisin. Lisäksi se tuntui minusta taas kerran ikäkausiväliinputoajakirjalta: sen päähenkilöt ovat 8-vuotiaita, mutta tokaluokkalaisen lukukirjaksi kirja on aika vaikea sekä kielensä että tarinan polveilun takia. Itseään nuoremmasta päähenkilöstä lapset eivät taas yleensä juuri välitä lukea.

Kirja alkoi kuitenkin miellyttää, kun tarina eteni. Kirjan päähenkilö Kettu-Petteri on riipaiseva hahmo. Hän ponnistelee lapsuuden uhmassa, jossa samaan aikaan kaipaa äidin syliä ja paijausta ja toisaalta esittää kovista jengistä. Mikään erityisen miellyttävä henkilö Kettu-Petteri ei ole, hänhän myöntää itsekin mm. yrittäneensä eristää luokkakaverin pelkästä kateudesta. Aikamoisia koulukiusaajan piirteitä hänestä löytyy.

On kirjailijalta rohkea veto rakentaa tällainen päähenkilö. Kettu-Petteri on peili lukijalle, hän tuo näkyville ne jotenkin epämääräiset ja sinänsä perustelemattomat kateuden, katkeruuden ja epäluulon tunteet, joita meistä kaikista aina silloin tällöin löytyy. Samalla kirja myös näyttää lapsuuden maailmassa sen, miten uusi tuntuu aluksi oudolta, ja pelkkä ”outous” riittää syyksi alkaa inhota toista. Kettu-Petterihän ei missään vaiheessa pysty mitenkään perustelemaan ennakkoluuloaan Muhista kohtaan, kavereillekin hän vain hokee jotain tyyliin: ”Se on kaikkee muuta ku ihan ookoo.” (s. 42) Monien aikuistenkin ulkomaalaisvastaisuus perustuu koko lailla tämän tasoisiin argumentteihin.

Kirjan kielestä voi olla montaa mieltä. Muhiksen Salon murteen oikeellisuudesta en tiedä, aika aidolta se minusta kuulosti, mutta muiden poikien pääkaupunkilainen puhekieli joissain kohtaa vähän tökki. Toisaalta ehkä siksi, että se oli uskallettu viedä niin kauas yleiskielestä, ja kirjoitettuna teksti tuntui välillä erikoiselta: ”O. Stä sä tiesit?” (s. 25) Heikolle lukijalle kirja voi olla vaikea, kun näin lähes foneettisen puhekielistä tekstiä tulee harvoin vastaan. Minusta kieli alkoi tuntua hauskalta tarinan edetessä. Kirja voisi sopia ääneen luettavaksi paitsi kielensä myös em. ikäkausiproblematiikan takia. Kahdeksanvuotiaan voi olla kirjaa vaikea lukea, mutta kuuntelu varmaan onnistuisi. Samalla voisi pohtia teemoja ja keskustella niistä.

Lapsen maailmaan sukeltamisesta hienona esimerkkinä ovat Kettu-Petterin kuvitelmat, joissa hän aivan konkreettisesti sukeltaa tyhjyydestä ilmestyneeseen aukkoon ja sen kautta oman elämän vaihtoehtoiseen versioon tai jopa tulevaisuuteen. Ajatuksissaan olevan ja kuvitelmia rakentavan lapsen muotokuva omaperäisellä tavalla kuvattuna.

Lieneekö muistelma kirjailijan koulusta, mutta minua huvittivat aika lailla Juusto ja hänen rrranskalainen äitinsä. Pieniä kulttuurikukkasia Miikka Pörsti oli tekstiin ripotellut, Juuston kotona ei esimerkiksi syöty iltapalaa vaan illallinen.

Kirjan takakansitekstissä sanotaan, että kirja ”on ajankohtainen ja lempeän satiirinen kuvaus nyky-Suomesta”. Satiiri on vaikea laji, ja lastenkirjassa, jonka päähenkilöt ovat tokaluokkalaisia, se voi tuntua lähes mahdottomuudelta. Toisaalta lapsia ei pidä aliarvioida, ja luulen että varsinkin yhdessä aikuisen kanssa lukien tämä kirja voi tarjota paljon sekä hupia että ajattelun aihetta. Eli lopputulemana: très bien!

Olli

Advertisement
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

8 vastausta artikkeliin: Miikka Pörsti: Kaikkien juhla (Tammi, 2016)

  1. Kaisa sanoo:

    Hmmm… Olipa hämmentävä kirja! Siis kirjahan oli hyvin kirjoitettu, ajankohtainen ja huomioissaan terävä. Pidin siitä, että tarina oli aivan täysin tässä ajassa, ei epäilystäkään. Mutta silti, kun kannet sulki, jäin jotenkin hämmentyneeksi.

    Nimittäin Kettu-Petterin hahmo. Tähän Ollikin kiinnitti huomiota. On aika radikaalia laittaa lastenromaanin päähenkilöksi paha, ilkeä hahmo – sitähän Kettu oli. Tokaluokkalainen poika, joka tunnustaa varastelevansa koska siltä tuntuu, vihaa pikkusiskoaan ja vähän vanhempiaankin, kuseskelee minne sattuu ja tietoisesti mustamaalaa ja manipuloi kavereitaan, on aika rankka hahmo. Vai onko tämä tyypillistäkin tokaluokkalaisen käytöstä; onko siinä kohtaa oikeasti joku uhmaikä? Vai oliko tämä ironiaa? Sarkasmi on todellakin vaikea laji…

    Mietin sitä, että kun tällainen pahishahmo on vielä rasisti, niin onko juttu tarinan kertomisen väärti? Meinaan, että jos Kettu-Petteri olisi ollut kiltti poika ja sitten löytänyt itsestään nousevan rasisimin, olisi tarinan jännite ollut eri. Yllättikö Kettu-Petterin käytös? Se toisaalta yllätti, että mitä kaikkea konnuutta pojasta löytyikään kun häneen tutustui paremmin.

    Oli tietysti sinällään mielenkiintoista, että lukijana emme oikein tienneet, miksi Kettu-Petteri syrji Muhista. Syynä ei ollut yksin ihonväri, murre tai haju. Kirjailija kuvasi kivasti, miten koko poikajoukko koostui jo valmiiksi ”erilaisista” lapsista – Kettu-Petteri olisi voinut syrjiä ketä tahansa heistä. Mutta onko niin, että tässä ei lopulta ollut kyse edes rasisimista, vaan yksinkertaisesti uuden pojan tulosta reviirille? Natiaisten mustasukkaisuudesta?

    Jotenkin olisin aikuislukijana kaivannut kirjaan kuitenkin vielä sitä yhtä tasoa, tasoa, joka olisi koukuttanut myös aikuisen tarinan piiriin. Nyt tuntui siltä, että kirja oli kirjoitettu hyvin tietoisesti 1.-3.-luokkalaisille aiheena se, että ketään ei saa kiusata. Hyvä niin. Mutta jokin lisätaso, kaksoisadaptaation vaatima aikuistaso, teoksesta uupui.

    Niin kuin alussa sanoin, kirja oli hyvä, mutta aikuisen mielikuvatasolle vähän outo. Turhan yksinkertainen? (Ja kyllä, nimenomaan me aikuiset kustannamme kirjat, ostamme ne ja asetamme lapsosten luettavaksi. Siksi meidätkin kannattaa ja pitää huomioida.) Alakoulun ekoilla luokilla kirja toimii toki varmasti tehokkaana keskustelunherättäjänä. Idea kirjasta ääneen luettuna ei ole huono.

    Pidin muuten niistä luukuista ja ovista, joita Kettu-Petterin elämään arjessa aina aukesi. Ajattelin niitä niin, että niiden kautta Kettu näki itsestään sen paremman version, version joka olisi oikeasti halunnut olla. Näitä pakoa arjesta –luukkuja on monilla aikuisillakin.

    Kaisa

  2. Riikka sanoo:

    Loppujen lopuksi – pidin kirjasta. Ihastuin aukkokohtiin, joissa päähenkilö Koopee siirtyy ikäänkuin toiseen maailmaan, joka on hänelle helpompi kuin tosielämän areenat. Kirjan lopussa Koopee menee tällaisesta ”aukosta” turvalliseen mummolan maailmaan, jossa mummo ympäröi hänet lempeällä rakkaudella, ymmärryksellä ja huomiolla. Tässä kirjassa fantasia antoi hienon lisämausteen reaalimaailman tarinalle ja kirja sai aukkojen kautta uutta syvyyttä.

    Kirjan alkuosassa kerronta oli minusta miltei puisevan yksioikoista ja toteavaa. Kirja eteni erittäin lyhyin virkkein ja miltei vuorosanojen varassa. Mietin, että onko tämän mikään lasten romaani, vai pitkähkö ja pieniin kansiin tiivistetty kuvakirja. Koulumaailman kuvaus vei kuitenkin tarinaa syvemmälle ja romaanin loppuosaa luin mielenkiinnolla. Tuleeko Koopee järkiinsä? Pääseekö hän takaisin porukoihinsa? Miten Koopeen kaverit tekevät valintojaan? Miten käy uuden tulokkaan Muhiksen? Onnellinen loppu oli jotenkin satumainen ja lohdullinen. Kummallinen naapurin mies herra Jargonkin osoittautui kelpo ihmiseksi, jolla on ymmärrystä lapsille ja vieraille kulttuureille.

    Henkilöt kuvataan pienin, mutta tarkoin vedoin. Tykkäsin murteiden käytöstä – se omalta osaltaan myös kuvasi suomalaisuuden moninaisuutta, kuten myös muista maista ja kulttuureista nyky-Suomeen muuttaneet henkilöt. Kansainvälisyyskasvatusta ja suvaitsevaisuuttahan kirjassa on ihan kunnolla Koopeen ja kumppaneiden tarinan ohessa ja sisällä. Päähenkilön Kettu-Petterin psyykeä luodataan oikein hienosti. Kirja sopii varmasti ainakin aikuisen kanssa yhdessä ääneen luettavaksi. Kaikilla meillä on kokemuksia siitä, miten ryhmäilmiöt vaikuttavat voimakkaasti käyttäytymiseemme.

    Sopinee niille lapsilukijoille, jotka haluavat lukea koulukiusaamisesta, pomottamisesta, hankalista tyypeistä ja tunteista.

    Riikka

  3. Kaisa sanoo:

    ”Onnellinen loppu oli jotenkin satumainen ja lohdullinen.” Täysin samaa mieltä Riikka! Pidin samoiten lopun seesteisyydestä, kaiken nokittelun jälkeen.

    Kaisa

  4. Marja sanoo:

    Kettu-Petterissä on jotain samaa kuin Vaahteramäen Eemelissä. Molemmat toteuttavat ideoita ensin ja miettivät vasta sitten kun on ihan pakko. Mutta vaikka päähenkilönä on veikeä vintiö, jäin kaipaamaan tarinaan jotain lisää. Onhan se ihan ok, että varhaisteineille puhutaan erilaisuudesta. Turun murretta vääntävä irakilaispoika pistää silmään kuin kävelevä huutomerkki. Mutta kun se tarina on aina sama. Alussa mulkoillaan alta kulmain ja yritetään vähän kiusatakin. Sitten tutustutaan paremmin tai tulee aikuinen, joka heristää sormea, ja kas: kaikki elävät onnellisesti kavereina siitä eteenpäin.

    Luukkuidea on hauska, mutta miksi niistä on aina kova kiire pois? Ketun pitää ihan juosta ehtiäkseen ulos ennen kuin luukku sulkeutuu. Kuvaako se ihmisen levottomuutta? Ettei ole aikaa haaveilla tai muistella menneitä? En malta olla leikittelemättä ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos myöhästyisi ja jäisi omien ajatustensa vangiksi.

    Eräs pikkujuttu, joka minulle maalla kasvaneena pisti silmään, on poikien keskinäisessä kuittailussaan käyttämä haukkumasana ”bönde”. Veikeä sanavalinta nuortenkirjaan, jonka teemana on suvaitsevaisuus. Kukahan uskaltaisi vääntää kaupunkiväestöstä jotain vastaavaa?

    Ketun lähentyminen kaikesta valittavan herra Jargonin kanssa kirjan lopussa yllätti. Lukuisten yhteenottojen jälkeen ehdin jo luokitella sedän katkeroituneeksi ammattivalittajaksi, johon ei kannata haaskata aikaa. Sitten hän yhtäkkiä tulikin juttelemaan mukavia, avautui elämästään ja houkutteli Ketun kaverikseen Muhiksen juhliin. Erinomaisen sopiva lopetus opettavaiselle nuortenkirjalle. Mieltä kutkuttavat ahaa-elämykset jäivät kuitenkin tällä kertaa kokematta.

    Marja

  5. Olli sanoo:

    Kirjan loppu oli minustakin aika yllättävä. Marjan tavoin olin luokitellut herra Jargonin valittajaksi, ja hänen kääntymyksensä kivaksi tuli aika puskista. Toisaalta tässä kirjassa on jollain tavalla koko ajan kyse näkökulman vaihdoksista ja ehkä myös siitä, että Kettu lienee aika tavalla klassinen epäluotettava kertoja.

    Minusta oli kutkuttavaa, että toisaalta kasvaminen ja ennen isojen asioiden kutistuminen kasvavan lapsen mielessä oli kuvattu uskottavasti, mutta toisaalta mukana oli myös fantasiaelementti, kun talo oikeasti kasvoi uusien asukkaiden myötä. Ja silloinhan piha pienenee! Meillä kaikilla lienee kokemuksia siitä kuinka lapsuuden leikkipaikkojen suuret metsät ja jättiläiskalliot ovat osoittautuneet nykyään avuttomiksi metsiköiksi ja pienehköiksi kivenmurikoiksi.

    Olli

  6. Kaisa sanoo:

    En nyt muista Marja missä kohtaa tuota ”böndeä” faktisesti käytettiin, mutta itse en koe sitä kyllä haukkumasanana. Landet nyt vain on böndejä. Kaupunkiväestö sitten? Hesala(a)isia, tietty. Äänensävy ratkaisee, käytetäänkö haukkumaterminä.

    Kaisa

  7. Olli sanoo:

    Tämäkin on varmaan näkökulmakysymys, mutta minusta ”bönde” on ihan selvästi haukkumasana. Tai ei se nyt ainakaan mistään maaseudun ihmisten arvostamisesta kerro. Toisaalta melkein mikä tahansa sana voi olla haukkumasana tai ainakin muuttua sellaiseksi, kun se sinkautetaan tietyssä kontekstissa ja tietyllä äänensävyllä. Kirjassa Kettu ainakin sanoo Lipelle: ”Isäs on bönde [ – ].” (s. 41) Haukkumiselta kuulostaa. Tämä pääkaupunkiseutu – muu Suomi -maaottelu vaan on jotenkin niin rasittava juttu, että ei millään jaksaisi…

    Olli

  8. Riikka sanoo:

    Komppaan Ollia. Maaseudulla elämä on erilaista kuin pääkaupunkiseudulla. Maalla ovat monet asiat paremmin kuin pääkaupunkiseudulla. Esimerkiksi työmatkoihin kuluu usein paljon vähemmän aikaa kuin täällä ”stadissa”. Maalla voi asua paljon halvemmalla ja isommissa asunnoissa. Maalla usein myös tervehditään ohikulkijoita, vaikka ei tunnettaisikaan. On ikäänkuin semmoinen inhimillisempi meno. Maalla luonnon kauneutta ei tarvitse erikseen lähteä katsomaan, vaan se on siinä lähellä. Ja joka kunnassa on onneksi Suomenmaalla erinomainen kirjasto kuntalaisten käytössä. Valitettavasti maaseudun syrjäkyliltä palvelut vähenevät koko ajan, ja siellä en haluaisi viettää eläkepäiviäni.

    Riikka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s