On hyviä kirjoja, joita lukee ja lukiessa miettii ”onpa hyvä tarina”, ”onpa hyvin kirjoitettu”, ”mielenkiintoinen teema” tai ”sattuvasti sanottu”. Mutta joskus, valitettavasti kohtalaisen harvoin, törmää kirjaan, joka on kuin simulaattori. Simulaattorissa pääsee niin sisään tarinaan, että saa ihan OIKEASTI jännittää, miten tässä käy, ja samalla näkee, kuulee, haistaa ja tuntee kirjan maailman. Minulle Sang oli tällainen kirja. Olen lukenut sen nyt kahdesti, ja luulen, että siitä tulee kirja, jonka aina silloin tällöin luen uudestaan.
Elina Pitkäkangas on luonut maailman, joka on paitsi ehjä ja looginen, myös erittäin mielenkiintoinen. Aivan valtavan suuri osa fantasiakirjallisuudesta sijoittuu jonkinlaiseen pseudokeskiaikaan, ja koska genre on aika anglosaksinen, tuntuu monissa fantasiakirjoissa, että kohta Robin Hood pongahtaa esiin puun takaa. Pitkäkangas on sijoittanut tarinan Fusangin imperiumiin, joka on tulevaisuuden dystooppinen Kiina, vaikka tapahtumauniversumissa on piirteitä ja hahmoja muualtakin Aasiasta.
Kovin painokkaasti tätä ei kerrota, mutta kirjan maailmassa on sodittu kaikesta päätellen ydinasein maailmansota, jonka seurauksena ovat olleet Mustat sateet (ydintalvi ja tuhkapilvi?) ja kohonneet säteilytasot, jotka ainakin pakkotyöleirillä Narakassa ovat edelleen vaarallisen korkeat.
Kirjan tarina ei kuitenkaan korosta näitä dystopiaelementtejä, vaan on enemmänkin tarina ennen kaikkea yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta, mutta myös uskollisuudesta ja rakkaudesta.
Kirjan päähenkilö on nuori Kong Dawei, joka hankkii hänet huostaansa ottaneelle orpokodin pitäjälle, Tädille, ja tämän katraalle elatusta toimimalla salakuljettajana. Näillä salakuljettajilla, joita kutsutaan nimellä bianfu, on itämaisten taistelulajien osaamista ninja-tyyliin. Dawei joutuu mukaan ryöstömurhaksi muuttuvaan keikkaan ja pakenee veljensä Kong Qirenin kanssa maan pääkaupunkiin Penglaihin. Pako kuitenkin päättyy lyhyeen, veljekset jäävät kiinni, ja väkivaltaisten tapahtumien jälkeen joutuvat eroon toisistaan. Dawei on pakotettu toimimaan ylhäisen klaanisuvun varjelijana, hänet koulutetaan eliittisotilaaksi. Kertomatta kaikkia mutkikkaitakin juonenkäänteitä, mukana on hovijuonittelua ja ihmeellisiä pelastumisia, jotka johtavat myös väkivaltaiseen loppuratkaisuun, joka tosin jättää paljon avoimeksi. Katarttisessa lopussa Dawei pääsee kuitenkin palaamaan takaisin kotiseudulleen rakastettunsa luo.
Kirjan yliluonnollista ainesta on annosteltu varsin maltillisesti. Taistelutaitoihin liittyvän elämänvoiman (qi) kanavointi on länsimaisesta lukijasta yliluonnollista, mutta kiinalainen voisi ajatella toisin. No, tuleehan ukkosen jumalakin parissa kohtaa Dawein avuksi, ja hänen kykynsä yhdistää sielunsa metsästyshaukkansa kanssa ei ole ihan tästä todellisuudesta.
Kirjan yhteiskunnallinen kärki on Fusangin melko omalaatuinen kansalaisvelkajärjestelmä. Jokainen kansalainen on syntyessään velkaa valtiolle, ja jos velkaa ei ole maksettu 20-vuotispäivään mennessä, odottaa pakkotyö Naraka-nimisessä paikassa tai orjuus rikkaiden palveluksessa. Rikkaille velka ei ole ongelma, mutta kirjan mukaan ”väestöstä vain kolmasosa kykeni maksamaan kansalaisvelkansa” (s. 21). Kirjan tapahtumauniversumin yhteiskunnassa on myös tehty jännittäviä päätöksiä. Tekniikassa on palattu menneisyyteen useimmilla aloilla, mm. tuliaseet on kielletty ja sähköä käytetään melko vähän, mutta rahansiirrot toimitetaan rannekkeella, joka jokaiseen istutetaan nelivuotiaana. Kansalaisia myös valvotaan Taivasverkon avulla. Tässä kohtaa en voinut olla ajattelematta tämän reaalimaailman Kiinan hyvin kattavaa kansalaistensa elektronista valvontaa.
Ehkä eniten pidin kirjassa sen maailman yksityiskohtaisuudesta. Anjingit, hiljaisuusvalan tehneet ihmiset, jotka protestoivat sitä, ettei kansaa kuultu, oli yksi kiinnostava asia. Myös vähemmistökansallisuuksia sai miettiä; ketä he reaalimaailmassa muistuttivat? Dawein kotiseutu Namla ainakin oli minusta lähinnä Tiibet. Drayn äidinkieli hirayal taas kuului kansalle, joka viittasi sekä Intian että ehkä Mongoliankin suuntaan, ja varjelijaoppilas Sunan taisi olla fantasia-Thaimaasta. No, kirjailijalla on vapautensa, ja jälkisanoissaan kirjailija toteaakin, ettei Fusang ”ammenna vain yhdestä kulttuurista eikä sitä voi rinnastaa olemassa oleviin valtioihin sellaisenaan.” (s. 494) Näin tietysti fantasiakirjassa pitääkin olla, mutta sain lukiessa hupia näistä pohdinnoista. Oli myös virkistävää, että maailma oli rakennettu toisenlaiseksi kuin fantasiakirjojen enemmistössä.
Erittäin vetävän ja koukuttavan seikkailujuonen lisäksi kirjassa oli paljon muutakin huomionarvoista. Jo mainitsemani yhteiskunnallisuus oli keskeistä, erityisesti voimakas eriarvoisuuden kritiikki. Samoin pidin Dawein ja Qirenin keskinäisestä veljeydestä, muuten kronologisesti etenevän tarinan muisteluosuuksissa liikuttavinta olivat muistot siitä, kuinka kahdeksanvuotias Qiren oli huolehtinut nelivuotiaasta Daweista (s. 384-390). Tämä veljeys ulottui myös verisukulaisten ulkopuolelle, kun veljekset huolehtivat Tädin kasvattilapsista.
Dawein tunteet olivat keskeisessä osassa tarinaa, ja niiden kirjo ulottui uskollisuudesta ja rakkaudesta vihaan ja raivoon. Myös epävarmuus ja epäröinti suhteessa Drayhin sekä niistä johtuva pelko siitä, että oli tuottanut pettymyksen, oli kuvattu hienosti. Minusta kaikki tämä tasapainotti kirjan tapahtumarikasta seikkailujuonta. Vaikka käänteissä oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kerronta malttoi myös hidastaa ja kuvata tuntemuksia ja taustoja.
Tällaisia ajatuksia mieleeni on juolahtanut simulaattorikyydin jälkeen. Uskallan suositella kirjaa kaikille fantasian ystäville, mutta toivoisin, että sen lukisivat monet muutkin, sillä kuten todettua, tässä kirjassa on tasoja ja ainesta moneen. Sang jää ilman muuta lempikirjojeni listalle. Kirjaan on tulossa jatko-osa syksyllä. Maltan tuskin odottaa!
Olli
Koulukirjastonhoitajat 
Tämä imaisi minutkin mukaansa niin huolella, että mietin kirjan ostamista omaksi. Ikävä kyllä kielivirheitä oli siihen malliin, että uusi oikolukukerta olisi voinut olla tarpeen. Täysin tarpeettomasti minua ärsytti myös se, että jollakin tietyllä tarkkeella (muistaakseni oli hattu) varustetut vokaalit olivat aina vähän isompia kuin muut kirjaimet. Samoin ihmetytti myös, miksi ihmeessä haukalla olisi niin hyvä yönäkö. Nämä asiat varmaan ärsyttivät juuri siksi, että muuten kokonaisuus tuntui niin hiotulta.
Ollin listasi hyvin kirjan ansioita, mutta yksi jäi minusta puuttumaan: viittomakieli. Olen mahdollisesti vain viime aikoina törmännyt usein esimerkiksi sarjakuvissa viittomakieleen, mutta olen alkanut myös pohtia sen kuvaamista populaarikulttuurissa. Pidin siitä, että viittomakieli oli kuvattu niin mutkattomasti. Toisaalta viittomakielen kieltäminen Penglaissa oli taas yksi mielivallan muoto; Daweikin mietti, mitä tekisivät ne, jotka eivät pysty puhumaan tai eivät kuule. Samoin myös käden katkaiseminen olisi ollut rangaistuksena anjingille aivan eri asia kuin muille.
Toisin kuin Olli, minä en oikein osaisi päättää, kelle tätä kirjaa suosittelisin. Fantasiakirjallisuuteen tottuneelle erikoissanasto ja yksityiskohtainen kuvaus olisi varmasti helpommin lähestyttävää, mutta toisaalta fantasiaelementtejä oli lopulta melko vähän. Kirja oli myös romanttinen, mutta ei sillä tavalla, että tätä nyt ihan rakkaustarinaksi voisi kutsua. Myös kirjan pituus voi näin koulumaailmassa tuntua uhkaavalta (vaikka minusta se oli vain hyvä asia, saipahan lukea tätä pitempään).
Myös luokkakuvaus oli mukavaa luettavaa, kun hallitsijaluokan ihmiset olivat toisaalta kauniita, toisaalta silmittömän julmia ja välinpitämättömiä. Dawein alamaisuuteen liittyvät tunteet olivat mielenkiintoisia. Ehkä sellainen keskiluokkaisen elämän kuvaus jäi puuttumaan (onko keskiluokkaa ollenkaan?), mutta eihän sitä paksumpaankaan kirjaan saa kaikkea mahtumaan.
Kiva kuulla, että myös jatko-osa on tulossa! Luen varmasti.
Kehlo
Oletpas tarkka lukija, Kehlo! Minun piti oikein tarkistaa tuo kirjaimen koko, ja olet oikeassa: kiinan kolmatta, laskevaa ja nousevaa toonia kuvaavalla tarkkeella varustetut kirjaimet ovat vähän isompia kuin muut. Luulisi WSOY:n kokoisesta kustannustalosta löytyvän oikea fontti tähänkin… Tuo viimeisen oikoluvun puuttuminen alkaa nykyisin olla yleinen riesa, minäkin huomasin lukiessani joitain pikku mokia, mutta olin sen verran tarinan lumoissa, etten kiinnittänyt niihin suurempaa huomiota.
Kirjan sitaattilainat olivat ymmärtääkseni ihan oikeaa kiinaa, ainakin ne, jotka kuvasivat fusangilaisten puhetta. Itse en kyllä tunnistanut kuin iso- ja pikkuveljeä tarkoittavat sanat (gege ja didi, tässä ilman toonimerkkejä). Hämärä muisto kerran käymältäni alkeiskurssilta.
Mukavaa, että Kehlo mainitsit tuon viittomakielen. Se antoi hienon lisän paikallisen kulttuurin kuvaukseen. Ilmeisestikin Dawein kotimaassa Namlassa viittomakieltä osasivat yleisesti nekin, jotka eivät olleet kuulovammaisia. Kotiseudullaan Dawein oli helppo pitää kiinni hiljaisuusvalastaan. Olihan bianfujen päällikkö rouva Trizin myös hiljaisuusvalan vannonut.
Olli
Luulen, että kyse oli tarkkuuden sijaan pikemminkin siitä, että luin liian hämärässä ja jäin siksi tihrustamaan.
Minulle on joskus käynyt itselleni niin, että olen nopeasti johonkin suhuässää tarvitessani kopioinut sen jostain shakkia käsittelevästä Wikipedia-artikkelista, ja sitten se onkin jäänyt tekstiini lihavoituna tms. Luulisi, että sellaista ei kävisi, jos on ammattilainen asialla.
Kehlo
Kyllä, se tuli itsellenikin romaania lukiessa mieleen, kuten teillekin, että kirjan tarina on hyvin eheä. Pitkäkankaan luoma dystooppinen fantasiamaailma on erittäin uskottava. Itä-Aasialaiseen miljööseen on ujutettu kätevästi fantasia- ja scifiaineksia, ja näillä on näppärästi saatu korjattua – tai täytettyä – kertomuksen faktapohjaisuuden puutteet tai vaatimukset. Ihan turhaan kirjailija loppusanoissaan kantoi huolta kulttuurisensitiivisyydestä ja muusta kulttuurisesta ominaisesta: fantasia on fantasiaa!
Pidin myös romaanin juonesta. Siinä ei voinut pitää mitään mitenkään itsestään selvänä, vaan kirjoittaja oli osannut luoda jännittäviä ja yllättäviä käänteitä koko matkalle – tarina oli tältä osin myös tasapainossa hyvin. Välillähän törmää siihen, että ensin juttua kehitellään ja kehitellään, ja sitten vedetään äkkiä kaikki kasaan kun takakansi tulee vastaan.
Ja loppuhan jäi auki niin, että jatkoa varmasti seuraa. Kirjan päätöksenä oli mielestäni kaksikin cliffhangeriä; voisiko seuraava osa kertoa isoveljen seikkailuista? Ja myös rakkaussuhde jäi auki. Vieläkö Dawein ja Drayn suhteelle on saumaa? Katseethan eivät tainneet ihan kohdata lopussa, vaikka pojat toisensa näkivätkin.
Kaiken kaikkiaan pidin kirjan tarinaa kuvauksena erilaisuuksista. On eri kansoja, niiden sisällä heimoja ja yhteiskuntaluokkia. On alistajia ja alistettuja. On siis kaikki maailman mahdollisuudet sotiin ja kapinoihin. Mutta mikä hienointa, lopulta ihmisten, henkilöiden tasolla, ihminen on ihminen. Tulkitsisin Sangin tarinan niin, että ihmisyyden tasolla olemme samanlaisia, oli kyse sitten prinsessasta, orvosta, miehestä tai naisesta. Mutta mitä Sang tarkoitti? Maakuntaa ja koti-ikävää symbolisoivaa mulperipuuta?
Ja hei kaikille teineille tiedoksi! Kirjassa on seksiä ja väkivaltaa! Jälkimmäistä ihan reippaasti ja ensimmäistä vähän kainostellen. (Olisi voinut tässä kontekstissa olla reilumminkin, heh.)
Kaisa
Minä tulkitsin Sangin paikannimeksi, mutta sillähän toki oli myös tuo mulperipuun symboliarvo, joka kirjassa selitettiin. (Ihan oikeassa kiinan kielessäkin on tällainen sana, 桑.) Varmaankin se tarkoittaa tarkoituksella molempia. Jatko-osan nimi on Naraka, joka on tässäkin kirjassa mainittu rangaistussiirtola-alue. Sana muuten tarkoittaa myös buddhalaisten kiirastulta. Joten kaksoismerkitys silläkin.
Ja kun Kaisan mainitsemassa loppukoukussa on isoveli Qiren läsnä, epäilen minäkin, että hän saattaa olla keskeisessä roolissa jatko-osassa. Hänhän on jo siellä Narakassa.
Olli
Ahaa, sinne siis jäljet johtavat!
Minun täytyy vielä lisätä sen verran, että pidin tosi paljon tämän kirjan henkilögalleriasta. Tässä ei todellakaan menty mitenkään stereotyyppisten kaavojen mukaan. Idän klaanit ovat ensinnäkin naisvetoisia, matriarkaalisia, ja toisekseen pojat ja tytöt, miehet ja naiset, ovat hyvin tasaveroisia esimerkiksi taistelutantereilla. Tuija Lehtistä kehuttiin kasarilla siitä, että hän toi nuortenkirjoihin herkän, tuntevan pojan, joka sminglasi tunteineen sujuvasti suomalaisissa pikkukaupungeissa. Sanoisin, että Pitkäkangas on nyt tuonut tasa-arvon taistelukentille.
Kehlo kirjoitit siitä, että olet huomannut viittomakielen käytön kirjallisuudessa viime aikoina. Haluisitko laittaa vähän listaa, asiasta mahdollisesti kiinnostuneille, missä teoksissa viittomakieleen törmää?
Kaisa
Minä tulkitsin loppusanat vähän samaan malliin kuin Risto Isomäen kirjoissa joskus; ne kertovat, mikä tässä nyt oli totta ja mikä keksittyä. Kiinaa sen kummemmin tuntematta Sangin voisi helposti kuvitella olevan yksi yhteen spekuloidusta Kiinasta kertova kirja. Oli mielenkiintoista kuulla taustoista, vaikka tarinan kannalta sillä ei niin ole väliä.
Viittomakielikuvauksiin liittyen jäin itsekin kommenttini kirjoitettuani miettimään, missä minä sitä niin olen havainnut, ja vastaus tuntuu olevan sarjakuvissa. Varmaan Sangin lukeminen oli jännää juuri siksi, että viittomakielen esittäminen oli helpompaa, kun mukana ei tarvinnut olla minkäänlaista kuvaa siitä, mitä tapahtuu. Viittomien kuvallinen esittäminen sarjakuvassa on kuitenkin aina hyvin viitteellistä, ja jotenkin pitää kuitenkin myös sanallisesti kertoa, mitä sanotaan.
Nämä tulevat sarjakuvista mieleen, en tiedä, onko mitään näistä suomennettu:
Kay O’Neill: The tea dragon tapestry
Ann M. Martin & Chan Chau: Jessi’s Secret language
Yoshitoki Oima: A Silent Voice
Suu Morishita: A sign of affection
Näistä ensimmäinen on Tea Dragon -fantasiasarjan (itsenäinen) kolmas osa. Toinen on sarjakuvasovitus The Baby-Sitters Club -klassikosta. Loput kaksi ovat realistisia kertomuksia nyky-Japanista.
Kehlo