Marja-Leena Tiainen: Hotelli Desperado (Icasos, 2021)

Syyrialainen Daniel (16 v.) ja vuotta vanhempi Tahir pakenevat kotimaansa sotaa laittomina pakolaisina Kreikkaan. Danielin on tarkoitus jatkaa matkaa isovanhemmilta saamillaan rahoilla. Rahat kuitenkin varastetaan. Daniel huomaa olevansa jumissa Ateenan kaduilla.

Islan isä tekee taustatyötä tulevaa kirjaansa varten ja ottaa perheensä mukaan lomamatkalle Ateenaan. Etsiessään haastateltavia paikallisten katunuorten keskuudesta isä tutustuu Danieliin. Kaksi erilaista maailmaa kohtaavat toisensa.

Kirja seuraa katunuorten elämää Ateenassa. Nimeen poimittu hotelli Desperado on katulasten asuntola, jossa pyöritetään huumekaupan lisäksi muutakin hämäräperäistä toimintaa. Daniel ei vietä paikassa montaa yötä. Enemmän kirja käy läpi poikien välisiä suhteita ja kertoo käytännön elämiseen liittyvistä ongelmista.

Vaikka mitään todella repäisevää ei tapahtunut, pariin aiempaan Tiaiselta lukemaani kirjaan verrattuna tämä oli positiivinen yllätys. Danielin ja Tahirin matka ihmissalakuljetuksen kohteina on aidon tuntuinen, samoin kokemukset Ateenan kaduilla.

Islan isän kaltaisia ulkomaisia sponsoreita ei osu reaalimaailmassa kaikkien kohdalle. Tiainen kirjoittaa siinä mielessä perinteisiä nuortenkirjoja, että niissä on yleensä onnellinen loppu.

Marja

Kuva: Marja P.
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Marja-Leena Tiainen: Hotelli Desperado (Icasos, 2021)

  1. Olli sanoo:

    Minulla oli samat fiilikset kuin Marjalla. Suhtauduin Marja-Leena Tiaiseen vähän epäluuloisesti, mutta tämä kirja olikin positiivinen yllätys. Ei mikään napakymppi, mutta kirjassa oli paljon hyvää.

    Ensinnäkin tarina oli vahva. Danielin pakolaisuus ja ankea elämä Ateenassa oli riipaisevaa luettavaa, ja mielenkiinto pysyi yllä. Syyrian tilanne on edelleen vaikea, ja yhä vieläkin pähkäillään, minkälainen vaara tai uhka ovat Isisiin kuuluneet henkilöt kuten kirjan Nasser. Kirja on siis säilyttänyt ajankohtaisuutensa. Oli myös tehokas keino vaihdella näkökulmaa Danielin ja Islan välillä. Islan kiukuttelut Ateenaan lähtemisestä ja hänen teinielämän pikku draamansa asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin Danielin kohtalon rinnalla. Myös se, kuinka kaikkein köyhimpiä ja osattomimpia käytetään hyväksi, oli kerrottu hyvin, Daniel koki takaiskun toisensa jälkeen, ja jotkut niistä tulivat toisten pakolaisten toimesta.

    Joissain paikoin Marja-Leena Tiaisen ilmaisu oli epäluontevaa, joskaan ei minusta niin pahasti kuin hänen aiemmin blogissamme käsitellyssä kirjassa. Jakob sanoo (s. 146) ”Minä olen toiveikas, että saisin jäädä Suomeen [ – – ]” Kukahan parikymppinen noin puhuu? Kirjassa on myös ulkokohtaista selittelyä, jossa useimmiten Danielin ajatuksiin on laitettu ainesta, joka on lähinnä opetusta lukijalle. Esimerkiksi (s. 86): ”Arabimaissa oli paljon rikkaita, Daniel tiesi. Rikkaat kuuluivat yleensä hallitsijoiden etupiiriin, he elivät ylellistä elämää luksusasunnoissaan [ – – ]” Daniel tiesi, totta kai. Arabimaastahan hän tuli itsekin. Nämä tietoiskut eivät aina olleet kovin luontevia, vaikka jonkun verran selitystä tietysti tarvitaan, kun liikutaan lukijalle vähemmän tunnetussa ympäristössä.

    En oikein tiedä, mitä ajattelisin siitä, miten Tiainen kuvaa lasten hyväksikäyttöä ja prostituutiota. Toisaalta pojat itsekin karttelevat aihetta sen häpeällisyyden vuoksi, enkä nyt kaipaa nuortenkirjaan mitään kamalaa aiheella hekumointia. Mutta paikoin teksti lähestyi asiaa niin varoen, että varsinkin kirjan alkupuolella mietin tajuavatko kaikki nuoret lukijat, mistä miesten pyytämissä ”palveluksissa” on kyse. Sinänsä asiaa lähestyttiin kiihkottomasti ja myötätuntoisesti uhreja kohtaan, ja Danielin tuntemukset oli kuvattu uskottavasti ja empaattisesti.

    Kirjailija kiittää nimilehden kääntöpuolella Kirjailijaliittoa Ateenan residenssistä. Eli Tiainen on siis ollut keräämässä aineistoa kirjan Heikki Siirlan tapaan. Ainakin kadunnimet ovat jääneet Marja-Leenalle mieleen, niitä oli minusta vähän liikaakin. Syntagman ja Omonian Ateenasta voi toki mainita, mutta henkilöt tiputtelevat kadunnimiä aika tiuhaan tahtiin silloinkin, kun niillä ei juurikaan ole merkitystä. Paikallisväriä kai sillä on haettu, mutta rajansa kaikella. Vaikka se onkin minimaalinen yksityiskohta, niin minulla hampaat kirskuivat sivulla 134: ”Daniel ymmärsi jo jonkin verran kreikkaa [ – – ], mutta kyrillisiä kirjaimia hän ei täysin vielä tajunnut.” No ei niitä Kreikassa tarvitsekaan tajuta, kun kreikalla on ihan omat kirjaimensa! Jos kerran asuu Ateenassa kirjan tekoa varten, niin kotiläksyt voisi tehdä huolellisemmin.

    Kirjan jollain tavoin avoin loppu oli minusta hyvä ratkaisu. Daniel ja Isla olivat ihastuneet toisiinsa, mutta mitään siirappista loppua ei ollut tarjolla. Positiivinen tunnelma kuitenkin jäi päälle. Islan herääminen Oskun rasistiseen kielenkäyttöön oli äkkinäinen, mutta silti minusta kelpo juonikuvio. Hieman siinä osoiteltiin, mutta minusta oli lohdullista, ettei kirjassa päädytty kuvaamaan hyökkäystä vastaanottokeskukseen tai jotain vastaavaa. Suomi oli kirjassa kyllä melko ongelmaton lintukoto, mutta siltä Danielin kokemusten jälkeen varmasti turvallinen paikka tuntuukin ainakin aluksi, ja tässähän ei edetty ajallisesti kovin pitkälle maahanmuuttajan elämään.

    Kokonaisuutena muutamista kömpelyyksistä huolimatta kirja oli onnistunut, ja voisin hyvin ajatella suosittelevani sitä realistista ja vaikuttavaa kirjaa etsivälle nuorelle.

    Olli

  2. Kaisa sanoo:

    Ihan ensimmäinen reaktioni, kun kirjaa olin lukenut muutaman kymmenen sivua, oli se, että Tiainen kirjoittaa taas kerran selkeää ja mukavasti eteenpäin soljuvaa tekstiä. Mutta sitten juttu tökkää johonkin naiviin itsestäänselvyyteen. Ja niissä kohdin on kuin löisi varpaansa kiveen.

    Daniel pohtii pakolaisasemaansa Suomessa: ”Alku olisi varmasti vaikeaa, mutta kunhan hän oppisi kielen, elämä alkaisi sujua” (s. 7). Tai vanhempien skoolatessa isän uuden kirjan kunniaksi, sanoo äiti Islalle: ”Sinä voit skoolata tuoremehulla” (s. 48). Tai Olli ”- – ei juonut alkoholia, mikä oli Islan mielestä hienoa” (s.166). Tämmöiset kohdat ovat vähän sellaisista tätimäistä löpötystä nuorille. Kuten Olli toteaa: ”Joissain paikoin Marja-Leena Tiaisen ilmaisu oli epäluontevaa.” ”Jääkiekkoilijat kävivät useasti suihkussa” (s.175) – nauratti.

    Samaa mieltä Ollin kanssa olen myös siitä, että vähempikin nimienpudottelu Ateenassa olisi ollut ihan ok; varsinkin kun Suomessa asuttiin ”vain” Puronsuussa. (Luulin muuten, että tämä paikka on keksitty, mutta eipä! Sellainen löytyy ainakin Hämeenkyrön takaa!)

    Kirja olisi vaatinut kyllä vielä yhden lukukerran kustannustoimittajalta. Pari kertaa nimittäin törmäsin melkoisiin klaffivirheisiin. Loppupuolella Daniel pohtii, että onneksi häneltä ei jäänyt Liskomiehen yhteyteen sormenjälkiä. Jäipäs. Ateenan puistossa Daniel otti Liskomiehen lompakosta rahat ja palautti lompakon. Sivulla 228 auringon säteet lämmittivät jo, mutta samassa kappaleessa koetaan kuitenkin talven pakkasennätys, viistoista astetta. Samalla lailla sivulla 174 pimeys laskeutuu puistoon, mutta silti kello on kaksi iltapäivällä. Nämä turhat virheet söivät muuten vaikuttavaa lukukokemusta.

    Näillä alaviitteinä varustettuna pidin kirjasta. Ollikin viittasi edelliseen lukemaamme Tiaisen kirjaan, josta jäi ehkä vähän naiivi kuva, mutta tässä varsinkin kun päästiin kohtaan jossa Suomi- ja Kreikka-linjat yhdistyivät, juoni veti vallan kelvosti. Ja luulen Olli, että maahanmuuttajapoikien rahanansaitsemista tai heidän kokemaansa väkivaltaa ei ole tarkoituksella kuvattu sen tarkemmin, että tarina saadaan pidettyä yläkoululaisille sopivana. Tästähän voisi toki tehdä aikuisversion, täydennetyn version. Ja tarkistetun.

    Kaisa

  3. Olli sanoo:

    Minä ajattelin koko kirjan ajan, että Puronsuu tarkoitti Joensuuta. Siitä oli minusta vähän viitteitä. Sinänsä en ymmärrä keksittyjä paikkakuntia, kirjan Puronsuuhan oli selvästi kuitenkin kaupunki, joten tuskin se viittaa pikkupaikkaan Hämeenkyrön takana.

    Olli

  4. Kaisa sanoo:

    Paikkakuntien epäsuhtainen kuvaaminen pisti kyllä silmään vähän häiritsevästi. Olihan tässä kirjassa maantieteellä merkittävä osuus. Ateenan kadut nimettiin vascodagamalaisella tarkkuudella, mutta tämä meidänkin spekuloima Puronsuu jäi hyvin viitteelliseksi paikkakunnaksi. Olisiko kirjailijan pitänyt hakea residenssiä myös Joensuuhun tai sinne Hämeenkyrön taa?

    Marjan kommenttiin vielä, että ”vaikka mitään todella repäisevää ei tapahtunut”, sanoisin, että minusta kirjan vahvuus oli siinä, että siinä nimenomaan tapahtui. Romaanissa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Väkivaltaa ja käänteitä riitti. Ja nimenomaan juoni oli kirjassa hyvä ja se kulki hyvin eteenpäin.

    Mukaudun myös Ollin kommenttiin siinä, että loppu oli ”tarpeeksi” onnellinen, joskin avoin. Olisi ollut liian todennäköistä ja epäuskottavaa, että Islan ja Danielin välille olisi roihautettu myös kuumottava rakkaustarina kaiken koetun huipennukseksi.

    Kaisa

  5. Kehlo sanoo:

    Tämä kirja oli sikäli jännä lukukokemus, että lukeminen oli enimmäkseen kivaa ja mielenkiintoista.  Juoni veti ja asioita tapahtui. Sitten kun kirja oli luettu, alkoi vähän hämärtyä, mikä tässä oikeastaan viehätti. Olin melko lailla alusta asti hämmentynyt siitä, miksi kirja on nimetty Hotelli Desperadon mukaan, kun siellä kuitenkin vietettiin hyvin vähän aikaa.

    Osa kirjan viehätystä tuli varmaan siitä, että koko ajan sai jännittää, kuinka kamalaksi tämä nyt menisi. Pidin siitä, että pahimmat koettelemukset Ateenan kaduilla jäivät viitteellisiksi, ja olin kirjaa lukiessani iloinen siitä, miten asiat kuitenkin järjestyivät, vaikka samalla muidenkin mainitsema naiivius vähän häiritsi. Avuliailta suomalaisilta ei voi pyytää rahaa, koska eivät he sitä kuitenkaan anna, mutta voi sitä nyt kuitenkin pyytää ja kyllä sitä myös saa. Kenellekään ei voi kertoa Nasserin uhkailuista, koska sitten Nasser paljastaa Danielin, mutta tämä jälkimmäinen asia sitten unohtuu kokonaan, kun Nasser otetaan muusta syystä kiinni, niin kuin hän ei olisi voinut kostoksi kuitenkin laverrella kaikkea tietämäänsä.

    Tavallaan ongelma oli siinä, että henkilöt tuntuivat vähän ohuilta. Kärjistäen vaikutti siltä kuin Isla olisi ollut koko Puronsuun (kenties koko Suomen?) ainoa nuori, joka ei pidä turvapaikanhakijoita lähtökohtaisesti epäluotettavina. Tavallaan olisi voinut olla mielenkiintoisempaa, jos Isla olisi suhtautunut aiheeseen alkujaan karsaasti ja sitten muuttanut mielensä Danieliin tutustuessaan, mutta ehkä se olisi ollut liian monimutkaista tällaiseen kirjaan.

    Kirjan onnellisen lopun hyvänä puolena oli, että kun asioita jäi kuitenkin auki, sai yhä jäädä pelkäämään, käykö tässä nyt kuitenkin huonosti – joko siksi, että Danielin rikos paljastuu tai siksi, ettei turvapaikkaa myönnetäkään tms.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s