Sanna Isto: Sirpale (WSOY, 2019)

Milja on berliiniläinen lukiolainen, joka jää muutamaksi kesäiseksi viikoksi yksin kotiin, kun muu perhe lähtee Suomeen lomalle ja mummun syntymäpäiville. Kovin kauaa ei leppoisa lomatunnelma pysy staattisena: Milja löytää kotitalonsa lattianraosta vanhan kahvikupin korvan. Fiini ote kupin korvasta ja humpsis – Milja humahtaa vuoteen 1939. Sama talo, samat huoneet. Muuta samaa sitten ei olekaan.

Pidin kirjasta. Minusta se oli mainiosti mukaansatempaava, jännittäväkin. Kirja oli toisaalta ihmissuhderomaani, toisaalta vähän kauhutarinakin ja jopa vähän kuka sen teki -dekkarikin – itse ainakin kiinnostuin viimeistään kirjan puolivälissä, kun Luca katosi, siitä, miten 2000-luvun hahmot ja 30-luvun henkilöt saadaan lomitettua toisiinsa. Heräsi epäilys, onko Milja ainoa aikamatkailija talossa…

Berliini oli tuotu hyvin tarinan taustamaisemaksi ja miljööksi. Sitä ei turhaan tyrkytetä lukijan silmille, mutta toisaalta sen puistot ja kahvilat olivat kivasti kuvatut. Samoin monikulttuurinen ystäväpiiri. Saksan ja kaupungin historia taas luo tietysti hyytävän taustan tapahtumille.

Tarina kantoi mielestäni hyvin loppuun saakka. Itse epäilin, että myös Luca olisi ollut aikamatkustaja, mutta fiinisti kirjoittaja olikin hakenut vähän vaikeampaa ja yllättävämpää ratkaisua tarinaan. Aikamatkustus oli osattu pitää melko hyvin hyppysissä, sillä aika helpostihan tällaisissa kirjoissa epäusko valtaa mielen ja lukijana alkaa ajatella, että ei voi olla totta. Ja sitten jutusta tavallaan katoaa pohja. Tässä aikasiirtymä oli uskottava tarinan kontekstissa, ja hyvin ja kauniisti tuotiin esiin se, miten ”aika” näkyy ja tuntuu myös muussa kuin seinissä ja materiassa. Lopun kohtaus, kun Milja halaa Yrmyä ja kuulee 30-luvun ratikan äänen ulkoa, on koskettavuudessaan hyvä. Ajan kerrostumat elävät kaikki ja kaikissa meissä, kaikissa aisteissa.

Ja toisaalta monet ongelmat ja haasteet ovat samoja, vaikka välissä olisi melkein 100 vuotta. Ainakin Rosan ja Yelizin kielletty (tai ainakin salattu) rakkaus vertautuvat jollain lailla toisiinsa. Samoin esimerkiksi kysymys yksinäisyydestä ja toisaalta perheen tärkeydestä koskettaa ajasta riippumatta.

Sanna Isto on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta mielenkiinnolla odotan, mitä uutta häneltä tulee. Tätä kirjaa en ehkä sijoittaisi scifiin tai fantasiaankaan, mutta voisiko romaani edustaa maagista realismia? Entä mitä mökille haudatussa taikakivirasiassa onkaan? Voisiko siitä lähteä seuraava aikahyppy, nyt Suomessa?

Kaisa

Kuva: Kaisa N.

Advertisement
Kategoria(t): kotimainen kirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

7 vastausta artikkeliin: Sanna Isto: Sirpale (WSOY, 2019)

  1. Olli sanoo:

    Monenlaisilla keinoilla ja monenlaisissa tilanteissa on kirjallisuudessa lähdetty aikamatkalle, mutta tässä kirjassa on ainakin omaperäisin aikakone, johon olen törmännyt: särkyneen kahvikupin korva. Aihehan on aina kiehtova, meilläkin on ollut blogissamme jo kaksi aikamatkustuskirjaa aiemmin.

    Tämä kirja oli minulle ensimmäinen, jonka olen lukenut Sanna Istolta. Hänen lastenkirjaansa Tinka ja Taika olen kyllä lainannut useasti alakoululaisille, sillä se on Kunnarin lukudiplomikirja. Ja kirjaa Maan alaiset on myös lainattu nuortenhyllystä aina silloin tällöin. Sanna Isto asuu Berliinissä, ja paikallistuntemus näkyy kirjassa. Kuten Kaisakin totesi, Berliinin kuvaus on kohdallaan, tarpeeksi tapahtumaympäristön rakentamiseksi, mutta ilman turhaa nimienpudottelua, joka häiritsi syyskuun kuukauden kirjassamme.

    Minä tykkäsin Kaisan tapaan kirjan moniulotteisuudesta. Siinä oli ihan kiinnostavaa nuortenromaanin ihmissuhdeproblematiikkaa, sekä rakastumisien että kaverisuhteiden tasolla. Ja sitten tämä aikamatkustus ja sen luoma jännitys. Joissain kohdin kirja oli todella jännittävä, kuten silloin, kun Minja hukkasi kupinkorvan vuodessa 1939 ollessaan eikä päässyt takaisin. Mikä tilanne!

    Aikamatkailu on todella vaikea aihe, koska se on niin käsittämätön, kun sitä ryhtyy tarkemmin pohtimaan. Olihan tässäkin se ongelma, että Luca oli läsnä alusta saakka, vaikka oikeastaan vasta se, että Minja vapautti Rosan vankeudestaan, johti tapahtumaketjuun, jonka seurauksena Luca syntyi. Mutta toisaalta, Minjahan kävi vuodessa 1939, joten totta kai tapahtumaketju oli pantu alulle ennen kirjan 2000-lukua. Aikaparadokseista saa päänsärkyä, jos niitä ryhtyy liikaa pohtimaan.

    Kirjassa oli matkan varrella mukavia pikku vinkkejä. Olin alusta saakka sitä mieltä, että Yrmy oli jotenkin kuviossa mukana, mutta loppuratkaisu oli sittenkin yllätys, vaikka sen selvitessä tuli sellainen ”no niin tietysti” -olo. Kirjailijan taitoa! Kuten Kaisa totesi, tässä oli selkeä kuka sen teki -rakenne. Minusta onnistunutta oli myös Minjan jahkailun kuvaus. Alussa aikamatkat olivat jänniä, mutta sitten häntä alkoi huolestuttaa oma vaikutuksensa tapahtumiin, ja tämä kaksi tuntemusta taistelivat keskenään Minjan mielessä.

    Hieman minä pohdin sitä, miksi juuri Minja ja vain hän pystyi käyttämään kupinkorvaa aikamatkustukseen. Siihen kirja ei oikein antanut vastausta. Oliko tämä joku kohtalo, jolla hän pystyi pelastamaan rakastettunsa? Toisaalta minusta oli mahtavaa, että tuon pienen aikakoneen kohtalo jäi auki. Minja päättää särkeä sen, mutta ”Kahvikupinkorva kilahti kerran ja katosi.” (s. 308) Eikä sirpaleita löydy… Matkasiko sirpale takaisin vuoteen 1939 itsekseen, vai piiloutuiko se lattian rakoon seuraavaa käyttäjää varten?

    Olli

  2. Kaisa sanoo:

    Olli kirjoittaa, että ”aikaparadokseista saa päänsärkyä, jos niitä ryhtyy liikaa pohtimaan”. Niemenomaan, ja päänsärkykohtausta lähellä oltiin myös siinä, kun Milja meni tämän päivän Rosan kirjeen kanssa menneisyyteen. Sydän tykytti, mutta onneksi tässä maltettiin, ja saatiin tilanne pelastettua hienosti. Pikku vinkkejä voi toki menneisyyteen jättää – ja tsemppiviestejä – mutta onneksi palettia ei sekoitettu liikaa.

    Kaisa

  3. Kehlo sanoo:

    Tämä oli jännä lukukokemus. Jostain syystä en tykännyt alusta, mutta aikamatkustukseen päästyäni luin kirjan nopeasti loppuun. Oli hauskaa, että aikojen välillä siirtyminen oli niin mutkattomasti kuvattu ja yksinkertainen asia.

    Minja oli mukava päähenkilö, kun häntä sai toisaalta kannustaa eteenpäin tutkimuksissaan ja toisaalta syyllistää siitä, ettei hän kuunnellut ystäviään tai kiinnittänyt huomiota näiden ongelmiin. En ollut olettanut pitäväni henkilöstä, jonka pääasiallinen nautinto ”kämppä tyhjänä” -tilanteessa on vain sotkea kaikki paikat.

    Hieman ihmettelin, miksi 1930-luvun ei-toivotussa henkilössä oli niin itsestäänselvää, että hän oli juutalainen. Natsit kuitenkin vainosivat kaikenlaisia ihmisiä. Juutalaisen lisäksi olisi voinut veikata vaikka mitä toisinajattelijoita tai rodullisia vähemmistöjä.

    Kadehdin vähän Ollia, joka sai pitää jännityksen ilmeisesti pitkään. Itse laskeskelin vuosia jo aika varhaisessa vaiheessa ja mietin todennäköisyyksiä.

    Ylipäänsä tämä oli kiva kirja. Nyt ehkä jossain vaiheessa tartun siihen Maan alaisiin, joka meilläkin on nuortenhyllyssä.

    Kehlo

  4. Marja sanoo:

    Odotukseni taisivat olla Maan alaisten jälkeen liian korkealla. Kirjassa oli historiaa, seikkailua ja vähän romantiikkaakin. Silti päällimmäiseksi tunteeksi jäi pienoinen pettymys. Jäin kaipaamaan omaperäisyyttä tai jonkinlaista uutta näkökulmaa. Henkilöitä oli niin vähän, että monet ratkaisuista osoittautuivat ennalta arvattaviksi. Juutalaisperheen kohtalo, josta olisin halunnut tietää enemmän, jäi yhden maininnan varaan. Veikeimmäksi ideaksi osoittautui aikakoneena toimiva kahvikupin korva.

    Historiatason rinnalla päästiin seuraamaan Minjan ja Lucan orastavaa ihastusta. Taas kerran tekee mieli purnata, että emme me aikuiset ihan noin sokeita ole. Vanhemmat katosivat matkalle liikoja kyselemättä. Pahansisuinen naapurin rouva kutsui vihaamansa nuoret yökylään ja kokkaamaan, eikä huomannut, vaikka nämä kiertelivät hänen kodissaan penkomassa tavaroita.

    Minjan kavereista tuli jotenkin päälle liimattu olo. He istuksivat uimarannalla tai kahviloissa kinastelemassa poikaystäväkandidaateista liittymättä varsinaisesti juonen tapahtumiin. Huomasin miettiväni, että tarina toimisi ilman heitäkin.

    Kirjan kiehtovinta antia oli 1930-luvun Berliinin ajankuva kadulla kolistelevine raitiovaunuineen sekä yläluokkaisen asunnon interiöörin kuvaus verhoineen, flyygeleineen ja värikkäine mosaiikki-ikkunoineen. Keittäjän, sisäkön ja lastenhoitajan roolit korostuivat emännän jäädessä komentelijaksi taustalle. Tyttöjen lapsuudesta jäi yksinäinen ja tunnekylmä vaikutelma.

    Näistä teemoista olisi saanut kootuksi vakavammankin kirjan. Nyt moni asia tuli ohitetuksi kepeällä pintaraapaisulla. Vaikka päähenkilö Minja on lukioikäinen, sanoisin, että kirja on suunnattu nuoremmille lukijoille.

    Marja

  5. Kaisa sanoo:

    Kehlo pohti, että ”- – miksi 1930-luvun ei-toivotussa henkilössä oli niin itsestäänselvää, että hän oli juutalainen”. Ehkä tässä näkyy kirjan nuortenkirjamaisuus? Ehkä tarina on tietyiltä osin haluttu pitää kuitenkin aika yksinkertaisena? Ja juutalaiset tietysti ovat se ensimmäinen kansanryhmä, mikä natsivainoista tulee varmaan kaikille mieleen. Olen samaa mieltä siitä ajatuksestasi, että Minjasta on saatu mukavan moniulotteinen hahmo – kun puhut tuosta kannustus-syyllistämis-akselista. On kiva, että nuortenkirjassa ei olla vain joko-tai. Ja joo, kyllähän minustakin on välillä kiva (kun käty) jättää pyykit sohvalle ja astiat tiskipöydälle…

    Marja tuumi, että ”- – juutalaisperheen kohtalo, – – jäi yhden maininnan varaan”. Ehkä kirjassa ei haluttu mennäkään enemmän siihen, sillä silloin olisi taas saatu yksi vainokirja lisää? Vähän kuten kaupunkikin, minusta juutalaiskysymys oli jätetty aika fiinisti taustalle. Tyyliin: lukija tietää mistä on kyse. Ehkä asia tavallaan nousi sitä myöten jopa pelottavaksi, kun ei kerrottu sen tarkemmin, miten nuoret ulkomaailmassa toimivat ja pelastuivat. Suljetun huoneen tarina todella jätti ulkopuolisen maailman ulos – tässä kerrottiin vain se, mitä Minja koki tai tiesi.

    Kaisa

  6. Olli sanoo:

    Minustakin oli hyvä, että juutalaiskysymykseen ei paneuduttu tarkemmin. Se olisi vienyt kirjaa ihan eri suuntaan (toki sellaisenkin kirjan olisi voinut kirjoittaa). Tässä kerrottiin Minjan tarinaa, ja minusta oli kuvattu aika hyvin, että Minjakin hoksasi vasta juonen edetessä, mitä aikakautta elettiin siinä ajassa, jonne sirpale hänet vei. Se oli oikeastaan aika hyvä kuvaus siitä, mitä teini muistaa historian tunneilta.

    En myöskään Marjan tavoin kokenut Minjan kavereita ”päälle liimatuiksi”. Hehän olivat paljonkin läsnä, ja olivat tarinassakin ihan mukavasti mukana. He edustivat nykymaailmaa, ja pitivät jollain tavoin Minjaakin kiinni todellisuudessa, niin ettei hän aivan tyystin joutunut menneisyyden lumoihin.

    Olli

  7. Kehlo sanoo:

    Minusta Minjan kaverit jäivät vähän etäisiksi, mutta se johtui lähinnä siitä, että Minja oli niin omissa maailmoissaan. Välillä olisin halunnut kuulla heistä enemmän, mutta sekin ilmeni lähinnä halunani vähän ravistella Minjaa huomaamaan muutkin kuin itselleen sillä hetkellä tärkeimmät asiat.

    Kaisa on varmaan oikeassa siinä, että juutalaisuuden ilmiselvyys piti asetelman yksinkertaisempana. Minulla oli jossain vaiheessa jopa sellainen fiilis, että kun mitään muuta vaihtoehtoa ei mainita, perhe oli varmaan jotain muuta kuin juutalainen, jotta totuus tulisi yllätyksenä, mutta se oli varmaan ylitulkintaa.

    En minäkään olisi halunnut vainoihin paneuduttavan sen enempää, Kaisa tiivisti hyvin, että ulkopuolinen maailma jäi ulos. Se tuntui hyvin perustellulta valinnalta.

    Kehlo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s